9-10/25 rutiineita ja luovuutta

Viikon sairastelu aiheuttanee paineita seuraaville oppimisen viikoille. Teen päiväkohtaiset tavoitteet tarkemmin, pohjautuen näytön kriteereihin. Tavoitteena viikon jokaisena päivänä käydä läpi ne asiat, jota näyttöviikollani tulen näyttämään, osaamiseni tason lastenhoitajan tehtävissä. Emmehän toki voi olla täysin kaiken osaavia, teoriatuntien ja neljänkään viikon työssäoppimisen jälkeen, mutta se otetaan huomioon näytön arvioinnissa. Haastavinta minusta on ihan niiden arjen rutiinien muistaminen, mitä milloinkin tehdään - aikataulut ja työnjaot, näitähän ei normaalissakaan työelämässä opi muistamaan ihan heti - vaan niitä joutuu tarkistelemaan pidemmänkin aikaa. Tähän olen ajatellut tehdä itselleni taulukon, jossa näkyy pääpiirteittäin ajat mitä milloinkin tehdään - mikä tuokio on minäkin päivänä. Tällaista yhteenvedettyä taulukkoa en ole päiväkodin osastolla nähnyt, kaikki sijaitsevat eri paikoissa, eri tavalla toteutettuna.

Näytönkriteereissä mainitaan useassa kohdassa luovuus, esimerkiksi "tutkinnonsuorittaja käyttää monipuolisesti ja luovasti toimintaympäristöön soveltuvia menetelmiä asiakkaan kasvun ja kehityksen edistämiseen ja tukemiseen". Olen joutunut pohtimaan luovuuden käyttämistä työssäni, mitä se käytännössä tarkoittaa. Olen ajatellut, että luovuus liittyy taiteellisuuteen sen eri aloilla, itselläni laulamisen ja soittamisen taitoa, esteettistä silmää, värien rohkeaa yhdistelemistä sisustuksessa, kuvaamisen ja kirjoittamisen taitoa. Mutta luennoilla, muistaakseni, keskusteltiin siitä kuinka luovuus on ihan tavallisia arjen ongelmanratkaisutilanteita, kykyä toimia nopeasti vaihtuvassa tilanteessa. Mielestäni myös tapa katsoa asioita eri tavalla, löytää ratkaisuja jotka eivät ole itsestäänselviä - se on arjen luovuutta. Mainitsemaani näytönkriteeriin luovuus tulee juuri niissä päiväkodin yllättävissä tilanteissa, joissa ennaltasuunniteltu ei toimi - lapset eivät jaksakaan keskittyä suunniteltuun toimintaa, tällöin on keksittävä jokin, millä mielenkiinto herätetään uudelleen. Ihaillen seuraan kauan alalla olleita hoitajia ja lastentarhanopettajia, heiltä löytyy takataskuistaan hyvin toimivia pieniä leikkejä, loruja ja lauluja tällaisiin nopeisiin tilanteisiin. Luovaa ammattitaitoa.

Mieleeni on jäänyt MTV 3:n Tila-ohjelmassa 30.9.2010 haastateltu Karim Rashid: " Kun me olemme lapsia, meitä kannustetaan olemaan luovia. Lapsena pyrimme piirtämään ja tekemään uusia asioita, käyttämään mielikuvitusta. Se on osa ihmisyyden dna:ta, meidän älyllinen lahja. Surullista on, kun vanhenemme, meistä tulee vähemmän luvia. Ja useille meistä opetetaan, että ei pidä olla yksilöllinen, erilainen tai luova. Yritämme kovasti olla yhteiskuntaan sopivia. Ja olemalla vähemmän luova sopetuu joukkoon paremmin. Jos kaikki kannustaisimme toisiamme luovuuteen, tämä maailma olisi uskomaton paikka. "

Aikuinen luovana oppijana 

Luovuus on yleensä liitetty lapsiin ja aikuisissa taiteilijoihin ja hajamielisiin professoreihin. Aikuisuuteen liitetään mieluummin sellaisia ominaisuuksia kuten rationaalisuus, vastuullisuus, asiallisuus, tehokkuus jne. Emmekö oppimisessakin hae asettamiamme ja julkilausuttuja tavoitteita, hyötyä ja tuloksia, ja tarvitse itsekuria ja -kontrollia näiden saavuttamiseksi? Tarkoituksenamme on "suorittaa" opinnot ja saada siitä todistus tai muuten vain oppia "tehokkaasti" - mitä se sitten onkaan!

Luovuus edellyttää mielen leikkiä ja siksi emme osaa oikein arvostaa sitä. Leikkihän on jonninjoutavaa puuhastelua esim. työhön verrattuna. Johan sitä variksetkin nauraisivat, jos raavas mies alkaisi leikkiä, vaikkapa vain ajatuksillaan! 

Luovuus kuitenkin kuuluu aikuisenkin ihmisen jokapäiväiseen elämään. Emme vain aina tule ajatelleeksi, että hyvinkin arkipäiväisten ongelmien ratkaisemisessa käytämme luovuutta. Miten järjestämme joka-aamuisen töihin-, kouluun-, tarhaanlähtökaaoksen niin, ettei kukaan menetä hermojansa? Kuka hoitaa mitäkin asioita missäkin ja koska? Jne. jne. Olemme ehkä tottuneet tulkitsemaan luovuuden yksioikoisesti taiteelliseen tai tieteelliseen työhön liittyvänä ei-rationaalisena ilmiönä. 

Toisaalta on paljon asioita, joita hoitelemme rutiinilla vuodesta toiseen, emmekä koskaan pysähdy miettimään, voisiko tämän tehdä toisin. Silloin ongelmaherkkyytemme ei ole herännyt - emme näe, että tilanteessa olisi mitään ratkaistavaa. Tai sitten joskus nauramme joillekin toisten tekemille ratkaisuille, koska ratkaisun avaimet ovat siinä selvästi nähtävissä. Emme kuitenkaan ymmärrä sitä, että niinhän yleensä kaikessa oppimisessa ja luovassa toiminnassa on - kyse on vain siitä, kuinka onnistumme nämä olemassaolevat asiat yhdistää uudella, mielekkäällä tavalla. Olisitko sinä keksinyt perunankuorimisveitsen? Olisitko nähnyt tarvetta tällaiselle vekottimelle, jos joku muu ei olisi sitä jo keksinyt? (Verkkotutor: Luovuus oppimisessa. Viitattu 15.10.2010)

6 -8/25 päiväkotijalostunut flunssa, oppimisesta, ohjaamisesta, näyttökriteereistä, estetiikasta

Sairastuin varsinaiseen päiväkodin jalostuneeseen flunssaan, joka vei ensi äänen, sitten toi kunnon nuhan, sitten korkean kuumeen, yskän ja kivun keuhkoputkeen ... joten oppimisen havainnointia olen suorittanut äänilevossa ja kuumeen lämmittämänä.

Ensimmäisessä tapaamisessa opettajan ja ohjaajani kanssa kävimme läpi työssäoppimisen perusasioita ja sain palautetta ohjaajaltani. Hän kannusti tekemään ja osallistumaan, olemaan varma lasten edessä. Sain myös monta vinkkiä siitä, miten koko ryhmän saa rauhoittumaan ennen toimintatuokion alkua.

Olen pohtinut siis omaa oppimistani ensimmäisen viikon aikana. Mielestäni olen oppinut paljon, ja pääpiirteittäin tiedän ryhmän toiminnan rutiineita. Huomasin, että minun pitää hahmottaa toiminnan raamit ja senjälkeen voin keskittyä yksityiskohtiin. Nyt mielestäni raamit ja rajat on tiedossa, joten hiljalleen pääsen syventämään oppimistani käytännön tehtävissä.

Mitä ohjaamiseen tulee, huomaan että samat lainalaisuudet toimivat lasten kanssa kuin kehitysvammaisten kanssa. Tai, se lienee päinvastoin. Minulla kun nämä asiat ovat tulleet juuri tässä päinvastaisessa järjestyksessä. Olen tyytyväinen siihen, että muutamia hetkiä olen saanut toimimaan ohjauksella, huutamatta tai raivoamatta. Huutaminen on minulle hyvin vieras tapa ohjata, tosin tiukastihan pitää tilanteissa, jossa lapsen turvallisuus on vaarassa, ohjata - jopa siis huutaa.

Huomaan myön sen, että mitä enemmän keskustelen esimerkiksi näytönkriteerien aukaisemisesta toisten kanssa, sitä enemmän minulle itselleni aukeaa vaikeaselkoiset kriteerit käytännön toiminnoiksi. Hyväksi avuksi kriteerien aukaisuun totesin päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelman - sehän on käsikirja siitä, miten ko. päiväkodissa toimitaan. Mielenkiintoista on se, että saman kaupungin ylläpitämät päiväkodit voivat toimia niin eritavalla keskenään, vaikka strategiat ja arvopohjat lienevät samat. Jossakin päiväkodissa ennenkaikkea painotetaan kurinpitoa, ja toisaalta siellä tunnutaan toimittavan muutoin niinkuin pellossa. Juuripa siksi uskoisin "kurinpidon" olevan ongelmana, ja huomaan että omassa työssäoppimisen paikassani asiat ovat hyvin. Lapsilla on rajat, joiden sisällä he voivat toimia ja leikkiä vapaasti, turvallisuutta unohtamatta. 

Näyttökriteereissä mainitaan päiväkodin esteettiset tekijät. Mietin, miten muuten voin ko. tekijöihin vaikuttaa kuin pitämällä siisteyttä yllä ja mahdollisuuksien mukaan koristelemalla päiväkodin tiloja lasten töillä tai vuodenaikaan sopivalla koristelulla. Mielestäni nyt päiväkodissa olevat syksyn kuivuneet oksat ruokapöydille, lehdet murentuneina eivät ole kovin esteettinen, saatikka hygieninen yksityiskohta. Lapset kaipaisivat myös rauhallista paikkaa, mutta päiväkodissa hiljaisempaa paikkaa ei mielestäni löydy muutakuin poikien legoleikeille. Yksi tila, verstas, on täysin käyttämättömänä - saisikohan siitä esimerkiksi hiljaisen ja rauhallisen leikkipaikan esimerkiksi patjoilla ja tyynyilla oleiluun ja lukemiseen.

Mitä omaan oppimiseen tulee, niin minun täytyy vieläkin enemmän painottaa itselleni sitä, että olen opiskelija - minun ei tarvitse vielä kaikkea osata. Herkästi otan annetun palautteen henkilökohtaisesti -pitäisihän minun jo tuo tietää. Eihän minun tarvitse, olen oppimassa jotain uutta.

5/25 lasten neuvottelutaitoja ja kysymyksiä

Syliini istui pieni tyttö, ryhmän hiljaisimpia. Tyttö halusi olla ihan hiljaa, nykerti paitaansa ja seurasi muiden leikkiä. Minusta tuntui hyvältä olla sylinä ja turvana hiljaiselle, ujohkolle lapselle. Huoneeseen tuli toinenkin toinenkin hiljainen tyttö, ja ehdotin heille yhteistä leikkiä rakennellen tornia. Oli mielenkiintoista seurata kuinka kaksi hyvin rauhallista lasta keskenänsä rakensivat torneja, pitivät myös puoliaan toisten lasten palikkojen ryöväysyrityksiltä. Riehakkaampia lapsia tuli huoneeseen leikkimään kauko-ohjattavalla autolla. Olin jo aukaisemmassa suutani ja kieltämässä toisten leikkien sotkemista, mutta päätinpä olla hiljaa ja seurata kuinka lapset tilanteen keskenään hoitavat. Oli hienoa seurata kuinka nämä hiljaiset tytöt pitivät puolensa ja kuinka riehakkaammat lapset kuitenkin osasivat toimia ryhmän sääntöjen mukaan ja neuvotella keskenään tilan ja välineet missä leikkivät. Nämä lapsien havainnoinnit ovat minusta hyvin mielenkiintoisia - opin niistä paljon. Pohdin tämän tilanteen jälkeen sitä, kuinka valvontatilanteessa herkästi tulee puututtua tilanteeseen, jossa 4-5 vuotiaat osaisivat neuvotella asiansa keskenään. Tietenkin jos tilanne menee liian rajuksi, ja joku lapsista on ilmiselvästi alakynnessä, on aikuisen tehtävä puuttua tilanteeseen.

Kuinka hellyttävä oli pienen pojan kysymys heidän uloslähtiessään: " Kuinka monta päivää sinä meillä vielä olet?" Opiskelijan roolissa meillä on ehkä enemmän aikaa huomioida lapsia, olla ylimääräisenä sylinä - ja ehkä senvuoksi lapsille tärkeitä. Eikä meillä liene niin paljon taitoja ohjaamiseen ja kieltämiseen, senkin lapset varmaan huomaavat, jopa käyttävät sitä hyväkseen kokeillen -ehkä olemme näin niitä mukavia hoitajia, tai niin no, opiskelijoita. "Etkö sinä ole vielä valmis oope?"

4/25 ilon kiljahduksia, telmimistä, sadutusta ja spontaaneja leikityksiä

Päiväni alkoi iloisesti, tulin myöhemmin töihin - ja vastassa oli iloinen joukko pieniä tyttöjä jotka ilosta huutelivat ja kyselivät hammaslääkäri reissusta. Ihanat pienet lapset, aidot tunteet aloittivat päivän loistavasti - mikä ihana aamu, kun ajattelin sen olevan ainoastaan harmaa.

Olin miettinyt sitä, missä vaiheessa esimerkiksi poikien telmimiseen mennään väliin, mikä on liian rajua leikkiä. Tietenkin silloin, kun touhu näyttää vaaralliselta pitää rauhoitella menoa. Hyvän neuvon sain: kun kysyy lapselta, joka näyttää olevan alakynnessä: "Vieläkö on kivaa, onko vielä mukavaa?". Näkyi toimivan hyvin  ulkoleikkitilanteessa. Välillä minua kyllä hirvittää rajukin meno, mutta lienee kuitenkin lapsen kehityksen kannalta hyvä, että saa liikkua ja toimia ulkotilanteissa rajumminkin, sisällähän on pidettävä enemmän rajoja rajun liikkumisen ja äänenkäytön suhteen.

Tänään sain leikkiä lasten kanssa. Rauhallisessa piirrustustilanteessa, jossa menin havainnoimaan lapsia, ehdotin yhdelle tytölle saduttamista. Saimme kirjattua ylös pienen hassun tarinan. Oli ilahduttavaa nähdä aito lapsen ilo, kun luin hänen kertomaansa tarinaa. Yritän saada tällaisia pieniä sadutushetkiä jatkossakin aikaiseksi eri lapsille, se näyttää olevan hyvä tapa kielellisen kehityksen havainnoimiseen. Isommassa leikkitilassa saimme aikaiseksi useamman lapsen kanssa leikin, jossa pysähdyttiin eri asentoihin - milloin reippaan kävelyn lomassa, milloin kissaleikin lomassa. Samoin sain seurata motorisia taitoja, kun kyselin osaavatko lapset sitä ja tätä - sekin leikin muodossa. Nämä pienet tilanteet, ja niihin jonkin toiminnon keksiminen näyttää olevan minulle kohtalaisen luontaisia tapoja toimia -tässäkin voin käyttää omaa luovuuttani. Nämä leikit olivat mielestäni onnistuneesti osana ryhmän toimintaa, ilman mitään erityistä suunnittelua ja suuria ennakkovalmisteluja- mukavan spontaania toimintaa.

Annoin tänään myös positiivista palautetta ohjaajilleni - kiitin saamastani opista. Minulla oli hyvä päivä.

Opiskelija-rooli.

 Jouduin miettimään edellisen päivän tapahtumien vuoksi omaakin asennetta työssäoppimisessani. Ehkä en ole osannut vielä asettautua opiskelijan rooliin, olen varmaankin mennyt liian työkaveri-menttaliteetilla. Tapani on innostua asioista ja jakaa innostustani muille. Ehkä ihmiset, jotka eivät tunne minua, pitävät sitä "vouhottamisena ja vosottamisena" - vaikkei tarkoitus ole se. Samoin pohdin sitä, miten kysyn asioita työssä ohjaajaltani. Herkästi kerron omia ajatuksiani ja ideoitani ensin, vaikka opiskelijan pitäänee olla se joka ei tiedä ja ohjaajan se joka tietää. Vaikka en ole tätä mieltä - mielestäni aikuiset ihmiset voivat oppia toinen toisiltaan- niin näen, että helpottaakseni top-jaksoa, yritän muistaa esittää kysymykseni niin, että siitä ilmenee kunnioitukseni ohjaajan ammattitaidosta. Ja tottahan se on, enhän minä mitään lasten hoitamisesta ymmärrä, ideani ja luovuuteni ajoittain nousee niin voimakkaasti pintaan ja liian herkästi jaan sen muille. Se, että ohjaajani sattuu olemaan eriluontoinen kuin minä, joiltain osin olemme vastakohtia, tuottaa tietysti välillä minulle hankaluuksia- koen, että ideani tallotaan toinen toisensa jälkeen maahan kun realisti kommentoi optimistia.

3/25 valvontatilanteita, rajoja, tunteita

Kaksikymmentä lasta kulkemassa jonossa puolentunnin ajan sutjakkaaseen vauhtiin - siinä haasteellinen tehtävä. Neljällä ohjaajalla oli täysi tekeminen saada pysymään lapset suurinkaan piirtein ryhmässä, keksien pientä huomioimista niin että matka taittuu mukavasti. Paluumatkalla nälän jo kurniessa lasten vatsassa, kannustin lapsia: "Kohta pääsemme syömään, sitten ruokakin maistuu hyvälle, kun olemme olleet täällä raittiissa ilmassa." Vastaus: "Maistuuko ruoka silloin pahalle, kun ei olla raittiissa ilmassa?" Niin. Yllättävän vaikeaa on myös ulkona ollessa pitää lapset laskuissa. Ainakin näin alkuun, kun ei muista kaikkia lapsia vielä nimeltä, puhumattakaan että tunnistaisi heidät ulkovaatteissa. Ryhmä erottuu onneksi oman värisenä liivinä - ja olisipas helpottavampaa jos takana olisi jääkiekkoilijoiden tyyliin nimi. Mutta kun kahtakymmentä liikkuvaa lasta yrittää laskeskella, juuri kun päästi laskuissa melkein loppuun, niin huomaatkin laskeneesi jonkun jo kahteen kertaan. Näiden asioiden perusteella voin jo sanoa, että ihan oikeaa työtä on lastenhoitajan ja -tarhanopettajan työ, vastuu on suuri.

Jotkut lapset ihan selvästi kokeilevat uuden "open" rajojen laittoa. Takin laittamiseen pyytää apua isommatkin lapset, vaikka he osaisivat itsekin pukea päällensä, toisinaan hanskat ei kuulemma kuulu ulkoliikuntaan, milloin leikkihuoneessa saa juosta. Tältäosin mielestäni on helppoa antaa rajat lapsillekin, olenhan sitä joutunut tekemään tehdessäni töitä kehitysvammaisten palvelukodissa. Ainoastaan se hankaloittaa asiaa, kun ei tiedä kirjaamattomia sääntöjä - kuten vaikka sitä, ettei puolapuille saa nousta askelmia kuin oman ikänsä verran. 4-5 vuotiaat kuitenkin uskovat mitä "ope" sanoo, ja mielestäni vielä paremmin, jos pystyn heille perustelemaan kiellon.

Tämä päivä oli muutoin melkoista tunteiden myrskyä, ja sen vuoksi siirsin kirjoittamistakin päivällä. Erilaiset sattumukset, ehkä väärällä äänenpainolla sanotut sanat ja minun oman innostukseni tallaamisyritykset saivat aikaan melkoisia tunteita. Onneksi osasin puhua tilanteita auki lähihoitajan kanssa, joka oli myös kokenut päiväkodin työssäoppimisjakson näyttöineen haastavana - ja myös ohjaavalle opettajalle "tilittäminen" sähköpostitse helpotti - ja onneksi tuli päivä 4/25.

2/25 toimintatapoja, havainnointia, erilaisuuden huomioimista

Asetin tämän päivän tavoitteeksi oppia tuntemaan lapsia paremmin, seurata heidän käyttäytymistään temperamenttia tarkastelemalla. Tarkoitukseni oli perehtyä myös varhaiskasvatussuunnitelmaan, erilaisiin dokumentointi järjestelmiin, viikkojärjestykseen ja pohtia lähihoitajan eettisiä sääntöjä päiväkodissa. Myös perehdytyskansio oli syytä käydä läpi, ja tämän viikon tavoitteena on myös osallistuminen ihan jokapäiväisiin toimintoihin.

Ohjaajani oli sairauslomalla tänään, joten olin osittain mukana vahvuutena - vaikkei minulle tietenkään mitään kovin vastuullista tehtävää yksin hoidettavaksi voinut antaa. Eräs lapsi tuotiin hoitoon, ja hänen äitinsä kertoi ettei lapsi ollut syönyt aamupalaa. Lapselle oli vaikeaa jäädä ryhmään, joten sanoin että luetaan vähän ensin kirjaa ja sitten aamupalalle. Lapsi rauhoittuikin sohvalle viereen, luimme hetken ja senjälkeen hoitaja tuli, ja otti lapsen syliinsä ja sanoi että menemme nyt aamupalalle. Kysyin jälkeenpäin hoitajalta toiminnan syytä, ja hän kertoi että ko. lapsi käyttää tilanteita vallan välineenä, ja hänen tapauksessaan mennään reilusti aamupalalle vaikka lapsi itkeekin. Toiselle lapselle käyttämäni strategia kuulemma voi toimiakin. No, olisiko minun pitänyt kysyä hoitajalta, miten toimin -ehkä. Mutta toisaalta tarvitseeko jokaiseen pieneen tilanteeseen olla neuvoa kysymässä, sellaiseen jossa selviää maalaisjärjellä ja jossa kenenkään turvallisuus ei vaarannu?

Seurasin tänään lapsia ja heidän leikkejään. Oli mielenkiintoista katsoa miten 4-5 vuotiaat selvisivät kynien teroittamisesta isommalla, pöytämallin kynänteroittimella. Osa pystyi tekemään useamman toiminnon yht'aikaa, osaa lapsia piti auttaa. Mutta miten arkisesta asiasta saikaan iloisen jutun, useimmat lapset kävivät teroittelemassa värikyniä ja ihastelivat teräviä kyniä. Leikkihuoneessa kolme lasta keksivät oman leikin muovilautasilla. Alunperin he heittelivät niitä frisbeenä, mutta sehän oli kiellettävä. Annoin luvan työnnellä lautasia lattiaa vasten, ja siitäpä hiljalleen kehittyi heille uusi leikki - nimekseen se sai KärpäsLätkän. Ryhmässä muodostui hiljalleen säännöt, toiminta pyrki oikeudenmukaisuuteen: lautaset jaettiin tasan kaikkien kesken. Lautapeliä pelatessaan 5-vuotiaat pojat jaksoivat keskittyä pelaamiseen pidempään, 4-vuotiaat tytöt jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sitten heille tuli jotain sijaistoimintoja ja pelaamisen he lopettivat aiemmin kuin pojat. Poikien kärsivällisyys olisi riittänyt siihen, että peliä olisi vielä jatkettu myöhemmin.

Kuinka päivähoidossa ennättää huomioida erilaiset lapset? Rauhallisemmat, hiljaisemmat lapset näyttävät kyllä löytävän omat nurkkansa, jossa saattavat puuhastella hyvinkin tarkkoja leikkejä. Onneksi näitäkin paikkoja löytyy, ettei tarvitse olla jatkuvasti kovassa menossa mukana. Myös osaston käytäntö, jossa lapset leikkivät yleensä pienryhmissä, tuntuu järkevältä: heitä voidaan jakaa kolmeen-neljään tilaan leikkimään, ja yksi toiminto voi olla ohjattua tekemistä. Tällöin tietenkin hoitajilla on haasteellista valvoa lasten tekemistä. Olen huomioinut sen, että yllättävän paljon tämän ikäiset lapset ovat keskenään, kuitenkin kuuloetäisyydellä hoitajista.

Mielestäni tämänpäivän tavoitteissa onnistuin hyvin, vaikka eilinen päivä tuntui kaaokselta ja en ollut ollenkaan varma siitä, suoriudunko työssäoppimisjaksostani kunnialla. Rauhallisina hetkinä sain vielä tutustua perehdytyskansioon, infovihkoon ja tutkia mitä kaikkea osaston tiloista löytyy. Minulle on oppimisen kannalta tärkeää, että saan itselleni rajattua tilat ja välineet, minkä sisällä toimitaan. Päivittäisiin työtehtäviin ja viikkojärjestykseen tutustuminen antaa raamit, josta on hyvä jatkaa.

1/25 dokumentointitapoja, tiedonhankintaa, ergonomiaa

Ensimmäisen työssäoppimispäivän jälkitunnelmat ovat hyvin sekavat. Oloni oli epävarma koko päivän, en oikein tiennyt mitä tehdä, missä olla. Tavallaan on hyvä kokemus, tämä epävarmuus - edellisestä kerrasta kun on aikaa, vuosia olen saanut olla työssäni hyvinkin varma ja vakuuttava. Olen yrittänyt pohtia sitä, mistä tämä johtuu löytämättä siihen yhtä selvää syytä. Ehkä aistimani henkilökunnan väliset ristiriidat vaikuttivat siihen, kuin myös se ettei osastolla oltu mietitty näytönvastaanottajaa - ja toteamuksena oli loppujen lopuksi "arvasinhan minä, että näinhän tässä nyt sitten käy". Minun ei tarvinnut lukea edes rivien välistä sitä, että asia on hyvin epämieluisa, tämähän tuokin haastetta tulevaa näyttöä varten. Tämä alkuasetelma saa minut pudottamaan tavoitteeni kiitettävästä hyvään, ja olenpa jopa tyytyväinen tyydyttävään arvosanaan. Ohjaajani on kyllä asiaansa paneutunut, hän sanoi että näyttöviikolla toimin kuin vanha tekijä, toivottavasti niin.

Osaston dokumentoinnit ja viestimiset olivat hyvin käytännönläheisiä, lappusia teipattuina ruokailutilan kaapin oviin. Kiireisen päivän aikana tämä lienee ainoa vaihtoehto nopeisiin viesteihin. Viikottainen toiminnansuunnittelu oli vihkossa, hyvinkin manuaalisesti suunniteltuna. Ehkäpä tietotekniikka ei ole päiväkodeissa vielä kovin aktiivisessa käytössä, tämänkään osaston hoitajista vanhempi ei kuulemma osannut edes aukaista tietokonetta. Kahvihuoneessa eräs lastenhoitaja kertoi saaneensa aikoinaan vapautuksen tietotekniikasta lastenhoitaja opinnoissaan, koska osasi aukaista ja laittaa tietokoneen kiinni. Mietinpä vaan, että voisiko sittenkin tietotekniikkaa hyödyntää paremmin, vai koetaanko näin "pehmeällä" hoitamisen alalla tietotekniikka liian kovana?

Omaa oppimistani auttaa tiedon etsiminen joko tarjolla olevasta materiaalista tai kyselemällä. Molempia tänään aktiivisesti harrastin, löysin hoitopäiväkirjaa, toiminnansuunnitteluvihkoa, turvallisuuskansiota, perehdyttämiskansiota. Ohjaajani kanssa ennätimme viettää pari rauhallisempaa hetkeä, jolloin saatoin kysellä ja hän kertoa.

Mitä ergonomiaan tulee, niin se haasteellista onkin. Kun on itse pitkä ja toiminta tapahtuu metrin korkeudella, siinä on haastetta löytää oikeita työskentelyasentoja. Myös ruuan hygieniaan liittyvistä asioista mietitytti ruokavaunuilla kuljetettavat maidot ja margariinit: ne laitetaan takaisin keittiöllä jääkaappiin ja seuraavalla ruokailulla menee todennäköisesti aivan toiselle osastolle. Luulisi, että näin leviävät kaikki mahdolliset pöpöt osastolta toiselle. Mielestäni käsihygieniaan voisi kiinnittää enemmän huomiota: korut, kellot ja rakennekynnet eivät kuulune lastenhoitajalle. Osastolta puuttuu myös käsienpesupaikka aikuisille, samassa altaassa pestään kädet, huuhdellaan askarteluvälineet, otetaan juomavedet. Tiedustelin myös, että pestäänkö lasten leikkikaluja usein: siihen ei ole kuulemma aikaa. Olisikohan nämä päiväkotien epidemiat osittain vältettävissä parantamalla hygieniaa?

edit. Ai niin, lapset olivat ihania! Ensimmäisiä kontakteja uuteen "opeen" (niinkuin hoitajia sanovat), uskaltautuipa pari syliinkin ja pari piirrustustakin mukaani sain. Näistä pienistä asioista tuli hyvä mieli. Kunhan vielä oppisin kaikkien lasten nimet ;)

Oppimispäiväkirja

Nyt kun olen saanut kirjattua käsin kirjoittamastani, ajatusten virrasta luentojen oppimishavainnot, voin siirtyä työssäoppimisjakson oppimispäiväkirjaan.

Oppimispäiväkirjaa pidetään koko työssäoppimisjakson ajan ja sen tarkoituksena on toimia opiskelijan oman oppimisen välineenä ja kuvaajana. Oppimispäiväkirjaa kirjoitettaessa on tarkoitus, että opiskelija palaa ajatuksissaan työssä kokemiinsa asioihin ja työstää niitä. Opiskelijan tulee arvioida ja tarkkailla omia toimintojaan ja pohtia opittavia asioita omalta kannaltaan esimerkiksi miettimmällä miten ymmärrän asiat, mitä ajatuksia ne minussa herättävät, mistä olen eri mieltä, mitä olen erityisesti oppinut ja ovatko ajatuksen aiemmin opitusta muuttuneet tai mahdollisesti vahvistuneet. Opiskelijan kannattaa kirjata myös heränneitä tunteitaan ja kyseenalaistaa asioita ja esittää rakentavaa kritiikkiä. Oppimispäiväkirjaa kirjoitetaan ennen kaikkea opiskelijan omaa oppimista varten, mutta se on myös apuna opettajalle, kun hän arvioi opiskelijan oppimisen tasoa.

Aiemmin kirjoittamaani voi todellakin pitää tajunna virtana, mitä luennot ovat mieleeni tuoneet. Nyt on syytä siirtyä kirjaamaan lisäksi myös oppimaani, analysoimaan mitä työssä opin. Aiempaa kokemusta lasten kanssa työskentelystä ei minulla ole kuin ei myöskään omia lapsia, joten käytäntöön minulla on vaikea peilata oppimiskokemuksiani. Peilaan siis opittuun teoriaan ja omiin tuntemuksiini sekä herääviin kysymyksiin.

Oppimispäiväkirjan lisäksi asetamme päivittäisiä ja viikottaisia tavoitteita, ehkä niitäkin tulen jossain määrin kirjaamaan tänne - ainakin pohdin niiltä osin omaa oppimistani työssä. Rinnalla työstän näyttösuunnitelmaa, joka nyt aluksi tuntuu kohtalaisen epämääräiseltä ja valtavalta määrältä kriteereitä. Uskon kyllä, että käytännössä löydän yhtymäkohtia näytön asettamiin kriteereihin, kunhan pääsen työssäoppimiseni alkuun.

Huomenna siis, ensimmäinen työssäoppimisen päivä !

20.9. luento Avioliiton vaiheista

Luennolla käytiin läpi muunmuassa parisuhteen eri vaiheita symbioosista eriytymisen kautta kumppanuuteen. Jotain avioliiton vaiheista löytyy Matti Viitasen luentolyhennelmästä (Suomen teologinen instituutti) : Kriisit avioliitossa (viitattu 3.10.2010). Luennossa on muutenkin hyvää tietoa avioliiton kriisien taustoihin ja kriiseissä tukemiseen, auttajan näkökulmasta. Mielestäni tekstistä löytyy myös työvälineitä itselle omaan parisuhteeseen.

Tietenkin luennolla kävi läpi omaa avioliittonsa vaiheita suhteutettuna elämän kehityshaasteisiin. Oma parisuhde on lähentymässä kumppanuutta, toki vielä pieniä eritymisen kriisejä ainakin minulla itselläni on. On hyvä huomata, että teoria auttaa ymmärtämään asioita - näin tietää, että nämä vaiheet kuuluvat avioliittoon, kuuluvat elämään.

Pohdin myös luennon perusteella avioerojen suurentunutta määrää. Mielestäni me haemme koko ajan kokemuksia elämäämme; kun parisuhde pääsee tutulle, turvalliselle tasolle, ei ole enää uuden kokemuksia, tunteet eivät ole voimakkaita. Jos kaipaamme elämäämme ja parisuhteeseen extremeä, on kumppania vaihdettava, jotta tunteet pysyvät koko ajan voimakkaina. Harmaa, tavallinen tasainen arki ei ole kiinnostavaa. Mielestäni juuri tämä vaihe avioliitossa on turvallinen, saan olla kotonani juuri sellainen kuin olen,mitään esittämättä ja enempiä yrittämättä.

14.9. Lasten leikit - ja ei niin lasten leikkiä, päiväkodeissa.

Tunneilla leikimme ja kokosimme muistamiamme leikkejä, yllättävästi tuli mieleen jotain omastakin lapsuudesta. Leikkimisten ja laulamisten jälkeen hiukan mietitytti tuleva harjoittelu, miten sitä kaikkea keksiikään toiminnoiksi lasten kanssa. Minullla on sellainen kuvitelma, että koko päiväkotipäivä on ohjattua ja suunniteltuatoimintaa, mutta todennäköisesti eniten aikaa vievät ihan perustoiminnot, pukemiset, syömiset, ulkoilut ja lasten itsenäinen leikki. Tuleva harjoittelu siis mietityttää, uskon päiväkotiharjoittelun olevan minulle se haastavin.

Televisiosta (Yle, dokumenttiprojekti) tuli Noora Männistön dokumentti "Katso minuun pienehen", jossa seurattiin ensisijaisesti päiväkodin lasten ja henkilökunnan arkea. Minusta oli kiinnostava seurata päiväkodin toimintaa, kuivaharjoittelua tulevaan päiväkodin työssäoppimisen jaksoon.

Rump rump rullaa,
reka reka rellaa,
seisahduppas se karlo,
mi vastoin käy,
mi vastoin käy,
ahnestippas kallista röörää
esikunta aleleksia
röskytä rös.

....

Lorupussi

kuka saa, kuka saa lorupussiin kurkistaa
antti saa, antti saa lorupussiin kurkistaa
tillin tallin tömpsis

45 minuuttia ohjelmassa oli dokumentti: Päiväkotien ongelmat ratkomatta. Esimerkiksi Oulun Lassin päiväkodissa velvoitetaan ottamaan ylimääräisiä lapsia, tällöin ei ajatella lapsen parasta. Miten tämä näkyy tulevaisuudessa, miten näiden isoissa päiväkotiryhmissä kasvaneet lapset kehittyvät nuoruuteen ja aikuisuuteen? Kenellä on näistä asioista vastuu?

9.9. radiosta kuultua

Kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa keskusteltiin siitä milloin lapsi on sellaisessa kehitysvaiheessa, että hän pystyy solmimaan ystävyyssuhteita. Ohjelmassa puhuttiin niin, että parhaimmillaan noin 5-6 vuoden iäassä, tosin jo 2-vuotias lapsi voi solmia jo jonkin asteisia suhteita. Vanhempien tulisi tukea lasten ystävystymistä. Esimerkiksi kun lapsella on käynyt kaveri kylässä, niin voi kommentoida lapselle "Olipas teillä Kallen kanssa kivat leikit! Kyllä Kalle on mukava kaveri!". Samoin vanhemmat voivat tukea lasten keskinäisiä leikkejä aloittamisessa, jos heti ei yhteistä leikkiä löydy. Samoin vanhempien tulisi puhua kunnioittavasti lapsen kavereista ja heidän vanhemmistaan.

Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi eräässä haastattelussa että lapselle sopiva ryhmä on hänen ikä+2. Näin lapsen kehityksen kannalta ryhmät päiväkodeissa ovat hänen mukaansa liian isoja. Sivupalkiin laittamassani Keltikangas-Järvisen haastattelussa hän ottaa kantaa alle kolmivuotiaiden lasten päiväkotiryhmien kokoon.

Aktiivista oppimista

On ollut mukava huomata, että lähihoitajan opinnot ovat avanneet silmäni ja korvani kuulemaan ja näkemään mediaa erilailla. Tarkastelun alle valikoituu ohjelmia ja artikkeleita, jotka käsittelevät mm. lapsen kasvatusta, päiväkotien toimintaa, terveyttä. Aikaisemmin en ollut juurikaan kiinnostunut mistään alaan liittyvästä. Tosin harmittaa myös se, että esimerkiksi Greyn anatomiaa katsoessani huomioni kiinnittyy suojakäsineiden kontaminoitumiseen erilaisilla pinnoilla - ennen saatoin vain nauttia ohjelman ihmissuhdekiemuroista.

Lienee siis tapahtumassa aktiivista oppimista.

2.9. luento: Kiintymyssuhdeteoria

Harjoittelu- ja työpaikoissa syntyy kiintymyssuhteita ohjaajan ja asiakkaan/asukkaan välille. Varsinkin harjoitteluajat ovat lyhyitä ja määrämittaisia - niinkuin nykyään työsuhteetkin - minkälaisia eroahdistuksia tuleekaan asukkaalle ohjaajien vaihtuessa. Työkaverini kertoi kokevansa työpaikaltaan poislähtemisen hyvinkin vaikeaksi ja ikävöivänsä niin asukkaita kuin työkavereitaan. Eroahdistusta siis molemmin puolin, tosin laitostuneet esim. palvelukotien asukkaat ovat varmaan tottuneet henkilökunnan vaihteluihin.

Miten itse jaksaa lähihoitajan työtä, jos sydän lähtee liikaa mukaan? Tätä työtä pitää tehdä sydämellä, mutta toisaalta liikaa kiintymystäkään ei kannattaisi muodostaa asukkaisiin. Ehkä tähänkin oppia löytyy opiskelujen edetessä, ammatilliseen työtapaan.

....

Vanhemman tulee näyttää lapselle tunteensa,
jotta lapsi oppii tunnistamaan tunteita.
Myöskään lapsen tunteiden näyttämistä ei saisi tukahduttaa.
Lapsen minäkuva on peilikuva
sosiaalisen ympäristön antamasta palautteesta;
kannustus on siis tärkeää
myönteisen minäkuvan syntymiselle.

Siis lapsen kiukuttelut, negatiiviset tunteet tulee hyväksyä, käydä niitä lapsen kanssa läpi sopeutettuna lapsen kehitystasoon. Päiväkodissa pitkän päivän viettänyt lapsi saa siis kiukutella, itkeä - hänellä ei välttämättä ole muita tapoja käsitellä päivän aiheuttamaa väsymystä. Tässäpä tarvitaankin vanhemmalta taitoa, oman kiireisen työpäivän jälkeen kohdata väsynyt lapsi.

Näitä lapsen tunteita tulee varmaan esiin myös tulevassa harjoittelussa. Mielenkiintoista on nähdä toimintamalleja siihen, mihin asti lapset saavat keskenään toimia, tunteineen - ja milloin ohjaajan on syytä "puuttua peliin".

1.9. luento: Kasvatustyylit

Omalla kohdallani voin todeta ohjaajan sijaisena toimiessani kehitysvammaisten palvelukodissa että oma toimintani / kasvatustyylini on välillä epäjohdonmukaista. Olen havainnut toiminnassani epäjohdonmukaisuuksia: välillä olen kaveri ja välillä aikuinen & ohjaaja. Tämän koenkin tärkeäksi omassa ammatillisessa kasvussani, näiden rajojen välillä toimimisen. Toki palvelukodin asukas, jolla ei välttämättä ole muita suhteita kuin muut asukkaat ja ohjaajat, tarvitsee välittämistä ohjaamisen lisäksi. Olen kokenut aloittaessani harjoittelun ja myöhemmin sijaisuudet ko. yksikössä parhaaksi sen tavan, jossa tutustun asukkaisiin enemmän kaveri-pohjalta, alkuun välttäen kovin tiukkoja ohjaustilanteita. Myöhemmin molemminpuolisen luottamuksen kasvaessa olen pystynyt lisäämään ohjaamista eri tilanteisiin. Koska olen aloittanut työkokeiluilla ja -harjoitteluilla täysin maallikkona, minulle on tärkeää ollut oppimisessani kysellä ja kysellä ja kysellä vakituisilta ohjaajilta. Olen saanut ohjausta ja kokeilla omaa osaamistani ohjaamalla - mutta vielä tarvitsen paljon oppia ja teoriaa toimimiseni perustaksi.

....

Omat kohtalaisen autoritäärisesti kasvattaneet vanhempani ovat muuttuneet isovanhempina curling-isovanhemmiksi. Toisaalta, heillähän ei ole sitä kasvattamisen velvoitetta kuin lapsen omilla vanhemmilla, ja on hyvä, että lapsella on paikka, jossa häntä huomioidaan ja hänen tietään tasoitellaan yltäkylläisesti.

31.8. luento: Kiintymyssuhdeteoria

Luennolla mietin, miten esimerkiksi kahden äidin lapsi rekisteröidyssä parisuhteessa muodostaa kiintymyssuhteen? Muodostuuko molempien äitien kiintymyssuhde yhtä vahvana vai onko toinen äideistä "äidimpi"? Yleisen tiedon mukaan kiintymyssuhde äitiin on vahvempi kuin isään, mutta tässäkin lienee poikkeuksia. Jatkumona pohdin kahden isän ja lapsen muodostamaa perhettä ja kiintymyssuhteita siinä. Minun mielestäni lapsen kasvatukseen kuuluu äiti ja isä, sinällään homoseksuaalisuus on mielestäni "jokaisen oma asia". Alla oleva mietintön lainaus hiukan avasi minulle homoseksuaalisten vanhempien lapsien kasvatuksesta.

Homoseksuaalisten vanhempien vanhemmuutta on tutkittu monelta kannalta; lapsen ja vanhemman suhdetta ja siinä ilmenevää huolehtivuutta, herkkyyttä, lämpöä ja läheisyyttä, vanhemmuuden tapoja, lasten valvontaa ja kurinpitoa ja sitä, miten paljon vanhempi käyttää aikaa lapsen kanssa. Tutkimukset osoittavat, että homoseksuaalinen vanhempi on aivan yhtä kiinnostunut lapsestaan ja herkkä lapsen tarpeille, viettää yhtä paljon aikaa lapsen kanssa, valvoo ja ohjaa lastaan ja muodostaa yhtä lailla kiintymyssuhteen lapseen kuin heterovanhempikin (Mucklow ja Phelan, 1979; Kirkpatrick et al., 1981; Kirkpatrick, 1987; Flaks et al., 1995; Tasker ja Golombok, 1997; Brewaeys et al., 1997; Chan et al., 1998; Golombok ja MacCallum, 2003). Perheitten arkirutiinitkaan eivät näytä olevan erilaisia lesbo- ja heteroparin perheissä. Jonkin verran on kuitenkin viitettä siitä, että vanhemmuus ja lastenhoito jaetaan tasaisemmin lesboparin kuin heteroparin kesken (Brewaeys et al., 1997). Yhdessä tutkimuksessa (Golombok et al., 1997) lesboäidit olivat enemmän vuorovaikutuksessa lasten kanssa kuin heteroäidit.

Brewaeysin työryhmä (Brewaeys et al., 1997) tutki vanhemmuutta, äitien hyvinvointia ja lasten kehitystä perheissä, joissa oli käytetty keinoalkuista hedelmöitystä. Lapset olivat siten asuneet lesboäitiensä kanssa jo vauvasta lähtien. Aineistossa oli 30 lesbo- ja 38 heteroparia, jotka olivat saaneet lapsensa keinoalkuisesti, ja 30 heteroseksuaalia paria, joiden lapsi oli saanut alkunsa normaalissa yhdynnässä. Lapset olivat tutkimuksen aikaan 4-8-vuotiaita. Tutkimukseen oli pyydetty kaikkia kyseisen hedelmöitysklinikan asiakkaita viiden vuoden ajalta. Kaikki lesboparit suostuivat, heteropareista 53 %. Kontrolliryhmä muodostettiin perheistä, jotka vastasivat keinoalkuisia perheitä äidin ja lapsen iän, perheen koon ja lapsijärjestyksen suhteen. Valituista perheistä 60 % suostui tutkimukseen. Näin ollen lesboperheissä ei tapahtunut valikoitumista, mutta on mahdollista, että heteroperheet, joilla oli vaikeuksia, jäivät pois tutkimuksesta.

Yhtenä tutkimuksen kohteena olivat lasten suhteet vanhempiinsa. Vanhempien haastattelun perusteella todettiin, että kaikki äidit, niin biologiset kuin sosiaalisetkin äidit, niin heterot kuin lesbotkin, olivat enemmän vuorovaikutuksessa lasten kanssa kuin isät ja vuorovaikutuksen laatu oli myönteisempää. Samaan päätyi myös Falks (Falks et al., 1995). Kun sitten tutkittiin "kakkosvanhemman" vuorovaikutusta lapsen kanssa, selviytyivät lapsen synnyttäneiden lesboäitien kumppanit paremmin kuin heteroperheitten isät. Tämä johtunee siitä, että nainen on omassa kehityksessään sosiaalistunut äidiksi ja rakentaa ehkä läheisemmän suhteen lapseen kuin mies. Voi myös olla niin, että miehen sosiaalinen rooli vetää häntä pois perheen ulottuvilta enemmän kuin naista.

Brewaeyn tutkimuksessa kartoitettiin myös lasten tunteita ja kokemuksia suhteestaan vanhempiinsa, koska on epäilty, että lapsilla saattaa olla vaikeuksia suhteissaan lesboäitiin tai tämän naiskumppaniin. Lasten kokemuksissa ei ollut eroja lapset synnyttäneiden lesbo- ja heteroäitien välillä: kaikkien kolmen ryhmän lapset toivat esille enemmän positiivisia tunteita äitejään kuin kakkosvanhempiaan kohtaan. Kun taas verrattiin lasten kokemuksia ja tunteita kakkosvanhempiaan kohtaan, todettiin, että lasten tunteet isiä ja sosiaalista äitiä kohtaan olivat hyvin samanlaiset. Lesboperheitten lapset eivät siten kokeneet mitään erityisiä vaikeuksia suhteessaan perheensä äiteihin. Synnyttäneet äidit olivat lasten mielissä etusijalla sekä hetero- että lesboperheissä.

Golombokin ja työtovereiden (Golombok et al., 1983) tutkimus edustaa aikaisempaa tutkimusaaltoa. He tutkivat lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa vanhempiensa heterosuhteesta ja jääneet sitten lesboäidin huoltoon. Näitä lapsia verrattiin heteroyksinhuoltajien lapsiin. Perheitä oli molemmissa ryhmissä 27. Lesboperheissä oli lapsia 37 ja heteroperheissä 38. Lapset olivat 5-17-vuotiaita, keski-ikä 9-10 vuotta. Kartoitettaessa lasten suhteita muualla asuviin isiin havaittiin, että suurimmalla osalla lesboäitien lapsista oli ainakin jonkinlainen kontakti isäänsä päinvastoin kuin heteroäitien lapsilla. Kolmannes lesboäidin lapsista tapasi isäänsä ainakin kerran viikossa, kun taas heteroäitien lapsista ainoastaan 8 %. Lesboäitien lapsilla oli siten huomattavasti enemmän kontakteja isiinsä kuin heteroäitien lapsilla. Ero saattaa johtua siitä, että lesbot tuntevat huolta miehen puuttumisesta lesboperheestä ja he pyrkivät aktiivisesti pitämään isän mukana lapsen elämässä. Tätä tukee myös Kirkpatrickin ja hänen työtovereittensa tutkimus (Kirkpatrick et al., 1981). Ero voi johtua myös siitä, että äidin uuden kumppanin ollessa nainen ei perheeseen synny kilpailutilannetta kahden miehen ja kahden isän välillä. Lapsen alkuperäinen isä säilyy lapsen ainoana isänä.

Äidin uusi lesbokumppani näyttää olevan ylipäätään aktiivisempi solmimaan suhteita lapsiin ja ottamaan vastuuta lapsista kuin heteroäidin uusi mieskumppani. Taskerin ja Golombokin tutkimuksessa (1995) lesboäitien lapset kokivat äidin naiskumppanin läheisemmäksi kuin heteroäitien lapset äitinsä miesystävän. Tyttöjen ja naisten sosialisaatiota äidiksi voidaan ajatella syyksi siihen, että nainen pyrkii ehkä aktiivisemmin solmimaan läheisen suhteen uuden kumppaninsa lapseen kuin vastaavassa tilanteessa oleva mies.

Tutkimuksien perusteella voidaan todeta, että huoli homoseksuaalisen ihmisen vanhemmuuden puutteellisuudesta on turha. Myöskään isän puuttuminen perheestä ei näytä johtavan vanhemmuuden ongelmiin, esimerkiksi kurinpidon ja valvonnan puutteisiin. Monissa tutkimuksissa lesboäidit selviytyivät paremmin kuin heteroäidit. Ero ei todennäköisesti johdu vanhemman seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että homoseksuaali vanhempi on joutunut miettimään vanhemmuuttaan ja tekemään siihen liittyviä päätöksiä eri tavalla kuin heterovanhempi. Harkinnan ja tietoisen päätöksen myönteistä merkitystä vanhemmuudelle tukee myös se, että keinohedelmöityksen avulla syntyneiden lasten vanhemmat tuntuvat selviytyvän vanhemmuudesta paremmin kuin luonnonmenetelmällä alkuun saatettujen lasten vanhemmat (Brewaeys et al., 1997).

STM: Lapset ja rekisteröity parisuhde. Viitattu 2.10.2010

30.8. luento: Lapsen leikki

Korvaako antamamme pehmolelut lapsen leikeissä oman läheisyytemme? Lapsi tarvitsee läheisyyttä ja lämmintä turvaa, ovatko pehmolelut korvikkeita? Kun ostamme lapselle pehmolelun, ostammeko itsellemme paremman omantunnon?

Israelilaisen tutkimuksen mukaan pehmolelusta huolehtiminen vähentää huomattavasti pienten lasten kriisitilanteissa kokemaa stressiä.

Tel Avivin yliopiston kokeessa jaettiin Libanonin viime vuoden taistelujen ajan pommisuojissa eläneille lapsille suurikokoisia pehmoleluja. Viisivuotiaita lapsia kehotettiin huolehtimaan leluista hyvin, sillä lelujen kerrottiin olevan yksinäisiä ja kaukana kotoa.

"Huomion siirtäminen omasta tilanteesta toisten auttamiseen voi olla stressaavissa tilanteissa hyvin terveellistä", kertoo tohtori Avi Sadeh.

Tutkimuksessa havaittiin, että voimakkaimmin leluunsa kiintyneiden lasten stressiarvot olivat kolmen viikon jälkeen ryhmän matalimmat.

"Tämä on kustannustehokas menetelmä eikä vaadi juurikaan ammattilaisten työpanosta. Menetelmä soveltuu hyvin tilanteisiin, joissa suuri määrä lapsia altistuu traumaattisille tapahtumille kuten sodalle", Sadeh toteaa.

Hs. fi: Pehmolelut vähentävät lasten sotastressiä. Viitattu 2.10.2010

26.8. luento: Elämänkaaresta lapsuudesta vanhuuteen

Lapsen perusluottamus syntyy vauvana, ja se kantaa läpi elämän.


Aiemmin suositeltiin ”huudatus-unikoulua”, jossa lapsen itkuun ei vastata lainkaan, tai vastataan ennalta määritellyn, vähitellen pitenevän ajan kuluttua. Tekniikka voi olla tehokaskin väliaikainen yöitkun vähentäjä, mutta lapsen kehitykselle se on riski. Kun lapsen hätäitku torjutaan, hän kokee tulleensa hylätyksi. Lapsi ei voi ymmärtää miksi päivällä hänen itkuunsa hoivaavasti reagoivat vanhemmat nyt jättävätkin hänet pulaan. Osa vauvoista itkee paniikissa, mahdollisesti uupumuksesta nukahtaen, osa taas oppii nopeasti läksynsä ja vaivuttaa itsensä uneen. Lapset näyttävät nukahtaneen ”helposti”, mutta hinta maksetaan tunne-elämänkehityksessä: paniikkiin mennet lapset muuttuvat usein turvattomiksi, vanhemmissaan kiinni roikkuviksi, kun taas pian oppineet lapset ryhtyvät ”liian pärjääväksi”, aikuista hädän hetkellä torjuviksi. "Huudatus-unikoulussa" lapsi ei opi korvaavia nukahtamisrituaaleja, jolloin ongelmat helposti palaavat turvattomuuden lisääntyessä esim. lapsen oltua sairaana.

Lähde Yle : Olotila/perhe/lastenkasvatus : Unikoulu kotona

Olin kuullut tästä vain tällaisesta "huudatus-unikoulusta" ja olin hyvin hämmentynyt ajatellessani miten tällainen lapsen yksin huudattaminen vaikuttaa lapsen perusturvallisuudelle. Voisi olettaa, että lapsi kokee yksin jättämisen hylkäämisenä. Lempeämpi versio, tassuhoito vaikuttaa paljon paremmalta, lasta ei jätetä yksin itkemään vaan rauhoitetaan uneen turvallisen kosketuksen avulla.

....

Oman elämäni kaarta ja sen kehittymisen vaiheita nuoruudesta varhaisaikuisuuteen voisin sanoa ajautumisteoriaksi. Asiat ovat loksahdelleet paikalleen, ilman suurempia kriisejä valintojen tekemisestä. Jotkut kriisit olen mielestäni käynyt läpi myöhemmin, kasvu- ja irrottautumiskipuineen. Olen pohtinut sitä, olisiko elämäni kaari ja työhistoriani erilainen, jos olisin kokenut kriisit ajallaan. Ehkä tällähetkellä käyn jotain myöhäistettyä kriisiäni läpi uuteen ammattiin kouluttautuessani.

....

Vanhuuden kehitystehtävät, itsensä hyväksyminen ja elämänvaiheiden läpikäyminen johtavat joko itsensä ja elämänsä hyväksymiseen tai masennukseen ja epätoivoon. Jos vanhus on tässä vaiheessa yksin, laitoksessa tai omassa kodissaan, kuinka paljon tukea hän tarvitseekaan hoitohenkilöstöltä. Tulevaisuuden visioissa vanhukset ovat kotona mahdollisimman pitkään ja heitä tuetaan kotihoidon palveluilla - kuinka paljon onkaan yksinäistä aikaa? Laitoksessa henkilökuntaa on saatavilla, ja vanhuuden kehitystehtäviä periaatteessa voidaan käydä läpi, mutta riittävätkö resurssit?

Tämän luennon aikana heräsi itselleni kysymys myös siitä, että voisinko minä sittenkin olla mukana vanhustyössä? Alustavasti olen suunnitellut suuntautuvani mielenterveys- ja päihdetyöhön ja/tai kehitysvammaistyöhön, mutta uskoisin että minulla voisi olla annettavaa myös vanhusten kanssa tehtävässä työssä lähihoitajana.

....

Eriksonin kehitysteoriasta mm. täällä

25.8. luento: Hoitajan etiikka

Hoitajan etiikka - hoitamisen arvot : välittävän, läheisen huomioon ottava ihmisen arvoja.

Arjen ja työn arvot, pitääkö ne olla samankaltaiset? Jos vapaa-ajan arvomaailma on erilainen kuin hoitamisen arvot, käykö työ raskaaksi? Näkyykö arjen erilainen arvomaailma työssä sittenkin, kuultaako se läpi? Vai voiko erillaisella arvopohjalla elävä ihminen toimia hoitajana? "Lähihoitaja toimii työssään sekä henkilökohtaisista että ammatillisista arvoistaan käsin". Onhan tapauksia, joissa hoitajan arvomaailma ei kohtaa hoitamisen arvoja elämän ainutkertaisuudesta ja sen arvokkuudesta.

"Tahto ja uskallus tehdä hyvää"
Tämä on suuri lause, muistaakseni suora lainaus opettajan luennosta. Mietin, minkälaisissa tilanteissa tarvitaan juuri tuota uskallusta hyvän tekemiseen. Mietin, onko oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus niitä asioita, joissa tarvitaan juuri uskallusta tehdä hyvää. Lähihoitajana uskallan puuttua asioihin, joissa näen ettei hyvän tekeminen, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo asiakkaan näkokulmasta toteudu. Siihen kyllä mielestäni tarvitaan juuri suurta uskallusta.

"Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa
- ihminen on enemmän kuin kehityksen vaiheet yhteensä"

23.8. luento: Tunneäly

Luennolla kävimme läpi tunneälyyn liittyviä tekijöitä, arvioimme itseämme ja omaa tunneälykkyyttä. Oli hyvä pohtia asioita, sen minkä tunnin hälyssä pystyi. Asiat, jotka nousivat erityisesti esille olivat joustavuus ja onnellisuus.

Olen ollut se kiltti tyttö, joka toimii työelämässäkin niinkuin kiltin tulee joustavasti toimia. Väsytin itseni sillä kiltteydellä, ja nyt kun yritän pitää itsestäni huolta, helposti voin tämän oppimisen tiellä
Opettelen pääsemään irti kiltin tytön syndroomasta. Tästä voi opintiellä vetää toiseen äärilaitaan, liialliseen joustamattomuuteen. Mutta mielestäni se tie on käytävä, ja sillä tiellä opittava - sopiva joustavuus.

Testin lopussa, kun pohdin onnellisuutta yleisen hyvinvoinnin tekijänä, tajusin: olen onnellinen. Ihana yksinkertainen lause, ihanan suuresta asiasta.

Pohdimme näitä tekijöitä niin, että arvioimme onko ko. tekijässä hyvät valmiudet vai paljon kehitettävää - tai jotain siltä väliltä.

Yksilölliset tekijät:

Itsetuntemus
Omien tunteiden tiedostaminen
Vakuuttavuus
Itsenäisyys
Itsensä toteuttaminen

Vuorovaikutus- ja ihmissuhdetekijät:

Empatia
Sosiaalinen vastuuntunto
Ihmissuhteet, vuorovaikutus

Sopeutumistekijät:

Todellisuudentaju
Joustavuus
Ongelmanratkaisu

Paineensietokyky:

Stressinsieto
Impulsien hallinta

Yleiset hyvinvoinnin tekijät:

Optimismi
Onnellisuus

havaintoja

Kävin siskoni luona, hänellä on kaksi pientä poikaa: 2- ja 4-vuotiaat. Iloa ja virtaa näistä pojista riittä tädille riittämiin. Huomasin, että jo nämä vähäiset opinnot ovat ohjanneet havainnointiani erilaiseksi. Seurasin poikien puhetta ja liikkumista eri tavalla kuin ennen. Ehkä tähän vaikuttaa tuleva päiväkodin työssäoppimisjakso, tavallaan se pelottaa ja tavallaan kiinnostaa. Näin tässä tilanteessa havainnointini pienenä toivon pilkahduksena, ehkä sittenkin osaan seurata lapsen käyttäytymistä ja kehitystä.

Arvoja

Mitkä ovat opiskeluni tavoitteet? Ehkä se konkreettinen päämäärä on lähihoitajan tutkinto. Mutta mielestäni siihen sisältyy myös muita arvoja. Onhan toki tärkeää omata ammatti, joka ei ole niin suhdanneherkkä, mutta mielestäni ammatilla pitää olla muitakin arvoja. Omalta kohdaltani ajattelen, että se arvo minulla työntekijänä kaupallisella alalla oli/on, on enemmän mitattavissa rahassa - lähihoitajan työn arvoon liittyy tietenkin myös tuloksellisuuden ja taloudellisuuden mittareita, mutta näen työssä myös pehmeämpiä, inhimillisempiä arvoja. Tiedän, tiedän lähihoitajan työn raadollisuuden. Mutta, tiedän myös kaupallisen puolen kylmyyden ja kovuuden. Näen myös, että voin tulevaisuudessa kenties yhdistää osaamiseni alueita keskenään - ja ehkä siitä "kaupallisesta kovuudestakin" voi olla hyötyä "pehmeiden arvojen hoitamisessa".

.....

16.8. luento : Temperamentti

Meidän tehtävä aikuisena on mukauttaa toimintaamme lapsen lähtökohdista,
suhteuttaa omaa toimintaamme lapsen temperamentin mukaan. Me olemme aikuisia; vanhempina ja lapsen hoitajina meidän tulee osata ohjata lasta ja säädellä oman temperamenttimme sopiville "taajuuksille" toimiessamme lapsen kanssa.

Äidin ja lapsen temperamentin erilaisuus voi aiheuttaa kitkaa kasvatustilanteissa. Saman perheen lapsetkin ovat erilaisia temperamentiltaan, ne kasvatuksen tavat jotka toimi toiselle eivät toimikaan toiselle. Entäs päivähoidossa, kuinka siellä on mahdollisuuksia ottaa huomion lasten temperamentit - kuinka siellä riittää siihen aikaa? Ehkä tähän saan vastauksia työssä oppimisen jaksollani, näen miten arki sujuu, mihin kaikkeen on aikaa ja mitä jää mahdollisessa kiireessä huomioimatta.

Temperamentin piirteistä arvostamme korkeaa aktiivisuutta, sopeutuvuutta, intensiivisyyttä, lähestymistä. Matalalla olevat piirteet eivät ole arvostettuja, rauhallisuus, harkittu toiminta, vetäytyminen - kuitenkaan esimerkiksi vetäytyvä ihminen ei ole passiivinen tai aloitekyvytön. Erilaisissa töissä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia. Itse pidän itseäni liian sosiaalisena, ja arvostaisin sitä jos osaisin olla rauhallisempi ja harkitsevampi. Toki elämä on opettanut suodattamaan omia temperamentin ääripiirteitä, mutta joiltain osin se on hyvin vaikeaa. Keskustelin ruokajonossa asiasta koulutoverini kanssa, ja hän lohdutti minua: " puheliaisuus (liika) on vain yksi osa sosiaalisuutta" - joten ehkä voin hyödyntää niitä muita ominaisuuksiani työssäni, ja yrittää selvitä tämän liiallisen puhumiseni kanssa.

" Huono keskittymiskyky on siis kääntöpuoleltaan hyvää havainnointikykyä"

Myös aviopuolisoiden temperamenttien erilaisuus nousi mieleeni luennolla. Kuinka olenkaan naimisissa niin erilaisen temperamentin kanssa - vai löytyykö pariskuntia, joilla on samanlaiset temperamentit ? Ainakin keskusteluissa opiskelutovereiden kanssa teimme yhteneväisiä huomioita siitä, että erilaisuus on ollut kiinnostava tekijä avio/avopuolison valinnassa. Onneksi suhteessa kivi toistansa hioo, ehkä sitten vanhana osaamme jo hyväksyä toisen erilaisuuden ja piirteemme ovat pehmentyneet.

13.8. luento : Merkityksellisyys

" Ihmisen tulee tehdä työtä ja rakastaa"
Freud

Ihmisen tulee olla jollekin jollain tavoin merkityksellinen.

Itselläni työttömät jaksot ovat ollet alkuun suuria kriisejä. En ole enää tarpeellinen. Minun panostani ei tarvita. Niin, en ole ollut kenellekään merkityksellinen. Kuitenkin nämä työttömät jaksot ovat kääntyneet voimavaroiksi, olen saanut oppia jotain uutta, kokea jotain uutta, löytää uusia polkuja elämääni. Esimerkiksi tämä, että opiskelen lähihoitajaksi, on tälläisen uuden kokemisen ja kokeilemisen seurausta. Olen löytänyt elämäni arvoiksi jotain uutta.

Työssäni lähihoitajana tulen kohtaamaan ihmisiä, joiden elämä tuntuu heistä itsestään merkityksettömältä. Ehkä osaan paremmin asettua heidänkin asemaan, kun tiedän ne tunteet, jotka sisällä vellovat, ehkä osaan tukea ihmistä hänen kriisissään. Toivon ainakin sen oppivani. Sinänsä siis onnekasta, ettei elämä ole ollut niin helppoa, niin ruusuilla tanssimista, niin yltäkylläistä - tiedän polkujen pimeääkin puolta.

Mietin myös sitä, kuinka työssäni minun tulee huomioida asiakkaan merkityksellisyys. Ohjaaja, hoitaja voi olla ainut henkilö asiakkaalle, jolle hän voi olla merkityksellinen. On tärkeää huomioida asiakkas niin, että hän tuntee olevansa sen pienen hetken tärkeä - sen hetken, joka ohjaajalla on aikaa. Ja tästähän pääsisimmekin siihen, resurssien niukkuuteen hoitotyössä. Miten ennätetään antaa asiakkaalle hänen oma merkityksensä kiireisessä työssä?