....lähihoitajasta sairaanhoitajaksi

opinnot siis jatkuvat, vuodenvaihteessa monimuoto-opiskeluna sairaanhoitajaksi.

pitäisiköhän jatkaa oppimispäiväkirjaa ?

Tänään oli virallinen valmistujaisjuhla,
  tutkintotodistuksen olin saanut jo 19.4.
Oli kuitenkin hienoa olla juhlassa läsnä,
  nähdä vielä opiskelukaverit ja opettajat.

... ja laulaa loppujen lopuksi suvivirsi  - kesän alkuun,
vaikka sään puolesta se ei siltä lainkaan tunnu.

Pidin juhlassa valmistuvan opiskelijan puheen,
   siitä pieni ote:

Nyt töihin mennessäni ripustin kaulaani avaimet. Ne roikkuvat  lääketehtaan kaulanauhassa, jonka sain työssäoppimisen harjoitelussa  suljetulla psykiatrisella osastolla. . Avainten lisäksi nauhassa roikkuu matkamuistoksi ostamani punainen lasisydän. Näillä avaimilla on minulle merkityksiä: avaimet edustavat valtaa, jota ohjaajana käytän palvelukodissa, jossa kaikki ovet ovat lukittuja. Vaikka avaimet on minulla, minun tulee kunnioittaa asukkaan itsemääräämisoikeutta, eikä käyttää valtaani väärin. Lääketehtaan mainosnauha pitää mielessäni sen, että minun tulee päivittää hoitajana tietojani jatkuvasti ja syventää osaamistani lisäopinnoilla. Kaunis punainen lasiSydän muistuttaa siitä, että säilytän työssäni lämmön ja aidon välittämisen potilaaseen ja asukkaaseen.  Kuten myös siitä, että muistan huolehtia itsestäni ja työssä jaksamisesta. 

Olen onnellinen siitä, että olen saanut kulkea tämän tien tähän, valmistua lähihoitajaksi. Toisaalta- oppimisen ja kasvamisen alkaa juuri tästä : matka siis jatkuu.

Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä blogini. Jääköön se tähän, muistoksi matkastani lähihoitajaksi.
Lähihoitajan työstä on mielestäni vaikea kirjoittaa, pitää huomioida salassapitovelvollisuus. Ja toisaalta, nyt haluan tehdä työn työnä ja pitää vapaa-ajan vapaa-aikana. Jos opinnot joskus jatkuvat jollain saralla - silloin voin taas palata asiaan.

Toivottavasti blogista on hyötyä, opiskelijoille tai lähihoitajan ammattia harkitseville.Olen tyytyväinen siitä, että olen kirjoittanut tätä oppimispäiväkirjaani - voin palata itsekin uudelleen opiskeluajan tunteisiin ja tunnelmiin.

Hyvän kesänjatkoa kaikille !

 .... lähihoitaja vilkuttaa =) 

.. no nyt tuli piste.

Opinnot on nyt siis suoritettu,
viimeisimpänä näyttökeskustelu ja portfolion arvioinnit.

Näyttökeskustelun aika oli rajattu tarkemmin kuin aiemmin,
aikaa suunnitelman läpikäymiseen oli tunti.
Olin valmistautunut keskusteluun hyvin,
ja se näkyi soljuvassa keskustelussa, vain muutamin pienin tarkennuksin.
Entisenä puhe- ja myyntityöläisenä nämä keskustelut eivät ole olleet aikaisemminkaan mielestäni kovin vaikeita. Mielestäni hyvin tehty näyttösuunnitelma on kaiken a &o. Näyttösuunnitelmani ovat olleet aika laajoja, niinkuin nytkin - hiukan sain palautetta siitä, että olisin voinut asioita tiivistää suunnitelmassani.

Näyttökeskustelun jälkeen tuli tyhjä olo - olihan se viimeinen loppurutistus ja eräänlainen piste opiskelijaelämälle. Taakse jää opiskeluiden rytmittämät päivät sekä opiskelijatoverit. Edessä on työ, sen antamat haasteet ja VAPAAPÄIVÄT ilman kirjallisia velvoitteita. Ei myöskään tarvitse odottaa, sattuisiko saamaan viikonlopuille sijaisuuksia ... työvuorot ovat tiedossa kuudeksi viikoksi kerrallaan. 

Pistehän tulee tällekin blogille - matka lähihoitajaksi pääsee maaliinsa 19.4. tutkintolautakunnan kokouksen jälkeen. Vasemmassa sivupalkissa on kysely siitä, mitä tälle blogille tulisi tehdä ...

8-9/9

Viimeiset viikot top-jaksolla hurahtivat niin, että kirjoittaminen näköjään jäi =) Ehkäpä näyttösuunnitelman tekeminen riitti kirjalliseksi tuottamiseksi vähäksi aikaa. Näyttösuunnitelma on mielestäni mitä mainioin tiivistelmä teoriaa ja käytäntöä - itselleni nämä näyttösuunnitelmat ovat olleet töisevyydestään huolimatta hyviä opintojen kertaamisen paikkoja: teorian siirtäminen käytännön toiminnoiksi.

Viimeiset viikot olen saanut tehdä ihan oikeasti töitä - olla "hoitajana" ryhmässä. Näyttöviikkokin sujui lähes suunnitelmien mukaan. Enää on jäljellä näyttökeskustelu ja opinnot ovat näiltäosin suoritettuna - lähihoitajan paperit ovat kenties käsissäni huhtikuun lopulla.

Tämä jakso psykiatrisella osastolla osoitti minulle sen, että minusta on myös osastotyöhön - itseasiassa minä nautin sen tuomista haasteista ja monimuotoisuudesta. Toivottavasti joskus työpolku vie hoitajaksi psykiatriselle osastolle.

... pieniä ilonkiljahduksia ja hypähdyksiä

   

Olo on iloinen:  matka lähihoitajaksi alkaa olla viimeisessä mutkassa.

•  tutkintotoimikunta tunnisti osaamiseksi lähihoitajan tutkintoon aiemmin suorittamani yrittäjän ammattitutkinnon - valmistuminen läheni 10 opintoviikolla .. paperit kädessä ehkä huhtikuun lopulla! 
• viimeiset kirjalliset tehtävät lähetetty arvioitavaksi 
• näyttösuunnitelma tarkistettu ja hyväksytty 
• viimeinen top-viikko lähenee loppuaan, arviointikeskustelu huomenna 
• näyttöviikko ja näyttökeskusteluaika sovittu

Eilen viimeistellessäni portfoliotani tajusin "asian vakavuuden" - ja olin onnellinen. Onnellinen siitä, että olen saanut kulkea tämän tien. Olen saanut kasvaa ihmisenä ja kasvaa kohden hoitajuutta. Ajatuksissani herkistyinkin - kuinka hyvältä tämä tuntuukaan. Erityistä iloa tunnen siitä, että tällä viimeisellä top-jaksolla olen voinut havaita oman ammatillisen kasvuni, olen sitenkin oppinut kohtaamaan potilaan hoitajana.

Ja tuon mutkan takana - siellä taitaa olla tietä mutkineen ja mäkineen ihan riittävästi vielä edessä... onneksi! 

7/9 masennus ja ahdistus, kevyttä tuuppausta ja murehtimishetkeä

Tämän viikon teemana on ollut masennus ja ahdistus.Kuinka kevyesti olen itsekin käyttänyt näitä sanoja - kuinka masentavaa tai ahdistavaa jokin asia on ollut. Osastolla olen nähnyt kuinka masennus vie toimintakyvyn kertakaikkiaan, kuinka ahdistus näkyy silmistä valtavana tuskana. Näkemäni äärellä koen olevani pieni ja voimaton: työvälineitä ja -taitoja minulla tuntuu olevan aivan liian vähän. Kohtaamani on herättänyt minussa halun auttaa - mutta miten?

Hoitajana voin huolehtia potilaan fyysisestä hyvinvoinnista: riittävästä ravinnon saannista ja hygienian huolehtimisesta silloin, kun potilaan voimavarat eivät riitä muuhun kuin sängyllä makoiluun. Vastakkain aseteltuna on ollut potilaan itsemääräämisoikeus ja potilaan fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen. Jos potilas on ollut vaihtamatta vaatteitaan kaksi viikkoa, onko hoitajalla oikeus "pakottaa" vaatteiden pesuun ja puhtaan vaatekerran vaihtamiseen? Pyykit saatiin koneeseen, puhtaat vaatteet päälle - mutta potilas ahdistui tilanteesta niin että viilteli itseään. Tämä tilanne kirvoitti todella hyviä keskusteluja, ammatillista pohdintaa ja itsearviointia. Huomata sai, ettei aina välttämättä ole sitä ainoaa oikeaa tapaa toimia ja joskus on mentävä potilaan "mukavuusrajojen" ulkopuolelle ja hiukan lempeästi "tuupata" eteenpäin.

Silminnähtävä ahdistus on vaikeaa kohdattavaa. Silloin kun siihen ei tunnu antavan helpotusta kuin ainoastaan hetkellisesti tarvittava lääkitys. Sain olla keskustelutukena ahdistuneessa tilanteessa, mutta hyvin vähän minulla tuntui olevan työkaluja tällaiseen tilanteeseen. Sain kuitenkin olla korvana potilaan puheelle, joka hänen mielestään hiukkasen auttoi ahdistunutta olotilaa. Haasteelliseksi koen vaikean masentuneen ja ahdistuneen hoitamisen, mutta toisaalta samoja ajatuksia on osaston kokeneillakin hoitajilla.
 Ahdistuneelle potilaalle hoitaja oli suositellut murehtimishetkeä. Hän kertoi suositelleensa useallekin potilaalleen murehtimishetken pitämistä: etukäteen sopii itselleen hetken, jolloin vain murehditaan - ei mitään muuta. Hetki vietetään rauhallisssa paikassa, sen kesto on kymmenen minuuttia. Laitetaan vaikka puhelin hälyttämään kymmenen minuutin kuluttua. Murehtimishetken aikana alakuloisten, masentuneiden ajatusten annetaan vapaasti tulvia mielen. Kun huoleta vaivaavat päivän muina aikoina, luvataan itselle, että niihin palataan murehtimishetkellä. Hoitaja kertoi, että potilaat olivat saattaneet alkuun naurahdella tälle ajatukselle - mutta kertoivat kuitenkin loppujen lopuksi sen toimineen hyvin.

Etsiessäni tietoa murehtimishetkestä,

löysin HyväTerveys sivulta 

artikkelin hyvien ajatusten voimasta:

Ajattele toisin - 9 tapaa 

6/9 soveltuvuutta ja pesäpallomailaa, asumisvalmennusta ja ärsyyntymistä. Unohtuuko potilas?

Sain tällä viikolla positiivista palautetta eräältä hoitajalta. Hänen mielestään soveltuisin osastotyöhön, sellaisen kuvan hoitaja oli minusta saanut. Palaute tuntui minusta mukavalta. Niin työssäoppimisjaksoilla kuin sijaisuuksissa olen kyllä huomannut, että sopeudun hyvin erilaisiin yksiköihin ja osastoihin - erilaisiin kohtaamisiin potilaiden ja asukkaiden kanssa. Ehkä soveltuvuuteen edes'auttaa se, että olen aidosti kiinnostunut kaikesta uudesta kohtaamastani.

Niin, ja tämän soveltuvuus keskustelun jälkeen - innostuin tietenkin. Taas. Kuinka haluaisinkaan tehdä töitä psykiatrisella osastolla. Tämä haave sitten hujautettiin alas "pesäpailomailalla" (hoitaja, joka tämän teki, oli entinen pesäpalloilija): psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ei palkata lähihoitajaa vakituiseen työsuhteeseen. Jollei tämä ole mies. Mies sairaanhoitajista on pulaa, naisista ei niinkään. Että sinne hujahti kentän ulkopuolelle, se haave. Olen sitten pohtinut sitä, jatkaisinko opiskelua sairaanhoitajaksi - jotta voisin olla töissä myös psykiatrisella osastolla. En vaan mitenkään kestäisi niitä somaattisen puolen top-jaksoja, valkoisine työasuineen ja osaston hierarkioineen... en! No, jos nyt vaikka en koskaan psykiatrisella olisikaan töissä, onhan minulla ollut tämä loistava top-jakso... sentään se.

Kävin tututustumassa potilaan kanssa kuntouttavaa asumisvalmennusta tarjoavaan kuntoutuskotiin. Oli hienoa nähdä kuinka tässä kuntoutuskodissa asioita tehdään sydämellä, tarkoituksena tarjota mielenterveyskuntoutujalle portaittain tukea kohden itsenäistä asumista. Samassa palvelukokonaisuudessa oli kolme erilaista asumistapaa, tuen määrän vaihdellessa. Kunhan vielä sen jälkeen kun kuntoutuja muuttaa asumaan omaan asuntoon, avohoito pelaa - silloin polku sairaalahoidosta omaan yksiöön on turvallinen.

Olenpas saanut kohdata niin potilaan tunteita kuin omiani tämän top-jakson aikana. Ärsyyntymiseen saakka. Maanisesti käyttäytyvän potilaan lakkaamaton puhe sai tunteet pintaan, päätin poistua paikalta ja purkaa ärsyyntymistäni kahvihuoneessa. Siellä sain heti hyviä vinkkejä kohtaamiseen, kuinka rajata. Loppujen lopuksi sain keskusteluihin potilaan kanssa jotain järkeä, minä pidin keskustelun raiteilla ohjaten kysymyksilläni. Kun katkaisin kiihdyttelyn ja splittauksen, potilas kiitteli jälkeenpäin tästä pysäyttämisestä. Loppujen lopuksi tämä minua ärsyttävä tilanne vaihtui siihen että saimme aikaan useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kunhan osasin olla tarpeeksi napakka ohjatessani metsään menevää puhetulvaa.

Tein tällä viikolla kaksi osastovierailua, toisen akuuttiosastolle ja toisen lasten kriisiosastolle. Akuuttiosaston tunnelma oli hyvin paljon jännittyneempi kuin omalla osastolla, ohjeita opiskelijatoverilta tuli katsekontaktien välttämisestä ovien perässään lukitsemiseen - aina. Käynti lasten ja nuorten osastolla herätteli ajatuksia perheen jaksamisesta - ja kuinka ainakin aloittelevalla hoitajalla voi olla haasteellista kohdata psyykkeeltään sairas lapsi.

Pohdin myös sitä, jääkö potilas esimerkiksi hoitoneuvottelussa ulkopuolella päätöksen teon. Lähettävänä tahona osaston lääkäri ja omahoitaja, vastaanottavana tahona palvelukoti - päätösten teko vaikutti minusta tapahtuvan näiden kahden välillä... olisikohan pitänyt huomioida potilasta hiukan enemmän?

5/9 kuka ottaa kopin, kysymyksiä ja vastauksia, arvostamista ja "vain" istuskelua

Osastolta, joka hoitaa ja kuntouttaa, siirrytään asumaan asumisyksikköön tai mahdollisesti tuettuna avohoidolla omaan kotiin. Pohdin sitä, kuinka tärkeä onkaan läheisten tuki mielenterveyskuntoutujalle. Mitä mahdollisuuksia on kuntoutumsieen, päihteettömään elämään, jos asuinkumppanilla on alkoholiongelma? Kuinka toimii avohoidon puoli? Kuka ottaa kopin - tukee ja kulkee ensimmäisiä askeileita arjessa, kun suljettu ovi aukeaa osastolta siihen oikeaan elämään?

Miten voisinkaan keskustella potilaan kanssa samalla kielellä? Miten voisin olla tukena hänen kuntoutumisessaan? Miten hoitajana puhun nuorien, keski-ikäisten ja vanhusten kanssa? Mistä löytää sopiva tapa innostaa?

Huomaan että tällä(kin) jaksolla herää kysymyksiä, johon vastauksien löytyminen ei tapahdu heti. Ja vaikka vastaus kysymykseen olisi olemassa, asiat ei kuitenkaan toimi niin. Ettei vaan elämä olisi helppoa kuin heinänteko. Mielenterveyskuntoutujankaan elämä.

Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten keskellä lisäksi vahvistuu minulle se, kuinka tärkeää osastohoidossa onkaan havainnointi ja niistä tiedottaminen. Itselleni tärkeää oman oppimisen kannalta on juuri havaintojen tekeminen, niiden sulattelu ja ajan myötä muutan ne käytännön teoiksi, omalla tavallani. Siksi ehkä sopisinkin hyvin osastotyöskentelyyn - luontaisena oleva uteliaisuus (siksi sitä luokittelisin) onkin tärkeä taito psykiatrisessa osastohoidossa. Jotain hyötyä siitäkin =)

Keskustelimme toisen hoitaja-opiskelijan kanssa havainnoistamme siitä, kuinka potilaita kohdataan/kohdellaan eri paikoissa. Lähinnä koskien aiempia harjoittelu- ja top-paikkojamme. Nyt, tällä osastolla, mielestäni potilaan kohtaaminen on juuri niin ammatillista, yksilöllistä ja arvostavaa kuin vaan voi olla. Keskustelussa tulimme siihen lopputulokseen, että jos potilas kohdataan aidosti, hänelle annetaan aikaa ja häntä kunnoitetaan, monta haastavaa tai väkivaltaista tilannetta olisi estetty. Ihan pienillä asioilla, kohteliaalla käyttäytymisellä, ihmisen kunnioittamisella. Olimme molemmat huomioineet sen, että kun meillä opiskelijoina on aikaa pysähtyä potilaan / asiakkaan kohdalla, emme kohdanneet niinkään paljon haasteellista käyttäytymistä.

Tämä viikko on ollut hyvin aktiivinen viikko. Tärkeimpänä aktivoijana on ollut (vihdoinkin!) oma potilas, jolle olen saanut suunnitella tekemistä. Olen saanut olla myös  monessa muussakin mukana, olen itse aktiivisesti ujuttanut itseäni hoitoneuvotteluihin, erilaisiin oppimistilaneisiin, aktiivisiin spontaaneihin keskusteluhetkiin potilaiden kanssa. Olen siitä hyvin iloinen. Tuntuu siltä, ikäänkuin olisin osa työryhmää, tasavertaisena jäsenenä. Hienoa!

Onhan keskustelut hoitajien kanssa opiskelijuudesta - mitä opiskelijalta odotetaan. Jostain opiskelijasta oli kuulemma sanottu, ettei ole tehnyt juurikaan mitään. On istunut vaan päiväsalissa ja oleskellut potilaiden kanssa. HALOO! Sehän parasta oppimista on! Erityisesti, jos on vaikeuksia kohdata mielenterveyskuntoutujia, tämä vaikeus hälvenee juurikin näissä päiväsali-hetkissä. Ja mikä loistava paikka havainnoida sitä, miten sairaus vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen.

Usko ja uskonto on ollut tälläviikolla keskusteluissa mukana. Etukäteen tekemättömistäkin teoista syyllisyyttä kokevalle olen saanut muistuttaa armosta ja anteeksiannosta. Jotain hyötyö on näköjään nuoruuden ajan uskonnollisuudesta. Pohdin tätä asiaa hoitajien kanssa, millä tasolla voi potilaan kanssa puhua uskosta ja omista kokemuksistaan. Sainkin palautetta siitä, että tämä pohdintani keskustelun "tasosta" osoittaa ammatillisuutta. Asiaa oli hyvä käydä läpi kahden hoitajan kanssa, saada heidän näkökantojaan asiaan ja kertoa omistaan - yhdessä löysimme hoidollisen toimintatavan näissä asioissa.

Pidin ensimmäisen omahoitajakeskustelun potilana kanssa. Juuri nämä omahoitajakeskustelut ovat olleet minulle vaikeita kohdattavia - pidin niitä haastavina etukäteen. Sain onneksi vahvistusta tähänkin asiaan hoitajilta, kuinka alkuun on kyse kuuntelemisesta ja potilaan aidosta kohtaamisesta. Uskon siihen, että ajan kanssa sekin taito kehittyy. Jos ja kun tahtoa sekä halua kehittymiseen on. Omahoitajakeskustelu omapotilaan kanssa sujui hyvin - juuri niissä raameissa, missä pitikin. Tosin kehitettävääkin löytyy, mutta hyvänä pidän sitä että itse tiedän oma kasvamiseni tarpeet. Ihan helpoimpia ei ole tämän puheliaan ihmisen "hiljentäminen" - mutta yllättäen sekin onnistuu, hoitajan roolissa! Valitettavasti ei aina siviilissä =)

Tämä viikko toi todella niin paljon, eikä kaikkea pysty edes kirjoittamaan. Näin julkisesti.

4/9 sähkö, hoitavaa joutilaisuutta, naurua ja surua

Kävin seuraamassa sähköhoitoa.Olin katsonut aiemmin elokuvan Helen, siinä päähenkilö sairasti masennusta, ajoittain psykoottista - ja hän sai hoidoksi sähköhoitoa. Opinnoissa asiaa on sivuttu jollakin tasolla, Puoli Seitsemän ohjelmasta olin katsonut hyvin lyhyen jutun asiasta, mutta hyvin vähäisillä tiedoilla menin hoitoa seuraamaan. En ole tiennytkään sitä, että nukutus voidaan tehdä hyvinkin lyhyeksi aikaa, kaiken kaikkiaan nukuttamisesta heräämiseen meni mielestäni hyvin lyhyt aika. Hoito tuntui etukäteen jotenkin mystiseltä ja sähköhoidon näkeminen herätti outoja tunteita - sähköshokin aiheuttama kouristelu ei tietenkään näyttänyt hyvältä. Vaikka kuitenkin tiesin, että sähköhoidosta on hyötyä - tunteet olivat hyvin vahvasti pinnalla. Olisi ollut hienoa, jos olisi saanut vielä keskustella potilaan kanssa sähköhoidon hoitovasteesta.

Osastohoito sinällään on kuntouttavaa, ajoittaisesta tekemättömyydestä huolimatta. Vaikka päivään kuuluu muutamia virikkeellisiä ryhmiä, joutilasta olemisen aikaa on potilailla paljon. Tämäkin on kuntouttavaa ja potilaan paranemisen kannalta tärkeää - siitä kuulin hoitoneuvottelussa lääkäriltä ja keskustellessani hoitajien kanssa. Tiesin sen, ettei esimerkiksi akuuttiosastolla ole tarkoituksenmukaista ja sallittuakaan järjestää virikkeellistä toimintaa - mahdollisimman virikkeetön ympäristö on akuutissa psykoosissa oleville tärkeä. Keskustellesa asiasta lääkärin kanssa, avautui minulle hiukan paremmin osastohoidon kuntouttava merkitys, myös tämän joutilaisuuden kannalta. Potilaalla on turvallinen ympäristö, turvalliset hoitajat ympärillään omien oireidensa ja tunteidensa säätelyyn. Joutilaisuuskin parantaa.

Ilahduttavia hetkiä ovat olleet yhteiset spontaanit keskustelutuokiot potilaiden kanssa. Olemme saaneet jutella niitä ja näitä, kevyesti - välillä nauru on raikanut, toisinaan olemme saaneet opiskelijoina kuulla potilaan kokemuksia sairastamisestaan. Vaikka välillä jutustelu on ollut "naisten juttuja" naisten kesken, kevyttä small talkkia - uskon sen olevan myös ammatillisesti oikein, eihän päiväsali keskustelut voi kovin syvällisiä aina ollakaan. Jos voi jutuilla, nauruilla tuoda ilon hetkiä - lienee se hyvä!  Mukavia jutusteluhetkiä tulee arjen askareissa - pedatessa sänkyjä on mukava jutella ihan jokapäiväisistä asioista, viivähtää tilanteessa hiukan pidempikin hetki. Onneksi on aikaa viivähtää, opiskelijalla erityisesti. Ja mitä olen osaston toimintaa havainnoinut, muutoinkin aikaa keskusteluille on järjestetty hyvin - se tuntuukin oudolta, kun on tehnyt töitä paikoissa, jossa ei kahden keskiseen keskusteluun ole kertakaikkiaan aikaa. Aika vierähtää ruokaa laittaessa, siivotessa .... (mietin vaan, miksi sellaiseen työhön tarvitaan lähihoitaja? mietin vaan, miksi ruokaa laittava  ja siivoava lähihoitaja lasketaan niihin suhdelukuihin, joissa mitataan hoitajien suhdetta potilaisiin?)

Olen yrittänyt löytää sanaa sille tunteelle, jonka tunnen kohdatessani nuoria jotka ovat hyvin kipeitä (tätä kipeä sanaa käytetään osastolla vakavasti mielisairaasta potilaasta). Se ei ole sääliä, ei se ole surkuttelua - tätä kirjoittaessani ymmärrän sen olevan surua. Surua menetetystä terveestä nuoruudesta ja ehkäpä terveestä tulevaisuudesta. Keskustelin näistä heränneistä tunteista hoitajien kanssa, tunteiden herättämästä hoitamisen halusta. Olin itsekseni asioita miettinyt, näitä tuntemuksiani yrittänyt analysoida - kuinka hyvä oli huomata se, että keskustelu asiasta avasi itselleni uusia näkökantoja ja olokin keveni, vaikken ymmärtänyt sen raskas olleenkaan. Entisessä elämässäni (lue kaupallinen, tuloskeskeinen työmenneisyys) vakuuttavuus oli vahvuutta - heikoutta ei saanut näyttää. Nyt minun pitäisi oppia siihen, että tunteet ja niiden käsittely - niin omat kuin potilaan - ovat tärkeä osa työtäni. Eräs hoitaja sanoikin, että täällä tunteiden tunteminen ja niistä keskustelu on vahvuutta.

En tiedä, mitä siitäkään ajatella kun kipeillä nuorilla miehillä - toisella elämä on harmaa massa, ei mitään käsitystä mitä on tulevaisuus, voiko se koskaan mitään ollakaan - ehkä näköalattomuus luonnehtii parhaiten asiaa. Toinen sen sijaan maanisessa vaiheessaan on kaikkivoipa, suunnitelmat suuria, maailmaa ja sen rauhaa syleileviä ... maanisessa vaiheessan. Toiselle kun voisi antaa pienen murusen toisen suurista unelmista ja suunnitelmista, toista sensijaan palauttaa maanpinnalle hienovaraisesti. Voi pojat.

2-3/9 olemista, havainnointia, tarkkaavaisuutta ja verkostoja

Opiskelijana minulla on aikaa olla potilaiden kanssa, istuskella ja keskustella. Puheliaana ihmisenä yritän opetella myös olemaan ihan hiljaa, luontevasti. Olen huomioinut potilaassa heräävää ahdistuneisuutta, mikäli kovin aktiivisesti yritän saada keskustelua aikaan. Toisaalta potilaalla voi olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joten kuntouttavassa mielessä keskustelun aloittaminen hoitajankin toimiesta lienee perusteltua. Onhan se välillä vaikeaa olla vain ja olla vain hiljaa - mutta sitäpä nyt harjoittelen, sekä läsnä- että saatavilla olemista. Olenhan uusi ihminen ja tutustuminen vie aikansa. Onneksi nyt on tullut myös positiivisia keskustelun aloituksia potilaidenkin toimesta ja osa potilaista hakeutuu jo juttusille.

Psykoottisestikin käyttäytyvä potilas ymmärtää vointinsa huononemisen ja oman haastavan käyttäytymisensä esimerkiksi uhkaavana hoitajia kohtaan. Lyhyt lause potilaan suusta kertoi hänen olevansa väsynyt tilaansa ja olevansa vailla rauhoittavan lääkityksen suomaa lepoa ja rauhaa. Psykoottisuus näkyi myös hyvin outona käytöksenä, näitä havaintoja olen saanut viikon aikana tehdä.  En olekaan aiemmin ajatellut että kotikylälläni omituisesti pukeutuvat ja käyttäytyvät henkilöt, kylähulluiksi mainitut - nykyään luokiteltaisiin mielenterveyskuntoutujiksi ja kenties olisivat saaneet diagnoosiksi skitsofrenian.

Tällä viikolla huomasin myös ajattelevani sitä, kuinka voisin auttaa ja hoitaa potilasta sairauden aiheuttamissa moninaisissa ongelmissaan. Kuinka vaikea onkaan elämä jos diagnoosina on bipolaarinen mielialahäiriö ja lisäksi persoona on epävakaa. On ilmeisen vaikeaa saada potilas tulemaan tarvitsemalleen osastojaksolle ja saada hänet sitoutumaan hoitoonsa. Miten kohdata näitäkin asioita - sairastava ihminen ei ymmärrä ottaa tarjottavaa hoitoa vastaan, eikä häntä voi pakottaa hoitoon? Keskustellessani asiasta hoitajan kanssa, kuulin että tällainen käyttäytyminen on hyvinkin tyypillistä.

Lääkäreiden ja hoitajien välinen yhteistyö on ollut hienoa havainnoitavaa. Hoitajana olemme lähellä potilasta päivittäin, keskustelemme epävirallisemmin ja voimme tehdä havaintoja potilaan voinnista. Raportilla kerroin  tekemästäni keskusteluhuomiosta, ja keskustelu lähtikin sitten liikkeelle vertaillen muidenkin hoitajien huomioita. Huomasin kuinka tärkeää on pienenkin huomion kertominen - ainakin näin opiskelijana, kun ihan vielä ei osaa arvioida minkäkin keskustelun tai käyttäytymisen tärkeyttä.

Lääkehoito - siinäpä haastetta minulle kerrakseen. Aiemmilla top-jaksoilla olen huomioinut sen, että ainakin näin alkuun lääkkeiden jako tarvitsee erityistä paneutumista - tarkkuus kun ei ole persoonassani millään muotoa vahvana, joskus boheemiksikin minua on mainittu. On hyvä huomioida tämäkin asia ja huolehtia lääkkeenjakotilanteet rauhallisiksi sekä itselläkin panostaa tarkkuuteen kaksinverroin. Ensimmäistä kertaa saan tehdä lääkehoitoa varsinaisessa lääkevuorossa, erityisessä sille varatussa tilassa ja sairaalan lääkekaapista jaettuna. Omat kokemukseni lääkkeenjaosta rajoittuu asumisyksiköihin, ja niissähän ei ole varsinaista lääkkeenjakohuonetta saatikka yhtä hoitajaa varattuna päivässä lääkkenjakoa varten. Mielestäni lääkkeejako tarvitsisi joka paikassa rauhallisen tilan ja ajan - eikä mielestäni yövuoro ole paras mahdollinen aika  siihen, vaikka silloin rauhaa saattaisi olla riittämiin.

Olen myös pohtinut hoitajan jaksamista omassa työssään psykiatrisella osastolla. Jos somaattisen puolen "pöpöt" huuhdellaan pois käsidesillä, millä huuhdellaan psyykkisten sairauksien aiheuttamat "jäämät" hoitajan mielestä ja ajatuksista? Hurtti huumori ja välillä reilut "tuuletukset" näyttävät osa arkista työtä. Myös vapaa-ajalla jokaisella lienee oma tapansa hoitaa omaa jaksamistaan. Itse en ole vielä kokenut olevani liian rasittunut mieleltäni, mutta koen kuitenkin tärkeänä sen että vapaa-ajalla käyn nostamassa pulssia kuntosalilla - ja onpa sinne ainakin yksi harjoitteluun liittyvä kiukunpurkaus tuuletettu. Mitenkähän se onkin niin, että aluksi suureltakin tuntuva asia pienenee pienenemistään pulssin noustessa ja rasituksen kestäessä pidempään? Onneksi olen viimevuosina löytänyt itselleni liikkumisen ilon - kunto pysyy kohtalaisena ja mielikin tasaisempana.  Iloitsen myös siitä, että minusta on löytynyt hoitajaa joka voisi olla töissä psykiatrisella osastolla. Vaikka olen kuvitellut olevani enemmänkin kodinomaisen asumisyksikön ohjaaja, niin toivottavasti joskus saan tehdä töitä psykiatrisella osastolla


Tietoturva on tärkeä asia psykiatrisellakin osastolla. Osastolla kohtasin potilaan omaisen, joka vaikutti jollaintavoin tutulta. Kuitenkin tervehdin häntä neutraalisti, vaikka hänkin lienee tunnisti minut. Keskustelimmekin asiasta hoitajien kanssa, siviilissä ei psykiatrinen hoitaja saa tervehtiä potilasta kaupassa tavatessaan - mikäli hän ei tee aloitetta. Myöskään liikkuessa potilaan kanssa osaston ulkopuolella olisi hyvä jos ei vaatteista tai nimikylteistä näe potilaan olevan psykiatrisessa hoidossa. Tämä herättää minussa ajatuksia siitä, kuinka leimaavaa psykiatrinen hoito on - vaikka kyseessä olisi äkillinen ja väliaikainen psykoottinen häiriö, sellainen joka voisi kohdata meitä lähes jokaista silloin kun stressitekijät kasvavat liian suuriksi.

Miten tärkeää olisi että mielenterveyskuntoutujalla olisi hyvä ja kuntoutumista tukeva lähipiiri ja muutama, sairautta ymmärtävä ystävä. Keskusteluissa on tullut ilmi, ettei potilaalla ole välttämättä yhtään ystävää ja lähipiiristä ei välttämättä löydy yhtään tervettä ihmistä - tämä tuntuu minusta todella surulliselta. Tärkeää olisi jollakin tavoin tukea potilasta hänen kuntoutumistaan tukevien suhteiden ylläpitämisessä - ja joskus tukea itsenäistymään esimerkiksi omista vanhemmistaan, mikäli suhde ei tue potilasta hänen elämässään. Miten tämäkin hienovaraisesti tehdään ....? 

Reilusti skitso: Kalevi Rinteen elämä -kirjasta otteita.

Luettuani tämän kirjan olen saanut hiukan ymmärtämystä skitsofreniasta sairastavan kannalta. Sairaan kohtaaminen, hänen kanssaan keskustelu ja esimerkiksi harhoihin suhtautuminen on asioita joihin tarvitsen vielä harjaantumista. Myös kannanotto lääkityksestä laitoi minut pohtimaan avohuollon toimivuudesta, saako mielenterveys ongelmainen riittävästi tukea ja apua? Käsittääkseni osastoilla on samoja potilaita aina uudelleen ja uudelleen, ongelmana avohoitoon pääsyn jälkeen lienee sairaudentunteen puuttuminen sekä lääkevastaisuus ja tämän aiheuttama psyykosin uusiutuminen. Mietin sitä, toimiiko tällöin meidän avohoito? Onko psykiatriselle avohoidolle riittävästi resursseja? En tiedä.

"Skitsofreniaan sairastuneitten vanhemmat ovat loukkantuneet syvästi ja syystä. Heitä on syyllistetty ja heidän kantamakseen pantiin aikanaan kohtuuttoman suuri taakka. sen seurauksena on tapahtunut sellainen vahinko, että nyt omaiset helposti kieltävät kaikki psykologiset syy- ja seuraussuhteet ja nojautuvat biologisiin selityksiin. Kuitenkaan sitä ei voi jättää huomiotta, että lapsen ydinperhe, se ilmapiiri missä hän kasvaa varhaisimmat vuotensa, muovaa häntä.
Alitajutanta on syntynyt varhaislapsuuden vuosina, emmekä enää myöhemmin muista sen ajan kokemuksiamme. Alitajunta syöksee meille impulsseja, joita yliminä sitten tuomitsee. Skitsofreenikko on kuitenkin alitajunnan impulsseja vastaan täysin suojaton.
Biologisen suuntauksen ylivalta johtaa myös lääkkeitten tyranniaan ja siihen, että ihmistä ei kohdella tuntevana, elävänä ja aistivana ihmisenä, vaan että kaikki hänen ominaisuutensa - niin terveitä, elinvoimaisia tai nerokkaita kuin ne olisivatkin - nähdään sairauden kautta"  (s. 77)

"Skitsofreniassa kyse on ennen kaikkea minuuden hauraudesta. Meiltä sairastuneilta puuttuvat defenssit, puolustusmekanismit. Emme osaa suojata itseämme.
Kun joku syyttää, otamme heti kantaaksemme syyllisyyden taakan. Kun joku katsoo pahasti, me ansaitsemme heti tuon katseen. Kun joku loukkaa meitä, tunnemme huonoa omaatuntoa.
Skitsofreenikolla kaikki menee suodattamattomana lävitse. Jokainen ajatus, äänenpaino, ilme tai vihje. Sielun huokoset ovat liian isot.
 ....
Vainoharhianen ihminen tulkitsee toista ihmistä mustalla tavalla. Hän näkee kaiken takana pahat aikeet, hän lukee toista ihmistä pahan kautta ja usein myös itseään. Hän näkee ihmisten toimien motiiviksi itsekkyyden. Kun hän kohtaa hyvää, hän ei ota uskoakseen.
Joku vainoaa häntä, joku tahtoo hänelle pahaa, ihmisiin ei voi luottaa, he ovat pettureita, he ajattelevat vain itseään. tästä asennteesta on ripauksia myös niin sanotuissa terveissä. On ihmisiä, joitten perusasenne elämään on epäluottamus.
Myös heillä on vaikeaa, koska he eivät uskalla elää.
Vainoharhainenkin ihminen tajuaa, että hänen otaksumansa ei pidä paikkaansa. Sama pätee mielestäni kaikkiin mielen sairauksiin, sairastunut tietää, että hänen otaksumansa ei ole totta, mutta hän ei ole enää oman mielensä herra. Se tekee niin perin avuttomaksi ja haavoittuvaksi.
Terve siru on kuitenkin olemassa myös kaikkein hauraimmassa. Tätä tervettä sirua, tätä luottamusta, tätä realistista elämän uskoa toisten on hyvä tukea" (s.83,84)

Entä miten toisen ihmisen pitäisi suhtautua siihen, kun skitsofreenikko puhuu harhoistaan?
Harhoihin pitää suhtautua kunnioittavasti. Ne ovat osa ihmisen todellisuutta, ne ovat osa tätä ihmistä. Kinastelemalla, kiistämällä tai pilkkaamalla ei pääse eteenpäin.
Ei ihminen jätä näkemättä tai kuulematta harjoja sen takia, että toiset ihmiset selittävät ne pois. Hän korkeintaan jättää kertomatta niistä.
Älä koskaan myöskään pilkkaa ihmistä tämän harhoista, se on äärimmäisen loukkaavaa. Harhoissa elävä ihminen on hyvin ahdistunut, hyvin kauhuissaan. Jos naurat hänelle, olet yksinkertaisesti ajattelematon ja julma. Ihminen voi itse nauraa harjoilleen, mutta toisten ihmisten ei pitäisi koskaan tehdä niin.
Kaikkein tärkeintä on hyväksyntä.
Myös skitsofreniaa sairastavalla saa olla oma kokemus maailmasta. Häntä ei saa yrittää aivopestä, ei väittää, että hänen kokemusmaailmansa on väärä.
...
Silti voi ja pitääkin ilmaista hienovaraisesti se, että itse ei usko harhoihin. On hyvin tärkeä myös tukea harhaisen ihmisen realiteetintajua. Jollain tasolla myös sairas itse tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Se terve ydin on siellä jossain ihmisen sisällä, ja sitä on hyvä tukea. Kun sairaudentunto on herännyt ihmisessä itsessään, hänellä on mahdollisuus parantua. Siinä vaiheessa, kun ihminen ei edes koe itseään sairaaksi, on kaikkein hankalinta.
....
Kukaan ei kuitenkaan koskaa valitse skitsofreniaa, kukaan ei valitse harhoja, vaan harhat valitsevat ihmisen. Skitsofreenikon tuska on hirveä, mutta se ei ole fyysistä kipua, vaan toisenlaista: kauhua, pelkoa, jäykistymistä, mutta suru ja kipu siitä puuttuvat.
Myös yhteiskunta kohtelee meitä paranoidisesti. Meitä pitäisi kohdella empaattisesti, sympaattisesti ja rakkaudella. Ymmärtäminen ei ole niin välttämätöntä, mutta myötätunto on. Kuitenkin kohtaamme koko ajan suurta ymmärtämättömyyttä, pelkoa ja kauhistusta" (s. 86,87)

"Miksi toiset sairastuvat ja toiset eivät? Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus sairastua. Ihmiset voivat yksinkertaisesti mennä rikki, kun heitä tarpeeksi koetellaan. Tässä suhteessa olemme kuitenkin herkkiä eri lailla, toiset menevät helpommin rikki kuin toiset.
Ja jokaisella on mahdollisuus myös parantua!
Suomessa hoidossa vallitsee perin biologinen suuntaus, jossa uskotaan vahvasti vain lääkkeisiin. Lääkkeet eivät kuitenkaan koskaan yksistään paranna. Ne voivat lievittää oireita, mutaa niitten aiheuttamat haittavaikutukset voivat myös olla valtavat. Monesti ei ole erotettavissa, mikä on alkuperäisen sairauden, mikä lääkkeitten aiheuttamaa.
Ehkä eniten biologisen suuntauksen kannattajien mielipiteissä loukkaa se, että he jättävät potilaan sairautensa kanssa yksin. Kun sairaus on todettu biologiperäiseksi, se on tavallaan "hoidettu",. Käy helposti niin, että kukaan ei jää kuulemaan sairastuneen puhetta.
Biologisen suuntauksen kannattajat uskovat, että sairastuneessa sinällään on vika, joka voidaan parantaa, jos  sairastunut alistuu hoidettavaksi eli ottaa lääkkeensä. Eivät sisäiset ongelmat kuitenkaan ratkea pelkällä lääkehoidolla.
terapiaan skitsofreniaan sarastuneista pääse ani harva. Sairaalahoito taas on joko pitkäaikaista akuuttihoitoa, jossa potilas pidetään hoidossa vain pahimman kriisin ylitse ta jos hoito venähtää pitemmäksi, se on lähinnä säilytystä.
....
Toipumisen ongelmana ovat myös toiset ihmiset, eli antavatko läheiset sairastuneelle tilaa parantua?
Entä kestääkö sairastunut itse paranemisen? Kun tunnemaailma viriää, on valmistauduttava kokemaan myös tuskaa. Harhat muntuvat takaisin tunteiksi. Ihminen alkaa taas surra, pelätä ja toivoa. Myös tunteet aiheuttavat tuskaa, vaikka se onkin toisenlaista kun harhojen aiheuttama kauhu.
Silti tunteet pelottavat.
Kyllä, kyllä toivoa on! Kyllä skitsofreenikko topuu ajan kanssa. Vanhemmiten tunne-elämän kiihkeys tasaantuu, ihminen viisastuu. Jopa skitsofreniasta kärsivä oppii" (s. 104,105)

vko 1/9: äijä-talkia, turvallisuutta, käsitteitä ja kirjaamista.

Ensimmäisen päivän jälkeen asiat ovat selkiytyneet. Yllättävän nopeasti olen jo työryhmän jäsen, johtunee suurimman osan henkilökunnan avoimesta ja ystävällisestä asenteesta. Tapoihini kuuluu, oli kyse työ- tai harjoittelupaikasta, ensin havainnoida miten ryhmä toimii ja miten siellä kommunikoidaan, ja tämän jälkeen suhteuttaa omaa toimintatapaani. Joskus olen huomannut opiskelijoiden tulevan "takki auki, kaiken tietävänä", ja tämäkös ärsyttää vakituista henkilökuntaa. Osastollani on töissä pitkänlinjan ammattilaisia ja minä kunnioitan heidän ammattitaitoaan - vaikka sen hiljaisen tiedon onkiminen voi tarvia pitkääkin pehmittelyä ja voi olla opiskelijalle hyvinkin haasteellista. Tähän lisää haastavuutta tulkitsemani "lievä" opiskelijavastaisuus" joillakin hoitajilla. Onneksi aiempi työkokemus rakennusmiesten kanssa on opettanut minulle eräänlaisen "äijä-talkin" - tosin, siitä kyllä puuttuu se nöyristelevä-opiskelija-asenne. Mutta - jokatapauksessa tämä "äijä-talk" toimii, ainakin joissakin tilanteissa.

Ennakkokäsitykseni suljetusta osastosta oli erilainen, odotin että osasto olisi rauhattomampi. Jos vertaan aiempaa harjoittelu/työ kokemustani ns. psykogeriatrisessa asumisyksikössä, niin potilaiden rauhallisuus tällä osastolla yllätti minut. Osastolle tullaan yleensä päivystysyksikön kautta ja keskimääräinen hoitojakso on 2-6 kuukautta. Tämän jälkeen potilaat siirtyvät joko avohoitoon tai esimerkiksi pitkäkestoiseen psykiatriseen laitoskuntoutukseen. Pohdin sitä, miksi tämä psykogeriatrinen asumisyksikkö on huomattavasti rauhattomampi (tarkalleen ottaen nimitys ei ole lienee oikea, mutta tämä kertoo yksikön luonteesta) - ja tulin siihen tulokseen, että asumisyksikön asukkaat ovat vanhoja, heitä on lääkitty klassisilla antipsykooteilla ja heidän sairautensa on ollut vaikeasti hoidettava. Jokatapauksessa osastolla on rauhallista, viikolla tapahtui yksi ainoa haastava tilanne. Juuri silloin olin kävelyllä yhden potilaan kanssa, joten sekin jäi näkemättä. Osastolla on käytössä turvapuhelimet, niiden toimivuuden testasin sitten tämän viikon viimeisellä vuorolla: tiputin puhelimen ja turva"lanka" irtosi. Hälytys toimi ja toiselta osastolta tuli yksi hoitaja hyvin nopeasti kysymään tarvitaanko apua... Ongelmana oli se, ettei kukaa vakituisista hoitajista tiennyt miten aiheeton hälytys perutaan .... Senpä siis selvittelen ensiviikolla.

Onpa muuten yllättävän hankalaa vaihtaa käsitteet yksiköstä-ohjaajasta-asukkaasta osastoon-hoitajaan-potilaaseen. Tämän koenkin itselleni kasvun haasteeksi: en ole ohjaajana, vaan hoitajana. Potilaalla on oikeus olla tällä osastolla sairas, ja hänen kuntoutumisensa etenee voimavarojen mukaan. Ennenaikaiset kuntoutumisen vaatimuksethan saattavat lisätä psykoosin uusiutumista. Hoitajana minun tulee osata havainnoida - ja välillä ihan vaan olla. Olla saatavilla ja ollessani kaikessa rauhassa havainnoida. Kirjaamisessa oman haasteensa tuo se, mitä havointoja kirjataan ja millä sanoin. Pitää kirjata niinkuin on nähnyt ja kuullut, vailla tulkintoja. Ainakin alkuun kirjaaminen tuntuu vaikealta kun ei tunne potilaita. Mutta tämähän vaikeus helpottaa ajan myötä, tutustuessani potilaisiin.

Kirjaamisella on tärkeä merkitys niin potilaan kuin hoitajan oikeusturvan kannalta. Opin sen, että tilanteessa jossa potilasta on jollain tavoin joutunut rajoittamaan ja/tai potilas on kohdistanut hoitajaan väkivaltaa tai uhannut väkivallalla, tästä tulee tehdä tarkat kirjaukset mahdollisten tulevien kanteluiden ja selvityspyyntöjen vuoksi. Olinkin kuullut siitä opettajalta ja hoitajat kertoivat itsekin joutuneensa kirjoittamaan vastineita kanteluihin. Olen pohtinut itsekin sitä, tulisiko omat tiedot salata turvakiellolla. Minulla on maistraatissa tietojen luovutuskielto (se onnistuu näppärästi netissä ja Trafiin tein juuri tietojenluovutuskielto pyynnön miehelleni, koska ajan hänelle rekisteröidyllä autolla. Puhelinnumeroni saa nimellä, mutta osoitetietoja ei. Onko tämä tarpeellista, en tiedä. Käytäntöjä hoitajien välillä näyttää olevan, osalla on turvakielto ja osalla löytyy kaikki tiedot numeropalvelusta.

Aikaa ensimmäisellä viikolla oli istuskella osastolla ja keskustella potilaiden kanssa. Keskustelut liikkuivat hyvin yleisellä tasolla, erään potilaan kanssa puhuimme sairaudesta ja miten oireet näkyvät hänellä. Yllätyin siitä kuinka käskevät ääniharhat saavat todellakin ihmisen toimimaan niiden mukaan, olemaan vaikka syömättä pitkänkin ajanjakson. Perjantai-illan piristeeksi saimme kuulla todella hauskoja harhaisia puheita, hoitajat määrittelivät ne "vanhanaikaisiksi harhoiksi". Pohdin itse sitä, pitääkö näitä harhoja yleensä oikaista. Kysyessäni asiaa hoitaja sanoi, ettei näitä ainakaan näin vanhemmalla potilaalla lähdetä oikaisemaan - kuunnellaan vaan sujuvasti. Tällähetkellä minusta tuntuu haasteelliselta nämä keskustelut, niin että ne olisivat potilaan kuntoutumista tukevaa, supportiivista. Mistä löytää oikeat sanat ja täsmentävät kysymykset, kuinka huomioida keskusteluista tärkeimmät asiat. Käsittääkseni näitä supporttiivisia keskusteluita ovat juuri omahoitaja keskustelut - ja siis vaativat jo syntyneen hoitosuhteen. Tavoitteenani on näin alkuun päästä mahdollisuuksien mukaan omahoitajakeskusteuun mukaan, toivottavasti se onnistuu. 

Moniammatillinen työryhmä on näkynyt ensimmäisen viikon aikana isolla raportilla, johon on osallistuneet hoitajien lisäksi myös osaston molemmat lääkärit. Niin tämä iso raportti kuin päivittäiset raportit ovat hyvin vuorovaikutteisia, minkäänlaista "nokkimisjärjestystä" en ole havainnut - tämä lienee tyypillistä psykiatrisilla osastoilla. Toisenlaisista käytännöistä olen kuullut somaattisilta osastoilta. Avoin vuorovaikutus tuntuu hyvältä, opiskelijankin huomioita kuunnellaan. Hoitajien huomiot ja niiden kirjaamiset ovatkin hyvin tärkeitä lääkäreille, olemmehan me havainnoimassa potilaan käytöstä ja esimerkiksi lääkityksen vaikutuksia.

Jossakin keskustelussa kävi ilmi potilaan lääkevastaisuus, perusteena esimerkiksi lääkkeiden aiheuttama lihominen ja siitä mahdollisesti johtuvat nivelvaivat. Pohdin silloin miten lääkkeiden käytön tarpeellisuudesta keskustellaan potilaan kanssa. Mielestäni näihin keskusteluihin voisi  käyttää stressi-haavoittuvuusmallia - silloin kun sitä käydään läpi potilaan kanssa. Mikäli suojaavat tekijät eivät riitä tai stressiä on liikaa, lääkitys suojaa. Ainakin vielä nämä pohdituttavat minua, psyykenlääkkeiden vaikutukset haittoineen ja niiden hoitovasteet. Mielenterveyden ongelmat ja sairaudet kun eivät ole konkreettisesti juuri tässä, käsillä hoidettavina eikä verikokein mitattavissa. Olo tuntuu pieneltä ja tietämättömältä - mutta ehkäpä minun tulee muistaa se että olen tuleva lähihoitaja, en lääkäri tai psykoterapeutti.

Osallistuessani osastolla järjestettyihin ryhmiin pohdin niiden merkitystä potilaan hoidolle ja kuntouttamiselle. Eikö niin että jokainen toiminto tulisi olla perustetavissa - miksi juuri tämä ryhmä tälle potilaalle. Toisaalta onhan tärkeää katkaista laitosmaista päivää jollain tekemisellä joka poikkeaa käytävillä istuskelusta yms. Vanhemman polven hoitajat, jotka ovat olleet töissä piirimielisairaaloissa, kertoivat kuinka silloin potilaat tekivät ihan oikeita töitä. Pitäisikö näitä oikeita töitä olla tarjolla nytkin psykiatrisen hoidon potilaille?

viikon kohokohta taisi olla perjantaina

kun minulle soitettiin ja tarjottiin pitkää sijaisuutta

eräästä asumisyksiköstä,

heti opintojen loppumiseen jälkeen.

Paikka on minusta hyvä työpaikka,

työkaverit ja asukkaat ovat mainioita, 

esimies on hyvä sekä työilmapiiri rehti.

Maanantaina taidan ilmoittaa 

ottavani työpaikan vastaa =) 

1. päivä MTP:n työssäoppimisen jaksolla

what a Day! 

Ensimmäisen päivän tunnelmat: oliko opiskelija enemmän sekaisin kuin potilaat?

Siltä ainakin tuntui. Uusia kasvoja, hoitajia ja potilaita. Paljon tietoa isolla raportilla.
huh - miten sekava olotila! Miten koskaan tulen selviytymään tästä jaksosta? Miten ennätän kaikki asiat omaksumaan niin että olen näyttöviikolle valmis? Miten pääsen hoitotiimiin ja sen työskentelytapoihin "kiinni"? Miten ihmeessä tulen muistamaan kaiken? Miten pystyn pitämään joskus ison raportin, jossa on mukana lääkäritkin? APUA!

Minua jännitti ja pelotti niin, etten muistanut osastonhoitajan kysyessä edes omaa puhelinnumeroani.

Mutta positiivista on se, etten pelännyt potilaita! Minulla oli jopa muutamia kohtaamisia keskustellen heidän kanssaan osastolla ja keskustelyryhmässä.

Mutta, päivä oli kyllä yksi KAAOS minun päässäni. Sen lisäksi oireilin osaston huonoa sisäilmaa päivän jälkeen niin, että varmuuden vuoksi kysyin itselleni toista top-paikkaa. Mikäli nämä oireiluni jatkuvat eikä allergialääkkeet vaikuta. Niitä kokeilen heti huomenna.

... opiskelijan lupauksia vuodelle 2012

Uudenvuoden lupaukset jäivät tänä(kin) vuonna tekemättä. Lupaukset käsittääkseni ovat yleensä sitä luokkaa, että niiden pitäminen on hyvin haasteellista, lähes jopa mahdotonta. Vai onko sinulla jokin lupaus, jonka olet pitänyt ja jonka tavoitteissa olet onnistunut?

Itse pohdin vuoden 2012 haasteita, onhan edessä vuosi jossa on uuden ammattini kannalta tärkeitä kulminaatiopisteitä: viimeinen tärkeä työssäoppimisen jakso uusine kokemuksineen, laajoine tehtävineen ja näyttöineen: opintojen päättyminen mahdollisesti jo maaliskuun lopulla; vakituisen työpaikan etsiminen/valitseminen; jatko-opintojen harkitseminen, mahdollisesti asuinpaikan vaihtuminen. Voinpa vain todeta, että mahdollisuus kriiseilyyn on olemassa.

Mitä voisin lähihoitajaksi opiskelevana luvata? Voin luvata havainnoivani top-paikalla toisten hoitajien tapaa hoitaa ja kuntouttaa - kriittisesti. Voin luvata kopioida itselleni niitä toimintatapoja, jotka hyväksi havaitsen. Voin luvata etsiä vaihtoehtoisia tapoja niihin toimintatapoihin, jotka mielestäni eivät ole joko eettisesti oikein, omaksumani teoreettisen tiedon vastaisia tai minun omaan persoonaani sopimattomia. Voin luvata olla nyörä, mutta kuitenkin luottaa omiin jo kehittyneisiin taitoihini ja vaistooni. Voin luvata kohdata potilaan tasavertaisena, ihmisenä -kuitenkin niin, että hänellä on oikeus olla potilas, olla sairas ja hoitoa tarvitseva. Voin luvata olla avoin kaikelle uudelle ja vastavuoroisesti tuoda työhön oman luovan panokseni. Voin luvata tehdä parhaani, niin hyvin kuin osaan omalla persoonallisella tavallani. Voin luvata kysyä hoitajilta tai opettajilta, silloin kun en tiedä. Voin luvata, että väsyn ja tuskastun kaiken tekemisen keskellä - mutta lupaan myös, että huolehdin jaksamisestani liikkumalla, paljon nauramalla hyvien ystävieni kanssa ja hiukan laulelemalla.

Tuleva 9-11 viikkoa tulee olemaan varmaan hyvin työntäyteinen, jostakin (?!?!) syystä joululomalla suunniteltu portfolion tekeminen jäi  kokonaan aloittamatta. Joten top-jakson tehtävät näyttö- ja hoitosuunnitelmineen sekä portfolion tekemisineen tulee olemaan varmaankin hyvin, hyvin tekemisentäyteinen.

Kevääksi ehkä tulee hakuun muutama minua kiinnostava työpaikka - niistäkin pitäisi miettiä, mitä ja missä haluan olla töissä, mikä merkitys on fyysisellä työympäristöllä, mikä on työkavereiden merkitys.  Mahdollisia jatko-opintoja varten pitäisi ehkä aloittaa opintoja avoimessa yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Ilmassa leijailee myös ajatuksia siitä, josko tämä (entinen) sisustamisen ammattilainen saisi suunnitella ihan oman itselleen uuden  kotinsa sisustusta. Ehkä tämä viimeisin olisi ihan kivinta - mutta samalla myös epätodennäköisintä ...

tästä siis, vuoteen 2012. (ja mitäänhän ei tullut luvattua ....) ;)