lauantai 17. joulukuuta 2011

Lukukausi on päättynyt, edessä joulu"loma"  (= lähes työntäyteinen) ja tammikuussa aloitamme 11 viikkoa kestävän työssäoppimisen jakson erilaisissa psykiatrisen hoidon osastoilla. Itse menen suljetulle osastolle. Siellä potilaina on psykoottistasoisesti sairastuneita, tutkimus-, hoito- tai kuntoutusjaksollaan. Käyn tutustumassa osaston ensiviikolla etukäteen, niin että hiukan etukäteen tiedän missä työssäoppimisen aloitan. Itselläni on hämärässä muistissa yksi käynti suljetulla osastolla, kävimme katsomassa ystäväni äitiä - mutta muistikuvat tapahtumasta ovat hyvin hämärät. Itse odotan tätä harjoittelua mielenkiinnolla, vaikka en usko että tuleva työpaikkani tulee olemaan sairaalaympäristössä. Olisi tietysti hienoa, jos tämä top-jakso muuttaisi ajatuksia ja löytäisin itsestäni "uusia ulottuvuuksia".

Syksy on ollut opintojen suhteen hyvin mielenkiintoinen. Kirjallista tuotosta tänne blogiin ei ole juurikaan tullut, olen kokenut omien kokemuksieni ja tuntemuksieni olevan niin henkilökohtaisina. Alkusyksyn "kelluvan keskustelun ja  itsensä havainnoinnin" jakson jälkeen saimme tiukan paketin psykiatrista teoriaa - en ole aivan varma, onko kaikki jo jotenkin jäsentynyt mieleeni. Pääosin tuntuu siltä, että asiat on hiukan järjestymättöminä ja vaatinevat vielä useaan otteeseen palaamista luentomuistiinpanojen ja Mielenterveyshoitotyö -kirjan pariin. Pidän syksyn tärkeimpänä antina itselleni tietynlaista kasvamista hoitajana - ja siinä sivussa ihmisenäkin. Olen löytänyt itselleni työvälineitä ihmisten kohtaamiseen, niin työssäni kuin siviilissäkin. Hyvin on kasvuntäyteinen ollut tämä syksy - toivottavasti kasvu jatkuu niin ihmisenä kuin hoitajana.

Olen joutunut pysähtymään tänä syksynä useaankin otteeseen omiin ajatuksiini ja omaan tapaani kohdata ihmisiä ja tilanteita. Näissä olen joutunut etsimään tapoja selviytyä ta selvittää tapoja toimia henkisesti kevyemmin keinoin... (hmmm... mitäkän tuokin nyt sitten tarkoittaa?) Joka tapauksessa, olen tavoitellut itselleni tavallaan tietynlaista keveyttä asioiden kohtaamiseen ja toisaalta syvyyttä - ja tämän tavoittelu lienee jatkuu, jatkuu, jatkuu ....

Oppimisen kannalta olen kokenut tärkeäksi syksyn aikana lukemani kirjat. Olen lukenut niin psykologisia fiktiivisiä romaaneja kuin alan muutakin kirjallisuutta. Vaikka välillä tuntuu että osa menee ymmärryksen yli, uskon kuitenkin siihen että jotain on päähänkin jäänyt. Yritän ennättää päivittää kirjallisuuslistan ajantasaiseksi. Ehkä nyt joululoman aikana luettavaksi tulee portfolioon liittyvää kirjallisuutta, pitäisihän sen työstäminen aloittaa hiljalleen.

On ollut hienoa huomata se, kuinka opinnot ovat todellakin vaikuttaneet tapaani tehdä töitä, kohdata asiakkaita sijaisuuksiani tehdessä tämän syksyn aikana. Ehkä parhaiten oma kasvu näkyy juuri näissä työtilanteissa. Nyt kun olen hieman saanut varmuuttakin, uskallan hiljalleen käyttää omaa persoonaani myös työssä - olla juuri se Minä: nauravainen, räiskyväinen, huumorintajuinen, iloinen minä myös hoitajana/ohjaajana. Syksyllähän olen tehnyt paljon keikkaa kehitysvammaisten lasten tilapäishoidossa - ja vaikka en koe olevani parhaimmillani lasten kanssa - on työ ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Olenpa muuten tehnyt elämäni ensimmäiset yövuorotkin, ja selvisin niistä nukahatamatta!

Tietynlaista haikeuttakin on ilmassa syksyn lukukauden päätyttyä - ryhmämme yhteisiä tunteja on enää muutama jäljellä. On ollut hienoa huomata että syksyn alussa kahtia jakautunut ryhmä (nuoret/aikuiset) on kehittynyt yhdeksi ryhmäksi, joka on yhdessä oppinut ja opiskellut. Top-jaksomme aikana meillä on muutama yhteinen tunti - siinä onkin sitten yhteiset opinnot tältä ryhmältä. Osa meistä valmistuu (ehkä) heti näytön jälkeen, osalla opintoja on vielä 10 opintoviikon verran huhti-toukokuussa. Itse toivon valmistuvani huhtikuun alussa, mikä tavallaan hirvittääkin: pitäisihän minun olla silloin valmis hoitaja! Tai, näin lienee ajattelevat jotkut -minun mielestäni varsinainen oppiminen alkaa vasta työelämään astuessani. Oppiminen jatkuu läpi elämän :  mitä enemmän oppii, sitä vähemmän tajuaa tietävänsä.


... rauhallinen 
olkoon 
joulusi ! 


Kuva Oulun Tuomiokirkosta,
Johanna Iivanaisen ja Jukka Perkon 
jouluisesta konsertista.

maanantai 21. marraskuuta 2011



Havaintoja,
keskusteluja,
mielipiteitä

alkoholin käytöstä,
tapakulttuurista,
alkoholismista,
raitistumisesta 

mukana Lilli Loiri-Seppä


kuunneltavissa 20.11.2011 saakka.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Elävässä kirjastossa

Kävimme Elävässä kirjastossa Oulun Kumppanuuskeskuksessa. Olin kuullut siitä aiemmin, mutta en ollut käynyt koskaan Elävässä kirjastossa. Nyt saimme siihen mahdollisuuden opintojen parissa. Miten mainio mahdollisuus tutustua ihmisiin, jotka rohkeana kertovat elämästään, sairaudestaan, erilaisuudestaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä pohjois-saame kuulostaa? Tai millaista on musliminaisen elämä Suomessa? Onko liikuntavammaisella vientiä sinkkuillassa? Millaisia harrastuksia kurdilla on? Tai millaista on elämä sodan keskellä? Entä talonvaltaajan, transsukupuolisen tai entisen huumeidenkäyttäjän arki?
Näihin kysymyksiin voit saada vastauksen kysymällä asiaa itse elävältä kirjalta, joka puhuu, kuuntelee ja keskustelee kanssasi!

Me lainasimme opiskelukaverini kanssa neljä kirjaa: Asperger, Aivovamma, Huumenuoren isä sekä MT-työntekijän. Ihailen heidän rohkeuttaan olla kirjana, vastaamassa kysymyksiin - sinuina elämänsä ja itsensä kanssa. Uskon että osalle kirjana oleminen on tavallaan terapeuttista,  omien vaikeidenkin asioiden käsittelyä toisten kanssa. Näin ainakin meille kertoi huumenuoren isä, joka sanoi ettei vielä ole pystynyt käsittelemään omia tunteitaan,

Mitä opin lukiessani eläviä kirjoja? Asperger-henkilölle selkeitä kokonaisuuksia ja tehtäviä, aikaa keskustelussa vastaamiseen. Aivovamma ei välttämättä näyt päällepäin, on oltava tietoinen aivovamman oireista, esimerkiksi lyhytkestoisen muistin häviämisestä. Huumenuoren vanhemmilta tulee kysyä, kuinka he voivat ja jaksavat, heidät tulisi huomioida myös hoitotyössä. Mt-työntekijä vahvisti sitä, että olen oikealla alallla - ja saan olla juuri tällainen, oma persoona - välillä omituinenkin ... ja silti hyvä tulevassa työssäni.

Mielestäni paljon opittu parin tunnin keskustelujen aikana .... siis mitä loistavin tapa kohdata omiakin ennakkoluuloja ja oppia jotain uutta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

työkyky - positiivista mielenterveyttä

Tuvilta työelämään- verkostohanke Laatukäsikirja  viitattu 10.10.2011

Työhyvinvointiopas: alaistaidot viitattu 10.10.2011


Syksyn opintojen aikana olen ymmärtänyt laajemmalti ennaltaehkäisevän mielenterveystyön merkitystä ja sen laajuutta. Moni  asia - mm. kaupungin tarjoamat liikuntapalvelut, taidemuseot, tarkoituksenmukainen tekeminen, arkipäivän rutiinit,  työ - edistää positiivista mielenterveyttä. Esimerkiksi Eteenpäin messuilla esitelty Oulun kaupungin työpörssi , se ennaltaehkäisee syrjäytymistä: nuorille mahdollisuus mielekkääseen tekemiseen ja oman työkykynsä ylläpitämiseen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

.. jotain opittua ja vielä opittavaa




opintoihin liittyen 
annettiin tehtäväksi 
arvioida omaa oppimistaan
tähän mennessä 
... minulle muotoutui tällaiseksi,
hajanaisiksi ajatelmiksi.
Mieli on kuin majatalo.
Saapumisia ja lähtöjä runsaasti joka päivä:
onni, masennus, kataluus
ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.

 
Toivota tervetulleeksi,
vaihda kuulumiset,
vilkuta hyvästiksi,
vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,
jotka julmasti pyyhkäisevät
huonekalut talostasi.
Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti.
Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.



Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;
tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen
ja kutsu heidät sisään.

Kohtaa tulijat kiitollisena,
sillä heidät on lähetetty
jostakin tuolta puolen
Sinulle oppaiksi.
Rumi, 13. vuosisadan suufirunoilija

perjantai 30. syyskuuta 2011


Mitä yhteistä on hoitamisella, jääkiekolla ja tiimipelaamisella?


Sakke Pietilä ajatuksia Tehyn lähihoitajapäivässä Oulussa  30.9.2011
"Menestyvä joukkue haluaa menestyä
    - epäonnistuva joukkua haluaa välttää epäonnistumista" 

"Sopu ja harmonia on ristiriidassa kehittymisen, oppimisen ja haluamisen kanssa" 

" Pisin ihmissuhde ?   - itsesi kanssa!!!" 

"Pidä itsestäsi huolta - jaksaaksesi pitää huolta toisista!" 

"Muista antaa kaverille, työtoverille positiivista palautetta - KEHU!" 

"Perustehtävien, rutiinien hyvä hoitaminen antaa pohjan hyville tuloksille,
  tähtihetkille ! " 

"Riskejä ottamalla syntyy HIGHLIGH:it" .... sieltähän tulee MAAAALIII! (toim.huom)

torstai 29. syyskuuta 2011

psykooseja, dramatiikkaa ja moniammatillisuutta

Mökkiviikonlopulle mukaani lähti "kevyttä" luettavaa, Johan Cullbergin Psykoosit- Kokoava näkökulma.
Takakannen teksti väitti: " ... kirjaa lukee kuin jännitys romaania" - ja väite osottaitui todeksi. Vaikka osaa tekstiä ei täysin ymmärtänyt, harppomalla nämä osiot yli lukeminen oli kiinnostavaa. Erityisesti itse pidin potilas caseista ja niihin liittyvistä pohdinnoista - psykoosien oireilut avautuivat konkreettiselle tasolle.

Itseasiassa luin useampaa alan kirjaa viikonlopun aikana, yksi oli opintoihin liittyvä kirjatehtävän Torey Haydenin Auringonkukkametsä. Olen lukenut Toreyn kirjoja aiemmin, tämä oli ensimmäinen joka ei kertonut hänen työstään lasten ja nuorten kanssa. Tehtävässä mm. pohditaan omia heränneitä tuntemuksia ja omaa oppimista teoriaa hyödyntäen. Kirjan dramaattinen tapahtuma yllätti  minut täysin; samanlainen pysähdys kohtaisi oikeassa elämässä vastaanvanlaisessa tilanteessa.

Viikonlopun kirjoihin kuului myös Holmberg, Hirschovits, Kylmänen, Agge: Tämä potilas kuuluu meille - sairaanhoitaja tekee mielenterveys- ja päihdetyötä. Mielenkiintoiselta tämäkin kirja vaikutti, aiheita oli mm. riippuvuus ilmiönä, mielenterveys- ja päihdepotilaan hyvä hoitoympäristö, psykoottisen potilaan auttaminen psykiatrisessa hoitotyössä, kun on pakko hoitaa pakolla, työnohjaus hoitotyön voimavarna. Yllättävää oli se, ettei kirjassa mainittu moniammatillisissa työryhmissä työskentelevistä lähihoitajista mitään, muut ryhmän fysioterapeutista lääkäriin oli mainittuna kyllä Tietääkseni lähihoitajia työskentelee myös psykiatrisessa hoidossa, ihmettelen kyllä ko. artikkelin antamaa kuvaa työryhmästä.

... olenkohan minä kenties eksynyt 
väärälle hyllylle kirjastossa? 
pitäisikö suutarin pysyä lestissään....
ja lähihoitajaopiskelijan luettava ammattikoulutustaan  vastaavaa kirjallisuutta?

=)

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

outo lintu.

Opiskelen kohtaamaan tulevassa työssäni ihmisiä, ajatuksineen, tunteineen, ongelmineen ja sairauksineen. Teoriapohjaa ja paljon keskustelua. Tärkeää on ryhmän keskustelut, omien kokemusten jakaminen, toisten kokemusten ja mielipiteiden kuuntelu. Opettaja ohjaa sopivasti keskusteluja, painottaa huomionarvoisia asioita - toisaalta sopivasti antaen tilaa ja vapautta.

Tämä keskustelun ja mielipiteiden määrä on toisaalta hämmentävää - emme voi tehdä laboraatioita, emme harjoitella sitä kuinka kohtaamme psykoottisen potilaan, kuinka keskustelemme masentuneen ihmisen kanssa, miten suhtaudumme skitsofreniaa sairastavan potilaan tai kuntoutujan harhoihin. Olisiko hyvä, jos tähän olisi mahdollisuus?

En kyllä kaipaa hoidollista " käsillä tekemistä", en koe itseäni somaattisten sairauksien hoitajana.  Tosin somaattisen sairauden oireen hoitaminen olisi ehkä helpompaa, mielenterveys- ja päihdetyössä ei käsittääkseni   ihan yhtä ja ainoata oikeaa tapaa hoitaa ja kuntouttaa. Toisaalta juuri tämä vuoksi tiedän olevani juuri oikeassa ryhmässä, suuntautumassa juuri oikealle alalle. Olen havainnut itsestäni opintojen edetessä ajattelutapani ja toimintatapani hieman muuttuneen:   aiemmin hyvinkin suoraan sanoin läheisilleni miten ne hommat oikeasti on, nyt olen huomannut että keskusteluihin on tullut pohtimiseni mittaisia taukoja - kuinka vastaan niin, että tuen läheistäni hänen ongelmissaan. En enää tarjoakaan minun mielestäni oikeaa ratkaisua... tai no, en ainakaan ihan aina =) 

Asiat ei tunnu jäsentyvän milllään: kaikki liittyy kaikkeen. Keskustelut, pohdinnat, kohtaamiset ovat yleisessä suloisessa sekamelskassa - mutta koen sen olevan positiivinen asia. Jospa hiljalleen syksyn aikana tapahtuu kiteytymistä ja kirkastumista.

Tästä kirjoittamisestakin huomaa etten osaa edes pukea sanoiksi asioita, ainakaan kovin selkeästi. Olen havainnoinut aiemmin että mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevät ihmiset ovat jotenkin "outoja lintuja" ; näinkö minustakin hiljalleen tulee näine järjestäytymätömine ajatuksineni "outo lintu". Mutta ehkäpä tässä oppii sitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta - ja kaiken sen keskellä omakin ajattusmaailma saa sykeröisen muotonsa.

Oikeasti, ajattelin kyllä ettei tämä teksti julkaisua kaipaa - mutta ehkäpä on hyvä antaa tämän olla juuri nyt tässä, oman oppimiseni mittaamisen kannalta ajateltuna.

ps. kirjoitin osan tekstiä uudestaan, ja mielestäni sain tekstiinikin hieman selkeyttä. Siis - tauko tässä kirjoittamisessakin näköjään auttaa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

psykiatriaa ja maaleja - mikä niitäkin nyt yhdistää?

Tänään hankin itselleni Kirjan. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen, Partonen (toim.): Psykiatria.)  Ihan sormet syyhyää, mieli innolla odottaa siihen syventymistä. Ehkä lähihoitaja opintoihin liiankin laaja - mutta, mutta ... KIINNOSTAVA!  Ensimmäinen konkreettinen merkki siitä, että mielen hoitajaksi olen matkalla, hiljalleen. (Kirja oli muuten Duodecimin alennuksessa Suomalaisessa kirjakaupassa - lähtöhintahan on hulppeat 119 €, nyt sen sai hilkkua vailla 90 eurolla.) 





Tänään sain muuten puettua sanoiksi sen, miksi juuri tämä mielen hoitaminen tuntuukin niin vaikealta - entiseen ammattiini verrattuna. Silloin tiesi tarkalleen sen minkälainen maali laitetaan minkälaiseen pintaan, nyt tuntuu siltä että kaikenlaisiin pintoihin voi käyttää kaikenlaisa maaleja - kaikki tavat käy! ( Tietenkin ammatillisuus huomioiden) Siis, tulen tekemään töitä omalla persoonallani, omalla tavallani. Kunhan vain opinnot ja käytännössä oppiminen antavat varmuutta siihen, että luotan omaan tapaani tehdä ja hoitaa. Vai  onko epävarmuus oleva aina läsnä, mielenterveystyössä ?

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

.. hiukan pohdintaa.

Ennen TOP-jaksolle menemistä olin sitä mieltä, että jakso on aivan liian lyhyt mihinkään kokemiseen tai oppimiseen. Nyt jakson jälkeen täytyy myöntää olleensa väärässä - koin ja näin paljon. Ja jotain ehkä opinkin.

Tärkeää oppimisessani  oli työparina työskentely - keskustelut yhdessä asiakkaan kanssa, sopivasti toista ohjaajaa myötäillen. Ainakin tässä paikassa oli tärkeää että meitä oli kaksi, olimmehan asiakkaiden kanssa keskenämme keskusteluissa. Periaatteessahan näin ei liene olisi saanut tehdä - mutta jos olisimme olleet koko ajan hoitajien mukana, olisimme harjoittelleet taas jälleen kerran perushoitoa. Tärkeitä olivat siis keskustelut vastaavana ohjaajan kanssa - hänelle raportoimme päivittäin mitä aiomme tehdä ja mitä olimme tehneet. Työparin kanssa oli myös hyvä vaihtaa ajatuksia, pohdiskella erilaisia katsontakantoja ja välillä tuulettaa kunnolla. 

Vaikka toimimme itsenäisesti, en kokenut sitä vaikeaksi tai liian haastavaksi. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa pysyimme "turvallisilla vesillä" - tärkeintä oli motivoida heitä liikumaan ulkona ja keskustelun virittäminen. Mielestäni tärkeintä oli se, että olimme heistä aidosti kiinnostuneita - meillä oli aikaa keskustella ja kuunnella. Harmittavaa on se, ettei jatkossa ohjaajilla ole edelleenkään aikaa näin yksilölliseen toimintakyvyn ylläpitämiseen - olimmeko vain pieni pilkahdus auringosta, joka sitten katosi horisonttiin? Pohdin myös sitä, mikä onkaan fyysisen ympäristön merkitys mielenterveydelle ja jaksamiselle - pimeät ja ankeahkot tilat eivät vaikuta ainakaan mielialaan kohentavasti. Toisaalta en kuullut negatiivisia kommentteja asiakkailta lainkaan, he vaikuttivat pääsääntöisesti tyytyväisiltä. Jos paremmasta ei tiedä, niin osaako olla enempää vaillakaan - ehkä ei ?Vaadimmeko me liikaa - tulisiko elämän onnellisuus vähemmälläkin niin mieleltään terveelle kuin sairaalle? Ainakin oma suhdeviivaimeni elämän suhteen sai uusia mittakaavoja, ja se on hyvä!

Ihmisten ystävällisyys ja lämpö oli hienoa kokea, aitoa kiinnostusta. Uskon siihen että myös oma suhtautuminen vaikuttaa aina - jos olen itsekin avoin ja kiinnostunut, minuakin kohdellaan samoin. Onneksi aktiivinen tiedon etsiminen ja kysyminen on aina kuulunut tapaani oppia, ilman sitä olisi jäänyt tämä kokemus monta astetta köykäisemmäksi. Ja vaikka tiivis työtahti verotti voimia, niin uskon että tämä oli oppimisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.


Kaiken kaikkiaan kokemus top-jaksosta vieraassa kulttuurissa oli tärkeä. Ehkä Suomessa olisin saanut tehdä ”tekemistä” enemmän – mutta uskon että koin, opin, havainnoin ja tunsin enemmän tässä hoitokodissa Virossa.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

keskusteluja, kilareita ja väsymystä.


Meillä oli ihana mahdollisuus haastatella useaakin henkilöä: avustusjärjestössä toiminutta S-L:ää, paikan entistä johtajaa ja lääkäriä M:ää sekä nykyistä johtajaa H:tä. Heidän kaikkien puheista kuulsi kiitollisuus suomalaista avutustyötä kohtaan, he ihanasti puhuivat "suomalaisista ystävistä". Erityisen mielenkiintoinen oli keskustelu entisen johtajan kanssa, hän osasi kertoa paikan aiemmasta toiminnasta neuvostoaikana ja sen kehittymisestä tähän päivään. Oli hienoa saada myös keskustella hoitokodin johtajan kanssa - harvassa tämän kokoisessa työssäoppimisen paikassa tämä onnistuu. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että me olimme tulleet harjoitteluumme hoitokotiin, heidän viimeisimmät kokemukset harjoittelijoista olivat olleet negatiivisia - me saimme innostuneella ja positiivisella suhtautumisella hiukan "pölläytettyä" näitä käsityksiä. Kaikenkaikkiaan työntekijät suhtautuivat meihin ystävällisesti, he olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja suomalaisista käytännöistä - ja mielellään jaoimme ajatuksiamme hoitotyöstä oppien toinen toisiltamme.

Myös asiakkaiden havainnoiminen - niin työ- kuin vapaa-ajalla - oli rikastuttava kokemus. Saimme seurata "kilareita" ja muutoinkin mt-sairaiden henkilöiden käyttäytymistä. Asukkaitahan oli niin paljon, ettei heidän diagnooseja voinut tietää, mutta omia arviointejamme teimme. Ehkä suomalaisessa hoitokodissa joihinkin tilanteisiin olisi puututtu, mutta hoitohenkilökunnan vähäisyyden takia ei kaikkiin ehditty tässä hoitokodissa puuttua - ja joissakin tilanteissa asukas sai kiihtyä aivan rauhassa omien harhojensa kanssa.

Kaksi viikkoa tiivistä työssä oppmista on nyt  siis takana. Pitkät kymmenen tuntiset työpäivät, vain yksi vapaa päivä oli toisaalta tehokas oman oppimisen suhteen - toisaalta hyvin henkisesti väsyttävä kokemus. Fyysisestihän työssä ei rasitu, eikä näin  lyhyenä aikana psyykkistä rasittus tullut niinkään työstä itsestään - enemminkin erilaisen kulttuurin ja hoitokäytännön, vieraan kielen ja tiedon hakemisen yhdistelmä vei voimia. Toisaalta majoittuminen samassa pihapiirissä antoi lisäarvonsa - toisaalta juuri sen takia irtaantumista vapaa-ajalla työstä ei tullut. Teimme töitä työparina, ja keskustelut havainnoista ja päivän tapahtumista jatkui myös vapaa-ajalla. Toki osasimme irrouttautuakin, iltaisin ajelimme läheiseen kaupunkiin, kävimme kuvaamassa luontoa ympärillä ja vapaapäivänämme kiertelimme kaunista Saarenmaata. Ja kaikenkaikkiaan meillä oli hauskaa, ehkä kaikella sillä nauramisella (kuinkahan vanhoja meistä tuleekaan!) kompensoimme näkemäämme ja kokemaamme.



Virolaisten ystävällisyysdestä kertonee se, että saimme kutsun tulla uudestaan Saarenmaalle, kaksi ohjaajaa pyysi vierailemaan ensi kesänä, toinen jopa majoittumaan. Mietin sitä, kuinka me kohtaisimme virolaisen harjoittelijan työpaikallamme? Uskoisin, että paljon meillä olisi tässä oppimista.

Saimme päättää top jaksomme ensin rentoutumalla kylpylässä, kauniissa Kuressaaressa ja pari päivää Tallinnassa kuvaten vanhaa kaupunkia antoi hyvän tuuletuksen jakson jälkeen. Vaikka kuinka päätimme, ettemme puhu työasioista viimeisten vapaa päivien aikana, silloin tällöin putkahti ajatus sanoiksi ... sen verran merkittävä kokemus tämä Viro-jakso on ollut!


tiistai 30. elokuuta 2011

- välittämistä, rajoittamista ja tanssimista.

Olen tavannut täällä erilaisia hoitajia, ohjaajia. Erityisesti minua ilahduttaa K ohjaaja, nuorehko nainen joka välittää asukkaista. Hänen tekemisissään ja toimimisessaan näkyy aito välittäminen. Työssä hän kohtaa ihan samoja ongelmia kuin meilläkin, asukas ei halua käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteitaan - kaupankäyntiä suihkun ajankohdasta käydään pitkin päivää. Hänellä vaikuttaa olevan hyvät suhteen omiin asukkaisiinsa. K on raskaana, ja hän kertoi ettei hänen tarvitse tehdä enää yötöitä, viimeisen yövuoron hän teki top-jaksomme aikana. Onhan yövuoro todella haasteellinen: 37 miestä asukkaana, yksin osastolla pienessä huoneessa josta ei ole kuin yksi ovi käytävälle. En ihmettele laisinkaan sitä miksei asukkaiden alkoholin käyttöön puututa - kuin sen uskailtaisi tehdä yksin työvuorossa oleva nainen.

Suomessa vastaavanlaisessa palvelutalojen kokonaisuudessa olisi tiukemmat rajat ja selkeämmät säännöt. Tai niin, yksikön aulasta löytyy kyllä talon säännöt - mutta niitä ei näytetä noudatettavan eikä niiden rikkomiseen ole resursseja puuttua. Moneen tilanteeseen olisin suomalaisessa yksikössä jo tiukasti puuttunut, mutta ymmärrän kyllä sen, että samanlainen tiukka puuttuminen aiheuttaisi tässä yksikössä monenlaisia vaaratilanteita ohjaajille. Arki näyttää päällisinpuolin sujuvan hyvin, pieniä kahnauksia näyttää silloin tällöiln olevan, mutta pääsääntöisesti asukkaat elävät rauhallisesti.

Yksikössä innostuttiin järjestämään tanssiaiset, suven loppumisen kunniaksi. Puolitoista tuntia railakasta menoa virolaisen popmusiikin tahtiin. Yksikköön oli kutsuttu myös naisvieraita kahdesta majasta, heitä tulikin muutamia tanssimaan yhdessä yksikön miesten kanssa. Iloa ja riemua riitti, tanssi ja musiikki vapautti asukkaita jorailemaan kunnolla. Myös ohjaajat olivat tanssimassa, naurua ja hikeä =) Vastaava ohjaaja innostui niin että suunnitteli tanssiaisten pitoa kerran kuussa. Tämä ilonpito ei loppujen lopuksi tarvitse kovinkaan paljon ponnisteluja, pari cd:tä ja muutaman ohjaajan alkuun innostamaan asukkaat tanssimaan.


perjantai 26. elokuuta 2011

- kommunikointia, tekemistä, puheeksi ottamista. Mitä minä opinkaan?


Olemme saaneet tehdä ja olla hyvin itsenäisesti. Parhaita paikallisiin käytäntöön tutustumisen hetkiä ovat keskustelut kahvihuoneessa ohjaajien kanssa, sekä ohjaustilanteet vastaavan ohjaajan kanssa. Puolin ja toisin vaihdamme kokemuksia työstä  - kielimuuritkaan ei haittaa ajatusten vaihtoa. Ohjaajat mielellään kuuntelevat työoloistamme ja -tavoistamme, ja saamme myös heiltä paljon kiinnostavaa tietoa ja ajatuksia hoitamisesta. Hyvin paljon asioita tehdään samalla tavalla kuin meillä, mutta eroavaisuuksiakin tietysti löytyy. Mielestäni nämä ohjaajat ajattelevat samoin työstään, sen tärkeydestä ja siitä, miten asioita pitäisi tehdä - mutta henkilökuntaresurssit ovat suurin este. Aikaa virikkeelliseen ja kuntouttavaan toimintaan ei kertakaikkiaan ole. Ilahduttavaa oli se, että vastaava ohjaaja innostui meidän viriketoiminnoista niin, että hän suunnitteli yhdessä ohjaajien kanssa viikottaista viriketoimintaa. Saimme jakaa omia kokemuksiamme ja ideoida yhdessä heidän kanssaan mitä näillä resursseilla päivittäin voisi tehdä.

Tähän TOP-jaksoomme olisi kuulunut enemmänkin seurailla miten asioita tehdään työssäoppimisen paikassa, mutta me olemme saaneet kahden oman asukkaamme kanssa tehdä hyvinkin jo "töitä". Paljon aikaa kuluu tietenkin asiakirjojen ja potilaspapereiden suomentamiseen, mutta mielestämme ne antavat tärkeitä perustietoja niin hoitojärjestelmästä kuin -menetelmistä. Pääosin paperilla kaikki näyttää kutakuinkin samanlaiselta kuin meillä Suomessa, toteutus kaatunee yleensä resurssien riittämättömyyteen.

Itselleni on oman oppimiseni kannalta ollut hyvä kokemus keskustella omien asiakkaidemme kanssa heidän sairaudestaan, miten he sen kokevat. Tärkeimpänä tavoitteena vastaava ohjaaja antoi meille masentuneen miehen saamisen ulkoilemaan ja ehkä hiukan keskustelemaan. Olemme viikon ajan käyneet hänen kanssaa kävelyllä, hiljalleen keskutelut ovat vuolaampia - ja jopa saaneet yhdessä hänen kanssaan varattua ajan kuntosalille. Vanhemman miehen kanssa olemme käyneet myös keskusteluita, niin täällä asumisesta kuin hänen sairaudestaan. Kävelyä on riittänyt jokaiselle päivälle, kaunis ympäristö on tullut näin tutuksi asukkaiden esittelemänä.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

- havaintoja, hoitokäytäntöjä, huoltamista.


Laajalla palvelukotien alueella asuu siis 380 asukasta, ja heitä liikkuu vapaasti alueella. On mielenkiintoista seurata ja havannoida psyykkisesti sairaiden koko kirjoa - heidän käyttäytymistään. Minusta ihmiset vaikuttavat hyväntuulisilta ja onnellisilta, he mielellään ottavat kontaktia vieraisiin. Kättelyä ja käsidesiä =) Jokunen osaa puhua suomea muutaman sanan, yllättävin tilanne oli kun eräs vanhempi, mielenkiintoisesti pukeutunut nainen vastaantullessa alkoi keskustelemaan meidän kanssa englanniksi. Hänen ilonsa huokui harvahampaisesta hymystä.

Toiminnanohjaajan työpäivä näyttää kuluvan asukkaiden perustarpeiden tyydyttämisen huolehtimisessa. Asukkaille on tehty suomalaisen hoitojärjestelmän malliin kuntouttamissuunnitelma (tegevuskava) tarpeineen ja tavoitteineen, asetetut tavoitteet ovat hyvinkin pieniä - jalkojen pesusta pedin petaamiseen. Lääkkeiden jakoon ja lääkehoitoon ei toiminnanohjaajat (tegevusjuhendajad) osallistu, siitä huolehtii sairaanhoitaja (medöde). Verkostotyö ja virikkeellinen toiminta on  käsittääkseni hyvinkin paljon kiinni ohjaajan omasta aktiivisuudesta. Meitä opastanut ohjaaja kertoi olevansa paljon yhteydessä omien asukkaiden sukulaisiin, hän kertoi käyneensä yhden oman asukkaansa kanssa asukkaan äidin luona. He eivät olleet tavanneet toisiansa reiluun kymmeneen vuoteen. Ohjaaja otti myös omia asukkaita mukaansa kävelylle hoitokodin puutarhalle, he poimivat siellä omenoita ja valmistivat siitä omenapiirakan. Käytössä oleva keittiö oli kyllä hyvin mielenkiintonen yhdistelmä kodinhoitohuonetta ja keittiötä pyykinpesukoneineen ja helloineen. Ehkei ihan suomalaisen hygieniakäytännön mukaista.
 

Tilat ovat vanhoja, pinnat hyvin kuluneita - mutta yleisestä siisteydestä täällä huolehditaan. Yleisten tilojen lattiat pestään - kuurataan - reilulla vedellä pariinkin otteeseen päivässä. Ulkona asukkaat huolehtivat kävelyteiden siisteydestä lakaisemalla niitä päivittäin - siis vain elokuvan Prinsessa puunpesijät puuttuvat. Huonekaluja tänne on saatu hyväntekeväisyysjärjestöiltä, se näkyy tietenkin mielenkiintoisena yhdistelmänä 80- ja 90-luvun huonekalujen tyylisuuntien sillisalaattina.

tiistai 23. elokuuta 2011

- matkaamista, majoittumista ja majoja. Vihdoinkin Virossa.

Matkamme Saarenmaalle alkoi sunnuntaiaamuna varhaisella läpi Suomen, kahdeksan tunnin ajomatka Helsinkiin sujui rattoisasti. Keskustelun aiheita riitti. Oli vaikea eritellä odotuksia tulevalle kahden viikon jaksolle kun ei tiennyt juurikaan mitään paikasta johon oli menossa. Tavallaan osasi odottaa jonkinlaista kulttuurishokkia hoitokulttuurin osalta- toisaalta kaunis Saarenmaan luonto kiinnosti ja etukäteen ilahdutti.

Saavuimme hoitokotiin sunnuntai illalla myöhään, ihmetellen kuinka matka tuntuikin niin lyhyeltä vaikka matka matkaa oli taitettu 16 tuntia. Onneksi siis seura oli mukavaa ja hauskat jutut kevensivät hiukan edeltäkäsin jännittämääni matkaa. Saimme ystävällisen vastaanoton, yhteyshenkilönämme oli suomalainen nainen - hänen opastuksellaan asetuimma majaksi ja ystävällisesti hän antoi käydä omassa talossaan väsyneiden matkalaisten suihkussa. Nainen on tehnyt tähän hoitokotiin paljon hyväntekeväisyysjärjestön kautta avustustyötä, ja asuu nyt hoitokodin lähellä olevassa Suomi-kylässä pienessä talossa. Suomi-kylä on saanut nimensä siitä, että se on rakennettu sodan jälkeen Suomesta saaduilta sotakorvausrahoilta. Talot ovat ihastuttavia, osa niistä on kunnostettu. Kauniita pieniä tontteja ja kunnostettuja pihoja. Majapaikkamme on Päevakeskus - entinen koulu. Tilaa meillä on varmaankin vähintään 1000 m2, joten tilaa riittää :) Päivällä tässä tapahtuu erilaista toimintaa, mattojen kutomista, taide-ja savitöitä, paperipussien valmistamista, matonkuteiden leikkaamista,  silkkipainantaa. Viriketoimintaa ja kuntouttavaa työtoimintaa siis.

Hoitokodin alueella on useita vanhoja rakennuksia, aikoinaan tämä on ollut lennoston tukikohta. Lähellä olevalta lentokentältä - josta tosin ei ole enää muistona kuin laakea aluea ja lentokentän metalliromua aitarakennelmissa - on lähdetty sodan aikan pommittamaan Berliiniä. Alue on laaja, ja siellä on monta isoa rakennusta joissa toimii erilaisia palvelukoteja. Luonto on kauniin rehevää, ihania vanhoja puita ja paljon tilaa asukkailla liikkua. Asukkaina on psyykkisesti sairaita, kehitysvammaisia ja päihdeongelmaisia. Yllättävää on se, että samassa palvelutalossa on niin psyykkisesti sairaat, kehitysvammaiset kuin päihdeongelmaiset. Suomessahan samaan yksikköön ei saa laittaa kehitysvammaisia ja mielenterveyskuntoutujia.


Meille alunperin osoitettu paikka osoittautui kehitysvammaisten palvelukodiksi (lienee tämä termi lähinnä vastaava Suomessa), ja olimme siellä ensimmäisen päivän. Se oli kunnostettu, ja tiloiltaan alueen modernein. Ensimmäinen päivä sujui keskustellen suomea taitavan asukkaan kanssa, veimme myös pariin otteeseen pyörätuolissa olevia asukkaita ulkoilemaan. Käsittääkseni hoitajilla ei ole kovinkaan aikaa pitkiin kävelylenkkeihin, joten ajattelimme näin olevamme asukkaille eniten hyödyksi. Minua ilahdutti se, kuinka asukkaat nauttivat ulkoilusta, iloiset ilmeet kertoivat että heillä oli mukavaa - vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Vaikka palvelukoti oli alueen uudenaikaisin, tiesimme ettei se vastaa työssäoppimisen tavoitteitamme. Ruokalassa meidät esiteltiin vastaavalle ohjaajalle, joka työskentelee yksikössä jossa on psyykkisesti sairaita ja päihdeongelmaisia. Kerroimme, että se vastaisi enemmän opintojamme ja saimme luvan siirtyä ko, yksikköön ensin yhdeksi päiväksi - ja loppujen lopuksi saamme tehdä jakson tässä yksikössä.

Hoitajat ovat täällä hyvin ystävällisiä ja ottavat meidät hyvin vastaan. Suurin osa ei osaa lainkaan suomea tai englantia, mutta yllättävän hyvin kommunikointi sujuu. Me puhumme paljon suomea, he paljon eestiä - ja aikamme puhuttua ymmärrys asioista löytyy. Englantia hiukan taitavat alkuun arastelevat englannin puhumista, mutta pikkuhiljaa puhumiseen löytyy englannin sanoja ja keskustelut tauoilla käyvät vuolaina. He ovat kiinnostuneita hoitajan työstä Suomessa, ja me saamme heiltä tietoa heidän koulutuksestaan ja työstään täällä Virossa. Minusta on tavallaan huvittavaa keskustelut täysin eestin kielisen ohjaajan kanssa, puheen määrä hiljalleen saavuttaa täyden ymmärryksen asiasta kuin asiasta.

Ohjaajanamme on yksikön vastaavaohjaaja, hänellä on käsittääksemme Suomen sosionomin amk-tutkintoa vastaava koulutus. Toiminnanohjaajat ovat joko kauan työskennelleet ja täydennyskursseja käyneet tai kaksivuotisen ammattiopiston käyneet. Lisäksi palvelukodissa työskentelee "sisaria", jotka huolehtivat siivoamisesta yms. Yksikössä on yli 30 asukasta, ja vuorossa on kaksi  (!) ohjaajaa. Työpäivät ovat kaksitoista tuntisia, yövuorossa on yksi (!) työntekijä. Työtä ei varmaan helpota lainkaan se, että tilat ovat kahdessa kerroksessa, ja samassa rakennuksessa on toinenkin yksikkö - asukkaita on kaikenkaikkiaan yli 70.

Vastaavaohjaaja antoi meille kaksi omaa asukasta, vaikeasti masentuneen nuoremman miehen ja skitsofreniaa sairastavan vanhemman miehen. Toinen osaa englantia ja toinen puhuu suomea - joten yhteinen kieli löytyy hiljalleen.

maanantai 15. elokuuta 2011

... ja niin jatkuu opinnot.

Uusi, pieni 11 hengen ryhmä aloitti suuntautumisopinnot siis tänään
 - itse tapasin ensimmäisen kerran uuden luokkamme.
Mielestäni tällainen pieni ryhmä on sopiva juuri mielenterveys- ja päihdetyön opiskelijoille,
kunhan saamme ryhmän toimimaan - mahdollisuuksia on vaikka mihin!

Ryhmämässämme on opiskelijoita sekä nuorten että aikuisten ryhmästä - ikähaitari siis 17 - 45 v. Mikä mahdollisuus tuoreiden, ennakkoluulottomien mielipiteiden ja elämän tuoman kokemuksen ja kolhujenkin kohtaamiseen! Innolla odotan tätä lukuvuotta, mitä kaikkea se tullessaan sitten tuo.

Opinnot alkavat neljällä opiskelupäivällä, ja sen jälkeen ensimmäinen kolmen viikon jakso työssäoppimista. Minä ja opiskelukaverini menemme Saarenmaalle hoitokotiin harjoittelujaksolle! Odotan sitäkin innolla - jo Saarenmaa itsessään kiehtoo. On myös mielenkiintoista nähdä paikallista hoitokulttuuria ! Eikä intoa vähennä myöskään se, että kyseessä on minulle ensimmäinen automatka ulkomailla - lukuunottamatta lyhyitä reissuja Haaparannassa ja Pohjois-Norjassa.

Todennäköisesti päivitä oppimispäiväkirjaani tänne, ja mahdollisuuksien mukaan myös lisäilen kuvia - ja ehkäpä muitakin kertomuksia rouvien seikkailusta Viron maalla =)


keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Se oli siinä!

Nyt on ensimmäinen vuosi opintoja takana. Huokaisen ja olen onnellinen! Vuosi on ollut yllättävän raskas ja väsyttävä. Voimat tuntuivat loppuvan keväällä, virtaa oppimiseen ja tekemiseen ei tuntunut riittävän. Nyt voi olla onnellinen siitä, että väsymyksestä huolimatta viimeinen jakso meni hienosti. Se, että opiskelemme vuodessa ne opinnot, joihin on yleensä käytetty 1,5 vuotta, tuntuu kyllä. Erityisesti viimeisen jakson teoriaopinnot olivat liiankin tiiviit, niin ettei omasta mielestä ennättänyt omaksua kaikkea. Tosin, se saattoi johtua siitä väsymyksestä, ja liiallisesta keikkailusta.

Ensi lukukausi alkaakin mielenkiintoisesti, lähden opiskelijatoverini kanssa top-jaksolle Viroon kolmeksi viikoksi. Syksyllä opiskelemme teoriaa ja viimeisen top-jakson aloitamme tammikuussa. Itselleni ei sopivaa top-paikkaa oppilaitoksella ollut tarjota, joten kesän ja syksyn aikana etsin itselleni soveltuvan top-paikan yksityiseltä puolelta.

Kesä menee töitä tehden, lomaa en pidä lainkaan. Näytön jälkeen sain viettää viikon täydellisesti nollaavan loman Turkissa, ajatonta aikaa vailla mitää aikatauluja! Sen voimilla jaksan kesän ja tulevan lukuvuoden. Ehkä kesän aikana kirjoittelen ajatuksia kesätyöstäni, jos ennätän ja jaksan.

Hyvää kesää teille kaikille - olkoon se aurinkoinen ja lämpoinen, välillä sateen raikastama !

maanantai 16. toukokuuta 2011

Kuntoutumisen tukeminen, näyttöviikko 11-15/15

Näyttöviikkoa odotin hieman pelonsekaisin tuntein. Top-jaksoni oli niin lyhyt ja näytönvastaanottajani on hyvin pätevä. Emme olleet työskennelleet kahdestaan lainkaan, molemmat hyvin vahvoja ja tilansa ottavia naisia. Alkuun en tuntunut osaavani ottaa ohjaajan roolia, en ennättänyt tilanteisiin tarpeeksi mukaan. Keskustelimme kyllä, hän pyysi perusteluja - ja opin häneltä paljon. Kerroin hänelle, miltä minusta tuntui - ja hän ehdotti, että otan itse ruokapöytätilanteesta täyden vastuun. Vein itse tätä hieman pidemmälle, vaihdoimme roolia. Hän oli opiskelija ja minä ohjaaja, joka perehdyttää häntä. Asiakkailla oli hauskaa - ja yllättäen tämän roolileikin avustuksella osasin ottaa oman roolini ohjaajana. Loppuviikon pystyin olemaan täysipainoisesti työpari, ja näyttöviikon aikana opin lisää uusia asioita, sain keskustella ja perustella ja näyttää osaamistani. Näyttöviikko sujui hyvin, suunnitelmani mukaan. Varsinaista päivittäistä tavoitteiden asetantaa en tehnyt, oli nimittäin erittäin hankala etukäteen päättää, mitä teen. Koska ohjaajana ei välttämättä voi juuri tilanteen ollessa päällä perustella tekemistään, näyttää, tein sen keskusteluin tilanteiden jälkeen. Tätä käytin myös aiemmin, jos toimin jollakin tavalla, kysyin ohjaajilta olinko toiminut heidän mielestään oikein ja ammatillisesti. Näissä keskusteluissa opin sen, että ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita ei ole - kunhan muistaa ammatillisen ja eettisen toimintatavan.

Opin tällä jaksolla ymmärtämään mitä kuntoutumisen tukeminen on - ei välttämättä tekemällä tehtyä viriketoimintaa vaan arjen askareiden tekemistä ja niiden ohjaamista. Tavallista arkea yhdessä asukkaiden kanssa. Koin pienuutta asukkaiden vaikeiden ongelmien kanssa, välillä tuli kädetön olo - mitä tehdä, miten auttaa, miten toimia. Ohjaavan opettajani mukaan tämä on hyvä asia, tärkeää oppimisen tiellä.

Opiskelijana on mielestäni tärkeää kysyä, kyseenalaistaa, tehdä ja olla mukana. Löytää oma paikkansa työyhteisössä, olla aktiivinen osallistuja ja oppija. Pienistäkin asioista ja tekemisestä oppii jotain, jos niin haluaa. Kokeilin itse omaa tapaa ohjata, tilanteissa joissa muut käyttivät äänen korottamista keinona, minä kuiskasin. Sekin toimi :) Haastavasti käyttäytyvän miehen kanssa sain otettua pieniin haastaviin tilanteisiin otteen, käyttäen tiukkaa katsekontaktia ja napakkaa äänenpainoa. Vielä on paljon oppimista, mutta uskon että jokainen tilanne vie minua eteenpäin niin, että löydän oman tavan tehdä töitä, ohjata ja tarvittaessa hoitaa. 

Mitä elinikäisiin oppimisen taitoihin tulee - opin sen, että opin paljon, tulen oppimaan vielä paljon ja tiedän niin vähän. Onhan tässä -toivottavasti- vielä aikaa oppia lisää.

Kaikenkaikkiaan olen erittäin tyytyväinen saamaani ohjaukseen ja omaan työskentelyyni. Sain tehdä paljon, oppia paljon ja ehkä sain lisää ammatillista varmuutta. Tästä on hyvä jatkaa, sanoisi joku.

tiistai 10. toukokuuta 2011

10/15 arviointia, olemista, harhoista ja syömisestä

Tänään top-jaksoni arvoitiin, ja tyytyväinen olen saamaani arvioon. Pääsääntöisestihän kaikki on mennyt hyvin, ja juuri niiltä osin kuin itsekin tiedän harjaantumista tarvitsemani, sain ohjaajalta palautetta. Eli tilanteiden rajoittaminen ja varhainsen puuttuminen on alueita, joissa tarvitsen kehittymistä. Tämä lienee tapahtuu ajan kanssa, toisten toimintatapoja seuraten, asiakkaisiin tutustuen ja oman persoonallisen työtavan löytäessäni. Myös ohjaajan roolin ottaminen, ainakin näin opiskelujana, on tärkeä huomioida. Etten olisi se "kiva opiskelija kaveri" - vaan osaisin asettaa myös tarpeelliset rajat asiakkaille. Juuri tämä linjanveto herättää herkullisia keskusteluja, milloin rajat ovat tarkoituksenmukaiset ja asiakkaan hyvinvoinnin kannalta välttämättömät - milloin olisi aika hiukan löysätä, ja vaikka kokeilla miten asiakas toimisi ilman tiukkaa rajoittamista.

Ohjaajani kanssa keskusteltiin myös "olemisen" taidosta - ettei aina tehdä ja touhoteta, vaan ollaan nuorten kanssa. Ehkäpä se onkin vaikeampaa verrattuna tekemisen ohjaamiseen. Olen opetellut hiljaa olemista, niin että annan nuorelle mahdollisuuden puhua niistä asioista, joista hän haluaa. Välttämättä ei hiljaisuutta tarvitse täyttää sanoilla - ehkäpä senkin taidon oppiminen nuorelle on tärkeää.

Ensimmäistä kertaa keskustelin nuoren kanssa hänen sairaudestaan, ja niiden aiheuttamista harhoista. Hyvin todenmukaisesti hän osasi kertoa, miten hän pelottavan näköinen tumma hahmo puukkoineen käskee hänen tekemään pahoja asioita. Nuori kertoi tietävänsä, että se on harha - mutta silti pelkäävänsä. Tämäkin keskustelu oli minulle hyvin opettavainen: psyykkisestä sairaudesta voi puhua - se on ollut minulle vaikeaa. Ensimmäiset askeleet on siis tällä harjaantumisen ja oppimisen alueella otettu.

Myös ohjaajan käymä keskustelu nuoren kanssa, joka oli viikonloppuvapaallaan kotona syönyt, syönyt, syönyt ja syönyt, oli hyvin opettavainen. Kysymykseen viikonlopun kulusta yleisesti nuori ei osannut vastata, vaan jokainen vaihe käytiin läpi tarkentavalla kysymyksellä : entä mitä sitten tapahtui. Näin nuoren kanssa käytiin läpi koko viikonloppu, kaikkine syömisineen neljästä ruokalautasesta viiteen kakkupalaan ja kaikista niistä välipaloista välillä. Tämä yletön syöminen kotilomilla aiheuttaa nuorelle ahdistusta, ja näkyy jossain vaiheessa ahdistuksena, itkuisuutena ja jopa mahdollisesti haastavana käyttäytymisenä. Ohjaaja kertoi, että on parempi ottaa asia puheeksi, niin että nuori saa itse kertoa asiat ääneen ja hänen olonsa helpottuu.

Viimeien työssäoppimisen päivä - ja näyttöviikko alkakoon. Kuinkahan rouvan käy =)

maanantai 9. toukokuuta 2011

hoilaava hoitaja

Helsingin Sanomat: Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa

"Laulamisen ja musiikin tiedetään parhaimmillaan edistävän muun muassa liikkumista, ryhtiä ja syömistä sekä - tilanteesta riippuen - virkistävän tai rauhoittavan.
Mieluisan laulun laulaminen vaikkapa suihkun yhteydessä voi luoda turvallisen tunnelman, jolloin peseytyminen sujuu vaikeuksitta. Hoitajakin voi tällöin muuttua luovan prosessin osanottajaksi sen sijaan, että hän toimisi ainoastaan hoitotoimenpiteen suorittajana."
"Esimerkiksi laitosapulainen voisi hoitaa pientä yrttitarhaa yhdessä asukkaiden kanssa. Lähihoitaja voisi puolestaan käynnistää yhteislaulun ruokaa jaettaessa.
Viime kädessä kyse on ihmisten kohtaamisesta. Toimintakulttuuri, jossa hoitajat käyttävät luovasti omia vahvuuksiaan, koituu sekä asukkaiden että henkilökunnan hyvinvoinnin parhaaksi."
 Itse olen huomannut erilaisissa tilanteissa, että laulaminen vapauttaa ja helpottaa hoitotilanteita. Kehitysvammaiselle lapselle ohjeistuksen antaminen laulamalle helpottaa kovasti, kiristyneessä ilmapiirissä luikautettu laulu (ehkä) laukaisee tilanteen ennaltaehkäisten uhkaavan tilanteen syntymistä. Pitiäsi vaan päivittää lauluja ... lapsille, vanhuksille, nuorille. Mutta mielelläni hoilaan, hoitajana(kin).

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Sijaistaessani tässä kerran, kyseli ohjaaja opiskeluistani. Kun kerroin opiskelevani lähihoitajaksi, hän ihmetteli -kertoi kuvitelleensa mun opiskelevan joksikun muuksi kuin "vaanlähihoitajaksi". Ehkä itsekin kuvittelin aloittaessani opintoja, että niistä suoriutuu heittämällä läpi ... ja ollaan "vaanlähihoitajia".

Nyt, ensimmäisen vuoden jälkeen olen ylpeä siitä, että minusta tulee lähihoitaja vuonna 2012. Opinnot ovat vaatineet työtä, olen saanut oppia paljon uutta ja merkityksellistä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia, hiukan enemmän empaattisuutta, hiukan hoitajaa ja enemmän ohjaajaa. Ja ylpeänä olen lähihoitaja-opiskelija! Saan tehdä ihmisen lähellä työtä, "iholla" ihan konkreettisesti sekä kuvainnollisesti.

Tässä lähellä olevassa työssä voin vuorovaikutuksillisin keinoin, persoonana ja lähihoitaja, tukea, hoitaa ja ohjata monin tavoin. Hoitaa sielua ja ruumista. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se on - ja tämä klisee tuntuu hyvältä tehdä. Kunhan opin enemmän, saan antaa enemmän ja olla enemmän hoitaja tai ohjaaja. Ja jostain opinnäytetyöstä luin potilaille tehdystä tutkimuksesta, jossa oli mitattu heidän arviotaan hoitajista. Teknistä taitamista tärkeämpänä pidettiin aitoa välittämistä ja potilaan kuulemista, hyviä vuorovaikutustaitoja. Ehkäpä se ammatinvalintapsykologi, joka arvioi minun olevan soveltumaton tälle alalle liiallisen sosiaalisuuden vuoksi, oli väärässä. Toivon niin :)

9/15 äitienpäivää, askareita ja suklaakakkua

Äitienpäivänä ryhmäkodissa oli vähemmän nuoria, suurin osa olivat viikonlopun kotonaan tai kävivät päiväseltään juhlimassa äitiensä ja perheensä kanssa. Sunnuntai tuntui hyvin arkiselta: siivoamista, pyykinpesua, luutujen taittelua .... mielestäni ryhmäkodin pyhä olisi voinut olla rauhallinen, lepoon ja palautumiseen pyhitetty päivä.

Ohjasin tänään nuoren leivontaa, kirjasta Ruokaa, jess löytyi selkeät ohjeet Suklaa-pähkinä kuivakakkuun. Vaikka nuori sanoi, ettei tarvitse kuvia ruuanvalmistukseen - huomasin että selkeä työjärjestys auttoi häntä leipomisen eri vaiheissa. Muutoinkin leivointahetki oli mukava, pari muutakin nuorta istuskeli keittiössä, viikkaili luutuja, kuuntelimme Emma Salokoskea. Ohjasin nuorta hänen sitä tarvitessa, samalla suunnittelin ryhmäkodin seuraavan viikon ruokalistaa. Kaikenkaikkiaan, mukava leppoisa hetki talon nuorten kanssa.

Näyttöviikko lähenee, tiistaina viimeinen top-päivä ja sitten se alkaa. Tämä lyhennetty top-jakso olisi ollut aivan liian lyhyt, mikäli paikka olisi ollut täysin outo. Arjen ohjaamiseen saan varmaan näyttöviikollani keskittyä - mutta olen kyllä ideoinut viimeiseen näyttöpäivään virikkeellisen toiminnon, josta jää mukava muisto niin minulle kuin asukkaille.

lauantai 7. toukokuuta 2011

8/15 virikkeitä, tavoitteita, rajoja ja juputtamista

Kuntoutumisen tukeminen, arjen tekemistä vai viriketoimintaa? Omalla top-jaksollani olen saanut harjoitella enimmäkseen arjen askareiden ohjaamista - etukäteen suunniteltua viriketoimintaa en ole vielä ennättänyt tehdä. Hyvänä tarkoituksena oli toisen opiskelijan kanssa järjestää kahden ryhmäkodin nuorille karaokeilta - mutta sekin näyttää kaatuvan aikatauluongelmiin.

Eilen pelatessani asiakkaan kanssa pohdin sitä, mikä oli toiminnan tavoite ja tarkoitus. Pitääkö kaikella olla tavoite ja/tai tarkoitus? Eikö vaan voisi tehdä - joskus, spontaanisti - ihan vaan huvin vuoksi? No, itseasiassa Afrikan tähteä pelatessani huomioin nuoren taitoja, motoriikkaa, keskittymiskykyä, vuorovaikutusta - siis pelikään ei ollut pelkkä peli. Samalla sain tutustua nuoreen, ja hänellä oli tavoitteiden mukaan muualla kuin omassa huoneessaan, jossa hän viettää liiaksikin aikaa.

Ryhmäkoti on nuorille koti, mutta myös kuntoutumisen ja oppimisen paikka. Joskus tiukkojen rajojen vetämisen tilanteissa pohdin, milloin on aika kotimaiselle oloilulle - ajalle, jossa saa vaan olla ja rentoutua. Ilmeisemmin tämä tiukkojen rajojen pito on kuitenkin nähty hyväksi ja tuloksia tuottavaksi tavaksi - ja onhan toki ryhmäkodissa mukavia rentojakin hetkiä, yhteistä hauskaa tekemistä.


Ohjasin nuorta leipomisessa - ja sepäs haastavaa olikin. Nuorella oli "juputus"-päivä - hän ei halunnut ottaa ohjaamista vastaan, vaikka sitä tarvitsi. Hänelle oli hyvin vaikeaa käsittää määriä ja niiden suhteita, kuinka suuren pikkuleipätaikinan hän valmistaisikaan, minkäkokoiseen astiaan - jos hän valmistaa taikinan kahteen pieneen astiaan, siitä tulee enemmän kuin yhteen suurempaan astiaan valmistettuna. Kahden toiminnon tekeminen ei onnistunut, ohjasin häntä rasvan sulamista odotellessa laittamaan jauhot valmiiksi - mutta hän ei pystynytkään keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, odotti siis ensin, että rasva oli sulanut, sen jälkeen oli vasta jauhojen vuoro. Loppujen lopuksi juputus oli sellaista, että tilanne piti keskeyttää - ja ohjata nuori omaan huoneeseensa. Tilanteessa ohjaajat kävivät monta kertaa sanomassa nuorelle, että jos leipominen ei onnistu, niin se lopetetaan. Loppujen lopuksi tein itse päätöksen siitä, että tämä loppui nyt tähän ja nuori sai mennä huoneeseensa. Itseasiassa olisin kyllä halunnut kokeilla tilanteessa ohjaamisen taitojani, olisinko saanut loppujen lopuksi juputuksen kääntymään yhteistyöhön, mutta talon tapa on sellainen, että ohjaajalle vastaan sanomista ei kuunnella kovin pitkään. No, kumpiko parempi - en tiedä.

Työssä on omat rasittavuutensa - kertoivat. Kun vuosikausia kuuntelee samoja asioita nuorilta, kuulemma käyvät hyvin rasittaviksi. Näin kun tekee töitä lyhyessä jaksossa, tätä rasittavuutta ei varmaan ymmärrä ja käsitä, pinna on pidempi ... Mutta voisiko sitä jotenkin käyttää hyväksi, jos minun pinna on pidempi - tehdä asioita pidemmän kaavan  kautta? Em. tilanteessa olisin katsonut, miten tilanne kehittyy. Ko. nuoren kanssa olen suursiivousta tehdessä kuunnellut kyllä vastaansanomista pitkäänkin, mutta loppujen lopuksi tilanne laukesi - ja saimme tehdä siivouksen loppuun yhteisessä ymmärryksessä.

perjantai 6. toukokuuta 2011

7/15 lenkkeilyä, häpeää, jumittamista ja rajoja

Tällaiseen työpaikkaan ehdottomasti haluan: kaksi tunnin kävelylenkkia, toinen sauvoilla verkkaisempaan tahtiin ja toinen karkkiostoksille melkein juoksujalkaa. Tähän kun lisätään vielä esimerkkiruokailun annostellut ruoka-annokset, niin teoreettiset mahdollisuudet laihtumiseen olisivat hyvät. Kun joku vielä kotona huolehtisi annosten koosta, ja välipalojen terveellisyydestä. Näiden huomioiden perusteella mietinkin, miten voin itse ylipainoisena ihmisenä puhua ruokavalion terveydestä ja normaalipainon ylläpitämisestä ..... kääk. Onnekseni kuitenkin olen liikkuva lihava .... jospa joskus hiukan pienempi.

Ohjaajani perusteli omia ohjaamisen menetelmiään sillä, että pitäisi aiheuttaa jonkinlaista häpeän tunnetta että asiakas motivoitusi esimerkiksi jättämään päiväunet pois, syömään rauhallisemmin, liikkumaan enemmän jne. Minusta moinen tapa, teoria tuntuu hiukan arveluttavalta, enkä toki itse aio tällaiseen nöyryyttävään ohjaamisen tapaan oppia. Uskoisin juuri häpeän tunteen aiheuttavan monenlaisia ongelmia psyykkiselle tasapainolle - näin luulen. Mutta ehkä tämä sopii miespuoliselle ohjaajalle, jolla näyttää olevan auktoriteettia nuorten keskuudesssa, minusta se ei hyvältä ja mukavalta näytä ja kuulosta.

Erittäin tyytyväinen olen tämän päivän ohjaamiseen, sain ohjata nuorta, jonka aloitekyvyssä on ongelmia. Hän myös jumiutuu herkästi toimissaan, kuten esimerkiksi esiliinan kiinnipanossa. Sain ohjata keittiötöitä, pyykin viikkausta  - ja mielestäni se luonnistui hyvin. Yritän saada poikaan myös kontaktia muutoinkin, juttelin hänen kanssaan ja pelasin Kimbleä. Mielestäni ohjaamisen ja kuntoutumsien tukemisen perustana on ensin hyvä vuorovaikutussuhde ja luottamus ohjaajan ja asiakkaan välillä, vasta tämän jälkeen kaikella yhdessä tekemisellä on kuntoutumisen kannalta jotain vaikuttavuutta. Oma tapani on alkuun olla vähemmän tiukka, tutustella   - tiukemman ja vaativamman tavan otan käyttöön tutustelun jälkeen. On ollut hyvä huomata se, että pystyn siihen, rajojen asettamiseen asiakkaalle. Juuri tämä on ollut minulle alkuun vaikeaa, tilanteissahan tulee yleensä mielipahaa ja vastustusta. Mutta hiljalleen ymmärrän sen, että tämä on juuri nuoren kuntoutumisen kannalta tärkeää.

torstai 5. toukokuuta 2011

6/15 aikatauluttamista, pienuutta ja selkeyttä

Työssäoppimisen jaksolle minulla on kahden opintoviikon verran hyväksilukuja. Olen tehnyt harjoitteluja ja sijaisuuksia juuri tällaisissa kuntoutumisen tukemisen paikoissa - joten koen että näytön kannalta kaksi viikkoa kestävä top-jakso on riittävä. Mutta kirjalliset työt, näyttö- ja kuntoutussuunnitelma tuleva hiukan liian nopeaan tahtiin. Toisaalta, olen aina juuri viimetinka ihminen - yhtä lailla olisin palauttanut näyttösuunnitelmani viimeisenä mahdollisena hetkenä myös pidemmän top-jakson aikana. Jos top-paikan rutiinit ja asiakkaat eivät olisi olleet aiemmin tuttuja, hyvin haastavaa olisi suunnitelmien tekeminen ollut.

Pienuutta tunsin tänään ohjaamisen toimessani - kuinka kauan kestääkään oppia käytännössä ohjaamisen taito! Vuorovaikutustaidot ja tilanteiden lukutaito tulee hiljalleen, kun oppii tuntemaan asiakkaat ja toimimaan yhteistyössä toisten työntekijöiden kanssa. Mielestäni osaan perusohjaamista, mutta niiden toimintojen määritteleminen, jotka kuntouttavat asiakasta - sepäs vaikeaa onkin. Päivittäisessä työssä pitäisi jokaiselle ohjaamiselle tai rajoittamiselle olla jokin peruste - miksi juuri toimin näin. Minun tulisi tietää, mikä edes'auttaa asiakkaan kuntoutumista tai toimintakyvyn ylläpitämistä. Ohjaajani kertoi, että tämä oppiminen tapahtuu käytännön työtä tekemällä, asiakkaiden tuntemisen lisääntyessä. Vuorovaikutustaitoja ja niiden hyödyntämistä kuntoutumisen tukemisessa ei opi koulunpenkillä - sitä, kuinka oma persoonallinen minä tukee kuntoutujan arjen toimintoja.

Pyysin saada ohjata kuntoutussuunnitelman asiakasta kastikkeen teossa. Kerrottiin, ettei hän välttämättä osaa hämmentää kastiketta - mutta yllättävän hyvin hän mielestäni tilanteessa toimi. Vaikka valkosipulinkynnen kuoriminen oli vaikeaa, hän yritti ja osasi pyytää minulta sitten apua. Kastikkeen sekoittaminen ja jälkien siistiminen onnistui hyvin - muistin antaa positiivista palautetta! Yhtä tärkeää mielestäni ohjaamisen rinnalla on havainnointien teko, se kuinka paljon hän tarvitsee apua ja mistä hän suoriutuu itsekseen.Ohjaajat kertoivat, että vasta muuttaneen asiakkaan toimintakykyä tulisi testata esimerkiksi niin, että hänelle antaa monta perättäistä ohjetta tehtävän suorittamiseen. Ohjaajana pitäisi huomioida, kuinka asiakas pystyy käsittelemään tietoa, mikä hänen ymmärtämisen taso on  ja pystyykö hän toimimaan pitkäjänteisesti.

Minusta on haasteellista löytää se tapa ja taso, millä keskustelen lievästi kehitysvammaisten nuorten kanssa. Etten aliarvoi heidän ymmärrystään, mutta tulen myös ymmärretyksi. Normaalisti puhun paljon, nopeastikin - nyt minun pitää harjoittaa selkeän puhumisen taitoa, kuuntelemista ja ymmärtämisen tason tarkistamista. Siinäpä sitä, haastetta ja oppimisen paikkaa kerrakseen. Ehkei oppi tähän päähän vielä tartu tältäosin näiden päivien aikana ... mutta kyllä sentään olen oppinut hieman hidastamaan puhumisen tahtia ja vähintään miettimään selkeitä lauseita ja sanoja.

PS. näyttösuunnitelman ensimmäinen ja toinen versio  palautettu =)

maanantai 2. toukokuuta 2011

5/15 rakentavaa palautetta, oppimisen avaruutta

Arvostan top-jakson ohjaajani, jolta sain tänään rakentavaa palautetta. Olen huomannut, että monelle on hyvin vaikeaa antaa rakentavaa palautetta - mutta nyt toinen ohjaajani päivän päätteksi osasi palautteen antamisen hampurilaismallin mukaan. Kyse oli asiakkaiden kuntoutumisen tavoitteista, kuinka ne pitää kirkkaana mielessään liikaa puolesta tekemättä. Siinäpä sitä, haastetta: muistaa jokaisen nuoren tavoitteet ja toimia asetettujen kuntoutumisen tavoitteiden mukaan.

Oppimisen askelissa olen niin alussa, niin alussa - huomasin taas tänään. Kuinka tärkeää kuntouttamisessa, erityisesti psykososiaalisessa, tuntea asiakas/asukas, rakentaa luottamussuhde ohjaajan ja asiakkaan välillä. Olla ohjaaja, pitää sopivasti rajoja ja riittävästi välittämistä. Ei ole helppoa, ei ole - tätä pohtiessa olo on pieni ja noviisi, kuinka kauan oppimiseen meneekin. Tämän päiväisten keskustelujen ja huomioiden perusteella ei tiedä, mitä voisi kirjoittaa oppineensa. "Mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä tyhmemmäksi muututaan ...." laulaa Anssi Kela - ja se on niin totta.

Työyhteisö missä olen töissä, on loistava! Juuri tällaiseen: hauskaan, huumorintajuiseen, ideoivaan, hulvattomaan mutta ammatilliseen tiimiin haluaisin töihin!

ps. kuntoutussuunnitelma -DONE.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

3-4/15 persoonallisuutta ja ripsauttelemista

Näiden päivien aikana olen huomannut, kuinka juurikin pääasiallinen ohjauksen ja kuntoutumisen tarve on tavallisen arkielämän taitojen oppimista ja ylläpitämistä, sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen sekä omien tunnetilojen tulkitsemista ja hallintaa. Ryhmässä toisilla arki sujuu sutjakkaammin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen ja tunnetilojen säätely on vaikeampaa. Toiset tarvitsevat koko ajan selkeää sanallista ohjausta toimiinsa: peseytymiseen, siivoamiseen, pukeutumisene, ruuanlaitton.   Näihin erilaisiin tarpeisiin ohjaajana tulisi pystyä vastaamaan. Toimimaan tiiminsä kanssa sama päämäärä kirkkaana: nuoren elämäntaitojen kuntouttaminen. Erilaisia ohjaamisen tapoja seuratessani yritän pohtia sitä, mikä on minun persoonalleni sopiva tapa, kuinka itse ohjaan/ohjaisin, kuinka otan oman persoonani mukaan työhöni.

Miten omalta osaltani olisin ohjaaja - yhteisten päämäärän hyväksi? Tärkeää on tietää asukkaan tavoitteet ja sovitut säännöt. Keskustelun käyminen päivittäin muiden ohjaajien kanssa on olennaista, huomata pieniäkin muutoksia asukkaan tilassa ja informoida niistä muita työntekijöitä ja kirjata tärkeät asiat raporttiin. Alkuun ihmettelin näitä "pienten asioiden" keskusteluja ohjaajien kesken, mutta olen ymmärtänyt niiden tarpeellisuuden. Jos asukkaan yksi kuntoutumisen tavoite on esimerkiksi se, että hän pyykkiä kuivumaan laittaessa muistaa ripsauttaa vaatteet suuriksi, eivät askeleet arjen toimien kuntoutumisen tiellä ole kovin suuria. Silloin pienetkin huomiot ovat tärkeitä.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

2/15 urputusta, ohjaamista, pysäyttämistä ja liiankin syvällistä pohdintaa

Ryhmäkodissa nuorille opetetaan, opetetaan ja taas jälleen opetetaan arjen taitoja: ruuanlaittoa, siivousta, sosiaalisissa tilanteissa käyttäytymistä. Tai siis - onko parempi sana ohjataan? Aikoinaan ensimmäiset ohjaustilanteet lievästi kehitysvammaisille tai mt-ongelmaisille nuorille olivat minulle hyvin vaikeita, ymmärtää millä tasolla liikutaan ja käsittää, ettei viikko sitten yhdessä tehty asia ole jäänyt välttämättä milläänlailla mieleen. Koska harjoittelut jaksot ovat olleet ennen opintojen aloittamista niin lyhyitä, en tietenkään nähnyt nuorten kehittymistä - asiat ja muutokset tapahtuvat niin hitaasti, pienin askelin.

Ohjasin suursiivousta, ja tiesin että se alkaa asukkaan vastahakoisella käyttäytymisellä. Näinhän tapahtui, ja sain oikein käytännössä kokeilla tiukan rajojen pidon tärkeyden. Luonteeni ominaisuuksiin ei kuulu tiukkaan sanominen, joten tämän opettelemisessa minulla on tekemistä. Helposti ajattelen, että jos sanon kovin tiukasti, niin loukkaan toista. (Niin, siis minullahan ei ole lapsia =)   Kuinka pysäyttää nuoren "urputtaminen" ja saada tekeminen jatkumaan sopimuksien mukaan? Siivoustilanteessa pysyin tiukkana, osasin mielestäni pysäyttää nuoren juuttuneen levyn ja kuitenkin pitää ammattimaisen asenteen. Paras kiitos välillä hermojakin raastaneesta ohjaustilanteesta oli nuoren itse sanoma kiitos siitä, että en menettänyt hermojani ja että pysäytin hänet välillä.

Myös näin alkuun on ohjaajan roolin ottaminen haastavaa, voin ehkä joidenkin mielestä olla alkuun liiankin "lepsu" ja ystävällinen. Itse ajattelen niin, että alkuun on tärkeää luoda suhteet nuoriin asukkaisiin, tutustua puolin ja toisin. Tässäkin yksikössä on hyvin monta erilaista tapaa ohjata nuoria, ehkäpä löydän sinne väliin sopivan kolosen omalle tavalle ja persoonalleni ominaisen tyylin ohjata. Se ei varmaankaan tapahdu hetkessä vaan yritysten ja erehdysten kautta.

Kävimme nuorten kanssa tapahtumassa, jossa oli paljon kehitysvammaisia nuoria ja aikuisia. Tapahtuma vaikutti minuun yllättävästi, olin luullut jo kohdanneeni riittävästi kehitysvammaisia. Istuessani ja seuratessani heidän käyttäytymistään, iloista häiriökäyttäytymiseen, pysähdyin ajattelemaan normaaliutta: mikä elämässä on hyvää, millä mittarilla mitattuna - kuinka mitataan elämän onnellisuus? Me itseämme normaaliksi tituleeraavat emme ole onnellisia, vaadimme niin paljon onnemme saavuttamiseksi - ja nämä nuoret ovat onnellisen näköisiä "ei-normaalin" näköisenä tanssiessaan ja keskustellessaan toistensa kanssa. Mikä elämässä on oikeudenmukaista, kuka elää täyttä elämää, miksi joku syntyy kehitysvammaisena, miksi terve ja "normaali" ihminen ei osaa olla pienestä onnellinen?

tiistai 26. huhtikuuta 2011

1/15 ikkunan reunoja ja ruokapöytäkeskusteluja

Työssäoppimisen paikka on minulle ennestään tuttu, olen ollut työvoimapoliittisen "Uuteen ammattiin ohjaavan" koulutuksen aikoihin harjoittelussa tässä paikassa kuukauden ja saman yrityksen päivätoiminnassa toisen kuukauden. Toimintaympäristö ja -tavat ovat siis tuttuja, samoin kuin henkilökunta. Pohdin sitä, onko mielekästä tulla tekemään näyttöä ennestään tuttuun työympäristöön. Toisaalta on helppo ryhtyä heti toimeen, kun tietää miten yksikössä toimitaan - varsinkin kun top-jaksoa on näyttöviikon kanssa vain 3,5 viikkoa hyväksilukujen vuoksi. Asukkaatkin ovat tuttuja, joten tutustumiseen ei mene alussa aikaa. Toisaalta taas tutuille ohjaajille on näyttö mielestäni hankalampi tehdä, tai ehkä lähinnä näytönvastaanottajille se voisi olla hankalaa. Yhdessä paikassa, jossa olen tehnyt paljon sijaisuuksia yms. sanoivat että olisi hankala arvioida tuttua työntekijää.

Ensimmäisen päivän jälkeen olen hyvin tyytyväinen siihen, että tulin tähän ryhmäkotiin. Ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että saan tehdä kesän töitä samassa yksikössä. Kodin sijainti on loistava, ihana luonnon läheinen paikka. Henkilökunnan väliset suhteet ovat hyvät, työilmapiiri on hyvä. Kuinka tärkeää se onkaan työssä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä ohjatessa asukkaita aina yhä uudelleen ja uudelleen samoista asioista. Tosin henkilökunta osaa myös iloita siitä, kun nuori asukas on kuntoutunut, oppinut arkielämän taitoja.

Ohjasin kehitysvammaista poikaa huoneen suursiivouksessa, ja kuinkas sitä vaaditiinkaan taas rauhallista ohjaamista, selkeitä ohjeita ja asukkaan vastauksen odottamista. Onneksi tätälajia kärsivällisyyttä olen oppinut, vaikkei se vapaa-ajalla tai opintojen parissa tunnilla niin näykkään. Haasteellista oli se, kun ei tiennyt kuinka paljon poika ymmärtää - joten ikkunanpesussa karmit sana muuttui homman edetessä ikkunan reunoiksi, niitähän ne on, vai mitä?

Sain vierestä seurata myös hyvin ammatillista ohjaamista, sitä kuinka asioita otetaan puheeksi ruokapöydässä. Ohjaaja kertoi aistivansa, ettei kaikkien välit tunnu olevan oikein kunnossa ja viritteli keskustelua sen syistä. Mielestäni tällaisten havainnointi ja siihen tarttuminen vaatii asukkaiden tuntemista. Mutta minusta pöytäkeskustelussa tuli juuri ilmi juuri se, että ollaan nuorten kodissa ja siellä keskustellaan perheen tapaan asioista. Tähän oppiminen vie varmaankin aikaa - tasapainon löytäminen rajojen ja nuorten itsemääräämisoikeuden väliltä.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

... entä jos ei ehdi?

Miten hoitajana voi elää kiireen, vasemmallakädellä-tekemisen ja ohittamisen keskellä? Jos resurssit ovat liian pienet, tekijöitä liian vähän ja tekemistä liian paljon? Vai onko kiire tehtyä, hoitajien kiirettä päiväkahville tai töiden epätasaista jakautumista vai lieneekö työmotivaatio jakautunut epätasaisesti?  Kiireen tunnun saa, vaikka kiirettä ei olisikaan. Tekemällä tehty kiire lienee heijastuu asiakkaisiin ja potilaisiin, ja siinähän sitä sitten, ollaan kaikki hermostuneita ja levottomia, niin hoitajat kuin hoidettavat.


Omaa riittävyyttä mietin sijaisuuksia tehdessäni, tuntuu etten ennätä kaikkea tehdä mitä vaaditaan vaikka hikihatussa hoidan ja ohjaan. En ole ennättänyt tarpeeksi olla ja pysähtyä asiakkaan luona; leikkiä lapsen ja keskustella vanhuksien kanssa. Olisin halunnut olla enemmän läsnä, asiakkaille.Riittämättömyyden tunne työpäivän jälkeen harmitti, vaikka tiesin sen johtuvan tehtävien liiallisesta määrästä. Kuinka tämän tunteen kanssa oppii elämään - vai täytyykö oma tuleva työpaikkani olla sellainen, jossa on aikaa pysähtyä eikä vaan ainoasti kiireellä ohittaa? Kuka sitten jaksaa hoitaa nämä asiakkaat ja potilaat, vasemmalla kädellä juosten? Eikö kaikilla olisi oikeus mahdollisimman hyvään hoitoon, ei ainoastaan fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen?

Nimittäin, maalikaupassa nämä asiakkaat olisivat huonon palvelun takia juosseet toiseen kauppaan - näillä hoidettavilla asiakkailla sitä mahdollisuutta ei ole. Ovetkin n lukossa.

torstai 7. huhtikuuta 2011

aivoille jumppaa


Tänään kävi Parkinson yhdistyksen työntekijä 
kertomassa yhdistystoiminnasta sekä vinkkejä parkinson potilaan hoitoon,
ja samalla veti meille aivojumpan.

Mitä on aivojumppa? 

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

... juokseva kevät, kuntoutumisen sekametelisoppaa

Kevät tuntuu juoksevan hurjaa vauhtia kohden kesää. Sinällään oikein sopivaa, mutta viimeistä top-jaksoa edeltävät tentit ja kirjalliset tehtävät juoksevat deadlineaan kohti yhtä nopein askelin. Ja ettei yhtälö olisi yhtään helpompi, lähihoitaja-opiskelija on saanut mielenkiintoisen keikkapaikan, ja tulevia viikonloppuja tullee vietettyä töissä.

Sinällään työssä käyminen varmaan on hyvä asia monelta taholta katsottuna, mutta se voinee vaikuttaa opintoihin. Itse olen pitänyt sen rajan nyt, etten mene koulupäivinä töihin - ainoastaan viikonloppuna. Nyt pitäisi siis arki-illat pyhittää opiskelulle, tentiin lukuun ja kirjallisiin pohdintoihin. Onneksi tehokkuus niihinkin löytyy viimetingan paineessa.

Kuntoutuksen tukemisen jakso on ihanan mielenkiintoinen sekametelisoppa. Opintojen aiheet kursseilla ovat sopivasti päällekkäin, aina ei tiedä millä kurssilla istuu ja mitä aihetta opiskelee. Aiemmissa opinnoissa on ollut mielestäni selkeämmät rajat, kokonaisuudet on ollut enemmän toisistaan eriytettävissä - vaikka hoitamisestahan kaikessa tässä on kysymys. Kuntotuksen tukemisen kurssit vaan tuntuvat menevän suloisesti sekaisin -toivottavasti niin ei käy opiskelija-pololle =)

Päihde- ja mielenterveysongelmaisen asiakkaan kuntoutumisen kurssilla minulle on vahvistunut oma valintani mtp-koulutusohjelmasta. Tunnit ovat mielenkiintoisia, aiheet keskustelua ja ajatuksia herättäviä. Toisaalta, koko tämä jakso on ollut ryhmänä mielenkiintoinen, ehkä olemme ryhmänä toteuttamisvaiheessa  - ja pian hajoamme top-jaksolle, kesälomalle ja eri ryhmiin seuraavana lukuvuonna. Miten se tämä aika näin juokseekin?

maanantai 28. maaliskuuta 2011

omia kriisejä ja toisen tukemista

Kurssilla: "Psykososiaalisen toimintakyvyn tukeminen eri elämäntilanteissa" kirjoitamme kohtaamistamme traumaattisista kriiseistä tai kehityskriiseistä. Pohdimme selvitymiskeinojamme sekä sitä,  mitä olemme kriiseistämme oppineet. Ehkäpä opittua ja kohdattua voi hyödyntää tulevassa lähihoitajan työssä.

Vaikka omat kasvukriisinsä ja traumaattisemmat kriisinsä on mielessään käsitellyt, puhunut puhki ja jotain oppinutkin, on yllättävän vaikeaa kirjoittaa ne opettajalle luettavaksi. Ehkä olisin voinut mennä matalamman aidan kohdalta, käsitellä kehityskriisejäni - mutta eihän tokikaan se minulle sovi ;) - joten nyt ensimmäisen kappaleenkin kirjoittaminen on vaatinut tiivistämistä ja kriisien "arvottamista".


Onhan tähän, elämääni mahtunut useammanlaisia kriisejä, pienestä suurempaan. Taaksepäin katsoessani ja analysoidessani elämäni vaiheita, ymmärrän olevani juuri nyt tämä xxxx  kaikesta johtuen ja kaikesta huolimatta. Kriisien mittasuhteet ovat muuttuneet suhteutettuna elämääni enemmän vaikuttaneisiin tapahtumiin: rakkaan läheisen fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen tai oman terveyden menettämisen mahdollisuus suhteutettuna kriiseihin, joissa on menettänyt korkeamman palkan tai statuksen. Raha ja asema ei korvaa terveyttä tai rakasta läheistä. Joskus toivosin että tämä olisi lukemani klisee naistenlehdestä, ei omakohtainen kokemus.

Onneksi elämässäni on ollut vaikeuksia, ehkä osaan hoitajana ymmärtää edes hiukan toista ihmistä - ainakin minulla on mahdollisuudet siihen, jos ja  kun sitä haluan.

Sanovat, että paras päihdetyöntekijä on entinen alkoholisti - vai pitääkö sanoa raitistunut alkoholisti. Tarvitseeko toisen auttaminen ja tukeminen omakohtaisen kokemisen? Oma tuntemukseni on, että omien kriisien käsittelyn jälkeen olen tuloskeskeisestä myynti- ja markkinointihenkilöstä vähintään varpaanmitan lähempänä ihmis- ja voimavarakeskeistä hoitajaa. Tai niin, opiskelija siis - vielä on aikaa ottaa lisää inhimillisyyden askelia tällä tiellä.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

näyttökeskustelu

Näyttökeskustelu on ohi, ja sehän oli ihan leppoisa tilaisuus. Mielestäni omaa osuuttani helpotti hyvin tehty näyttösuunnitelma, teorian tiivistäminen ja käytännön toteuttamisen kirjallinen esittäminen. Tämä toinen näyttösuunitelma tuntui huomattavasti helpommalta tehdä, olihan se ennestään jo tehty ja toisaalta hoitamisen ja huolenpidon kriteerit tuntuivat olevan lähempänä käytäntöä kuin kasvun tukemisen näytössä

Uskon että tämän jakson tärkein opetus minulle on tässä:

Työssäoppimisen jaksolla hoidin työparina naista, joka on täysin autettava. Hänen omahoitajana on hänen oma puolisonsa.  Iltatoimina teimme hänelle vuoteeseen lappupesut sekä vaihdoimme yövaatteet. Huomioin asiakkaalla selässä olevan useita poikittaisia tummentuneita jälkiä. Hänen jalassaan oli myös laastarilla peitetty pyöreän mallinen märkivä haava. Mainitsin jäljistä työparille, ja hän kertoi että edellisellä hoitojaksolla nämä selässä olevat jäljet olivat aukinaiset sekä hänen jalassaan oli tuolloin selittämättömän näköinen haava. Kysyin hänen mielipidettään siitä voisivatko ne olla pahoinpitelystä johtuvia, mutta keskustelumme keskeytyi jostain syystä ja jäin pidemmälle vapaalle. Keskustelin asiasta ryhmänohjaajamme kanssa ja hän neuvoi minua mainitsemaan asiasta omalle ohjaajalleni työpaikalla palattuani harjoitteluun. Mainitsin ohjaajalleni asiasta, ja hän kertoi itsekin aiemmin miettineensä, voisiko jäljet johtua pahoinpitelystä. Ohjaajani mielestä oli hyvä että otin asian esille, koska asia on unohtunut häneltä.

Ko. asiakas oli seuraavalla hoitojaksollaan kertonut, että hänen miehensä pahoinpitelee häntä eikä hän halua mennä kotia. En tiedä, oliko hoitajat kysyneet asiasta vai oliko asiakas kertonut siitä oma-aloitteisesti. Asiakas jäi tähän tilapäiseen hoitopaikkaan odottamaan itselleen hoitopaikkaa, kotiin hän ei enää mennyt. Minua järkyttää tässä asiassa puolustuskyvyttömän ihmisen kaltoinkohtelu - ihmisen, joka ei pysty ajoittain puhumaan, eikä millään tavoin puolustautumaan.

Kuinka siis tärkeää on tehdä havaintoja, keskustella niistä hoitajien kanssa. Havainnoida asiakkaan / potilaan kuntoa, hänen ihoaan.  Mietin itse, mitä olisin yksin osannut tehdä tällaisessa tilanteessa, mutta juuri siksi onkin tärkeää tuoda asioita esille tiimissä. Samojen ajatusten kanssa voi olla yksin useampikin hoitaja - jonkun on vain oltava ensimmäinen joka sanoo asian ääneen.

Jos en mitään muuta olisi työssä oppinut, niin tässä on jo riittävästi.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011


.. tämän kohtasin matkallani - ajatus ensihoitajaksi ambulanssiin Venetsiaan, eihän olisi huono?


Huomenna näyttökeskustelu
- toivottavasti leppoisin ja vakuuttavin tunnelmin =)

torstai 3. maaliskuuta 2011

18-22 /22 näyttöviikko

Näyttöviikkoni alkoi kaaoksella ja sekavin mielin - mutta mitä pidemmälle pääsin, sitä selkeämmäksi kaikki muuttui. Sain näytettyä lähes kaiken sen, minkä olin suunnitelmassani suunnitellut - ja hiukan extraakin tuli matkan varrella.Olen tyytyväinen omaan panokseeni - olkoon se sitten arvosteltuna hyvä tai kiitettävä - parhaani yritin. Ehkä hoitamisen teknistä puolta olisi saanut harjoitella ja toteuttaa enemmän kuin tässä top-paikassa oli mahdollista, mutta toisaalta sain kohdata ja oppia jotain sellaista, josta tiedän olevan hyötyä tulevaisuudessa.

Hieno kokemus,
tapasin hyviä hoitajia,
ihania asiakkaita/potilaita,
löysin itsestäni uusia puolia,
enemmän taas hoitajaa. Huomaan siis jotain oppineeni.

Sillloinhan se meni hyvin.

ja nyt olen talvilomani ansainnut!

torstai 24. helmikuuta 2011

17/22 keskustelua, pyörätuolirokkia ja ergonomiaa -taas.

Top-jakson loppukeskustelu. Niinkuin edellinenkin topjakson "päättökeskustelu", omalta osaltaan tämäkin oli kehittävä. Vaikka molemmat ohjaajat, niin työpaikalta kuin oppilaitokselta, olivat sairaana - saimme keskustella jakson annista, onnistumista ja kehittämisalueista. Itselleni ei pikkutarkkuus ole mitenkään vallitseva luonteenpiirre, joten pikkutarkkuutta vaativat työt vaativat minulta erityistä ponnistelua ja keskittymistä. Ymmärrän tämän, ja siksi suhtaudunkin kaikkiin lääkkeisiin liittyviin asioihin erityisellä huolella. Kun puhuimme tästä, opettaja sanoikin hienosti, että näinpä tiedän paneutua lääkkeenjakoon erityisesti panostaen. Lopputulos: näyttöviikolle hyväksytty.

Tänään sain rokkailla pyörätuolipojan kanssa, itse satulatuollilla istuen - ja siinä pyörittiin, rokin tahtiin. Molemmilla oli hauskaa, sekä hoitaja-opiskelijalla että hoidettavalla. Pientä tekemistä sinällään, mutta musiikista pitävälle pojalle iltaan jotain muutakin tv:n katsomisen lisäksi.

Ohjasin alzheimer-asiakasta erilaisissa tilanteissa, erityisesti liikkeelle lähtemisssä ja syömisessä hän tarvitsi aktivointia. Kosketus, kevyt tuki ja sanallinen ohjaus sai asiakkaan liikkeelle ja syömään omatoimisesti. Toinen opiskelija syötti häntä, mutta minusta asiakasta tulee tukea mahdollisimman paljon omatoimiseen tekemiseen. Aikaa syömisessä meni, istuin vierellä ja ajoittain ohjasin käden liikettä kohden ruokailuvälineitä tai maitolasia - mutta asiakas sai syötyä itse ja samalla sain jutella hänen kanssaan. Tai siis, minä päänsääntöisesti puhuin, asiakas vastasi sanalla tai kahdella, tai pienellä naurunhörötyksellä.

Nyt pitäisi siis olla valmis näyttöviikolle. Kutakuinkin olenkin, joissain asioissa tarvinnee vielä pitkäänkin harjoittelua ja harjaantumista - sen huomasin avustaessani hoitajan kanssa asiakasta, jonka parkinssonin tauti on edennyt pitkälle. Avustaminen pottatuolille on kutakuinkin nostamista, kun jalat ei kanna. Nostaminen niin, että se on turvallista sekä asiakkaalle että hoitajalle - vaatii taitoa. Olisin ehkä kaivannut tilanteen läpikäyntiä jälkeenpäin, mutta koska molemmilla työaika ylittyi- niin jälkipuinti jäi tekemättä. Ehkäpä ennätän keskustella tilanteesta myöhemmin ko. hoitajan kanssa.

Tullessamme oppilaitokseen "vanhat" opiskelijat valmentivat meitä alkaviin opintoihin. En enää ihmettele yhtään, miksi eräs heistä sanoi että kannattaa tehdä mahdollisimman hyvät muistiinpanot ergonomian tunnilla. Siinä olisin kaivannut erityisen paljon opastusta ja neuvoja top-jaksolla, ainakin tässä paikassa siirtämiset ovat kohtalaisen haastavia, eikä aina hoitajillakaan taidot ja tieto riitä. Ehkä hyvää tässä on kuitenkin se, että kiinnitän asiaan huomiota, mietin miten voisi välttyä nostamiselta sekä miten siirtämisen voisi tehdä sekä asiakkaalle että hoitajalle miellyttävästi ja vähiten kuormittavasti.


Toivottavasti näyttöviikolla se minkä kädellä tekemisessä häviän, vuorovaikutuksellani voitan ... Eihän kaikessa tarvitse olla paras - riittää kun parhaansa tekee! Näillä mennään!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Onko oppimispäiväkirjani ollut tarpeeksi pohtiva, kokemuksia työstävä, heränneitä ajatuksia analysoiva, kyseenalaistava, rakentavaa kritiikkiä esittävä - kuinka tällä voidaan mitata oppimiseni tasoa?

Ei taida oppimispäiväkirjani syvyyksiä luotaava olla - vaikka oppimista on tapahtunut. Joitain asioitahan on aiemmilta työkokeilu-harjoittelu-elämävalmennus jaksoilta opittuina, mielestäni tärkeintä oppimista tällä jaksolla on/ olisi ollut hoitotoimenpiteiden opiskelu, erilaisten lääkkeenantotapojen käytännön oppimista. Tärkeänä olen pitänyt myös erityisryhmien asiakkaiden kohtaamisen ja hoitamisen opiskelua, ehkei vastaavanlaista oppia olisi tullut hoivaosastolla.  Harmikseni top-paikalla ei viikolla ollut kovinkaan paljon asiakkaita ja jaksoon kuului yksi viikonloppuvuoro. Työtahti jaksolla on ollut rauhallinen, on ollut hyvää aikaa tehdä ja harjoitella. Olisko top-paikan pitänyt olla hektisempi? Ehkä. Ehkä olisin saanut tehdä enemmän ja rutiinia olisi tullut enemmän. Toisaalta opin paljon sellaista, mitä en olisi vanhusten yksiköissä oppinut.

Onko ollut jotain kyseenalaistettavaa? Ehkä jotain hoitajien työmoraalia voisi kritisoida, vakituisen henkilökunnan vähyyttä, sijaisten "ammattitaidottomuutta" ... Toisaalta olen nähnyt enemmän sydämmellä töitään tekeviä hoitajia, asiakkaistaan välittäviä ja työnsä hyvin tekeviä.

ja mitä olen oppinut: hoitaja ei ole koskaan valmis, kaikenoppinut. Aina on jotain uutta opittavaa - ja tärkeintä on että on halu uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen.

edit.
jäin miettimään tuota kirjoittamaani sijaisten ammattitaidottomuudesta,
ehkei ole niinkään kysymys juuri kirjaimellisesti siitä,
suuri osa sijaisista on valmiita lähihoitajia tai opiskelijoita.

Ehkä enemmänkin on kyse paikan haastavuudesta,
vaihtuvat asiakkaat, viikonlopun erityisryhmien asiakkaista.
Vuoron yhdellä tai kahdella vakituisella työntekijällä on haasteellinen tehtävä huolehtia työnjaosta alati vaihtuville sijaisille. Käytössä oleva sijaisjärjestelmä vaikuttaa niin, että samassa vuorossa saattaa kaikki sijaiset olla ensimmäistä kertaa ko. yksikössä - yhden vakituisen työntekijän kanssa. 

...ammattitaidottomuus oli väärä ja liian voimakas ilmaisu,
vaikka mielestäni myös ammattimoraalin ja -etiikan puuttuminen on ammattitaidottomuutta.
Valitettavasti tätäkin kohtasin ...

tiistai 22. helmikuuta 2011

16/22 asiakaspalvelua ja aamutoimia

työvuoro 7-14.15

Hoitajan työ on hyvin samankaltaista myynnin asiakaspalvelun kanssa. Kyse on asiakkaan tarpeiden tyydyttämisestä - tosin hoitamisen arvo ei ole rahassa mitattavissa. Keskustelimme ohjaajani kanssa, hänen mielestään minulla on hoitajan asenne ja hoitamisen taitoakin. Toimin mielestäni juuri samoilla periaatteilla kuin toimisin asiakaspalvelutehtävissä myynnin ja markkinoinin parissa - ja sillä olen mielestäni pärjännyt vuorovaikutussuhteissa hyvin. 

Aamulla sain varsinaisen haasteen, vammaisen pojan aamutoimet, pukeminen ja aamupalan syöttäminen. Pukeminen oli haasteellista, lapsen kädet olivat vääntyneet ja hyvin jäykät. Pukeminen ei pientä miestä miellyttänyt, sen hän ilmaisi kiroilemalla suuriäänisesti. Sanavarasto on hyvin suppea, mutta muutama kirosana tuli hyvin selvästi ja kirkkaasti kuuluville. Lääkkeen saaminen hangoittelevan pojan suuhun oli myös oma haasteensa, huutoa ja itkua riitti, sormin ei lääkettä suuhun uskaltanut purevalle pojalle laittaa - vihdoin sain puheen ja rauhoittelun avulla tilanteen sen verran hallintaan, että lääkkeet menivät päämääräänsä. Tästä taistelusta olisi pitänyt saada kunniamerkintä lääkepassiin - totesi ohjaajani =)

Tänään valtasi - jälleen kerran, tietoisuus siitä että olen kouluttautumassa juuri oikealle alalle. Tuleva työpaikkani tulee antaa erilaisia haasteita, mielenkiintoisia asiakkaita ja hyvän työtiimin. Minusta on mukava tehdä töitä eri-ikäisten hoitajien kanssa - tänäänkin minua ohjannut hoitaja olisi voinut olla tyttäreni. Uskon, että meillä molemmilla on toisillemme ammatillisesti jotain annettavaa.

maanantai 21. helmikuuta 2011

15/22 lääkkeiden jakoa

työvuoro 10-12
tavoite: lääkkeiden jako viiteen dosettiin

Lääkkeidenjako sairaanhoitajan valvonnassa ei onnistunut muutoin kuin näin vapaapäivänä. Näyttöä varten oppilaitos ei olisi velvoittanut jakamaan kuin yksikön lääkkeet, mutta oman oppimisen takia halusin käydä jakamassa lääkkeitä myös dosettiin.


  - oikea lääke oikeaan aikaan oikealle asiakkaalle.

Muutamia virheitä jakamisessa ensikertalaiselle tuli, tosin huomasin ne itse ja korjasin. Sairaanhoitaja ennätti tarkistaa jakamistani doseteista kolme, ja ne kaikki oli oikein jaettu.

Tarkkutta pitää olla lääkkeiden antamisajankohdan suhteen - niin ettei nukahtamislääkettä anneta aamulla, vahvuuden suhteen - huomaa puolittaa vahvudeltaan voimakkaamman lääkkeen, asiakkaan henkilöllisyyden suhteen - lääkelista, dosetti ja lääkkeet ovat saman asiakkaan. Luulen, että tämä oppi meni kohtalaisen hyvin perille .... Seuraavat viisi dosettia jaan näyttöviikolla, osana näyttöä.

Tarkkuutta ja rauhallisuutta, siinäpä ne - lääkkeenjaon kulmakivet.

Hymynaama1: Tänään sain palauttetta näyttösuunnitelmasta - hyvin olin suunnitelmani tehnyt, lukuunottamatta paria pientä täydennystä. Olen tyytyväinen itsekin omaan suunnitelmaani, tiiviissä paketissa kohtalaisen paljon tietoa hoitamisesta.

Hymynaama2: Olen saanut alustavasti paikan kansainväliseen työssäoppimiseen Viroon - mikäli syksyllä meillä on työssäoppimisen jakso. Toivottavasti. Tänään kirjastosta hain Viron kielen kurssin - ehkäpä jaksaisin perehtyä oppimaan kieltäkin hieman.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

14/22 yön hiljaiset hetket - DNRpäätöksestä ja saattohoidosta

työvuoro 21-7.15
Tavoitteet: yövuoron tehtäviin tutustuminen

Tähän työvuoroon tuntui kuuluvan tunteita laidasta laitaan. Pelonsekaisen jännityksen nostattamista vilunväreistä yhteisiin naurun hetkiin. Yö jotenkin hurahti nopeasti ohi, väsymyksen hetki neljän, viiden aikohin  -mutta pelkoa nukahtamisesta ei todellakaan ollut. Vuoroon kuului yllättävän paljon tehväviä - ja niihin pääsimme "käsiksi" vasta saatuamme viimeisenkin haastavasti käyttäytyvän pienen asiakkaan yöunille.

Pelonsekaista jännistystä yöhön toi huonosti voiva asiakas jonka olo oli ajoittain huono, hengitys pinnallista ja katkoilevaa. Sain tilanteessa muistella opintojen teoriaa kuolevan potilaan hoidosta ja vainajan laitosta, kävimme hoitajan kanssa läpi toimintamallin tässä yksikössä. Asiakkaan hoito ei ollut vielä varsinaisesti saattohoitoa,  eikä hänellä ollut virallista DNR-päätöstä. Omaiset olivat kirjanneet tulohaastattelulomakkeeseen hoidoksi annettavan hyvää perushoitoa. Vuorossa ollut hoitaja pohti, kuinka toimisi mahdollisesti elvytystä vaativassa tilanteessa - kysyykö hän asiakkaan luona yöpyvältä omaiselta, joka on lääkäri, elvytetäänkö asiakasta vai elvyttäisikö hän joka tapauksessa, koska DNR-päätös puuttuu ja jättäisi näin vastuun päätöksestä saapuvalle lääkärille. Tässä yksikössä ei yleensä ole kuolevia potilaita, eikä vuorossa ollut hoitaja ollut koskaan laittanut vainajaa -joten yöllinen vilunväreitäkin aiheuttanut pohdinta lienee inhimillistä.

Kaikki muut pienet yölliset rutiinit tuntuvat tämän asian rinnalla niin pieniltä ja mitättömiltä, oppimiskokemuksena tämä oli tärkeä ja mielenpainuva. Onneksi sain olla vuorossa rauhallisen, ammattiansa kunnioittavan lähihoitajan kanssa. Opin, ettei kaikkea tarvitse tietää -tärkeää on että erilaisissa tilanteissa uskaltaa tunnustaa tietämättömyytensä ja pienuutensa, ja ottaa asioista selvää ja oppii erilaisista tilanteista.

Valvo kanssani - saattohoito-opas omaisille 

lauantai 19. helmikuuta 2011

valmistautumista yövuoroon

Valmistaudun tulevaan yövuoroon,
ja muistin virkistykseksi etsin aikoinaan työkokeilussa tekemäni yövuoron tunnelmia
 - elämäni ensimmäinen yötyövuoro. Tänään siis toinen. Tulevaa hoitajan arkea. 

Yötyöläinen sai nukuttua hyvin päiväunet, uinnin jälkeen lounas ja kirjanlukemista, mieli rauhoittuikin sen jälkeen 3 tunnin (!!!) päikkäreille. Ehkä pidempäänkin unta olisi riittänyt, jos miehen töistä tulo olisi ollut myöhempään.
klo21 töihin virkeänä. Tuleeko väsymystä liiaksi,
vai jännittääkö yö niin, että väsymystä ei tule lainkaan. Enhän minä toki yössä yksin ole, kaverina oikealle yökölle.
Joten mitään jännitettävää ei ole, ja eiköhän aikuinen ihminen jaksa yhden yön valvoa. klo24 nurkilla on käyty katsastamassa "kaverit", viety lääkelaukkuja toiseen yksikköön, viikattu pyykkejä, haukattu raitista ilmaa kusella tuoksuvalla parvekkeella (ehkä joku on erehtynyt vessan ja parvekkeen paikasta)
ja keskusteltu hoitotyöstä yleensä, tavasta tehdä asioita. Jokaiselle löytyy se oma persoonallinen tapa tehdä työtä, muutoin ei välttämättä jaksa työtään. klo1.00 Ehkä pieni väsymys.. pikkiriikkinen. Ehkä siihen auttaa kahvikupponen ja leipäpalanen.
Lettusen kuvia kävin kurkkaamassa Sooloilijan kuvissa... nam. Nekin maistuisi kahvikupposen kanssa.En minä lapsena (muistaakseni) ollut kova yökukkuja.
Että siis aamuun asti olisin kukkunut. Kyllähän nykyisen Katajavuoren emännän kanssa hiristiin ja höpistiin myöhään yöhön, mutta nukuttiin kyllä.
No, aamulla pitkään niin ,että äiti tullessaan pätkäaamusta huuteli huoneen ovelta: Päivä poutana paistaa, ja täällä vaan nukutaan.
Nuorenakaan en kovin öitäni valvonut, aina on uni maistunut. Taisin olla kaveripiirissä tunnettu siitä, että osasin "häätää" vieraat pois tehden hyvin selväksi sen, että nukuttaa... vieraat pois, kiitos klo2.36 Pienoinen väsymys meni ohitse, parilla kupilla kahvia, virtsantuoksuisella tupakkatauolla ja guarana-lisän sisältävällä purukumilla.
Ilma on hiostava, helpostusta tuo avatut ikkunat. Jos parveke tuoksuu virtsalle, niin asukasvessat erityisesti. Harjapesua ja easydesya.
Tosin se tuoksu tuntuu tarttuvan vaatteisiinkin, eikä kovin vähenevän jynssäyksen jälkeenkään. Asukkaat on katsastettu, nukkuvat, hengittävät ja kuka kuorsaa. Yksikössä siis kaikki hyvin.
Tämänpäivän sää vaikuttaa niin hyvältä, että pitääkö yökön unet ottaa auringossa?
Olisiko siinä vaaransa nukahtaa liian pitkäksi aikaa, ja polttaa ihonsa? En kyllä ole kovin kotimaassa rannalla loikoilija, ulkomailla sensijaan enemmissä määrin. Mikähän siinäkin on, ulkomailla ei liiat läskit haittaa, Oulun rannoilla kyllä.
Olisiko tämä terapian paikka? klo4.20 No nyt väsymys painaa silmillä, ja puhekin hiukan takkuaa, ajatus ei juokse.
Tosin syvällisimmät keskustelut on tullut juuri nyt. Miten me terveet suhtaudumme meistä poikkeaviin, annammeko heille tilaa omassa terveessä maailmassamme. Mitä on onni, itsekullekin. Jollekin pieni hetki, tapahtuma -vaikka munkkikahvit kahvilassa- on mitä suurin onnellisuuden syy, toiselle mikään ei riitä tuomaan onnea.
Mitä on skitsofrenia, miten todellisia ovatkaan harhat siihen sairastuneelle. Miten löytää jokaiselle asukkaalle tapa kommunikoida, pitää rajoja ja kuitenkin antaa tarpeeksi tilaa olla oma -vaikka sairaskin- itsensä.
Toivottavasti väsymys ei saa kovin valtaa, niin että turvallisin mielin voin ajella kotiin. Äidin luokse saa kyllä mennä, tuohon tien toiselle puolelle, jos väsymys valtaa liiaksi.
Hassua muuten, niskahartiaseudulla tuntuu jännitystä... miksihän? klo5.50 Eihän tämä niin vaikeaa ollutkaan. Joskus on päivä-työpäivän aikana väsyttänyt enemmän. Siis, tästäkin selvisi. Ehkei ihan välkyimmillään olisi juuri nyt, mutta jos sitä ei näin kertoisi, kukaan varmaan ei huomaisi.Lintusetkin on heränneet (taitavat olla variksia) (no, äänellään nekin laulavat) ja aurinko paistaa niin aamuisesti.
Asukkaatkin heräilevät, ovet käy tiuhaan tahtiin - puolen tunnin kuluttua aikaisimmat touhuajat saavat tulla yhteisiin tiloihin. klo6.10 No, juuri kun arvelit kaiken menevän helposti, väsymys hiipii, hiipii. Johtuuko se siitä, että maali on lähempänä.
Ihan niinkuin sauvakävelylenkin lopussa yhtäkkiä, lähellä kotia, tuntuu siltä ettei jaksa enää metriäkään. Ihan riippumatta siitä, onko lenkki ollut lyhyempi tai pidempi. Mistähän tämäkin johtuu?Fyysisiä tuntemuksia on lihasten jännitys, pieni kipu, pieni mahan sekainen olo, yleinen raukeus, sääsken pistojen kutinan voimakas lisääntyminen.
Viimeisin huomio on kyllä kummallinen. klo7 voin lopettaa raportoinnin tähän. Mukava kokemus, työ-yöstä. Varovasti ajelen kotiin nukkumaan yhtä kokemusta rikkaampana.
edit klo12.12 Heräsin. Kotimatka sujui hyvin, 20 minuutin ajo autolla vaati kyllä keskittymistä. Joku on sanonut, että väsyneenä ajo vastaa humalassa ajoa. Humalassa en ole ajanut koskaan, mutta ajo tuntui epätodelliselta.
Radio pauhasi, söin karkkeja ja aktiivisesti ajattelin pysyväni hereillä ja tiellä. Uni tuli kohtalaisen hyvin (siis onneksi vasta kotona), tosin välillä kävin hereillä. Nyt olen ihan virkeä, mikrossa lämpenee broileria ja riisiä, otan pyörän ja lähden pyöräilemään, aurinkoon!