Aiemmin suositeltiin ”huudatus-unikoulua”, jossa lapsen itkuun ei vastata lainkaan, tai vastataan ennalta määritellyn, vähitellen pitenevän ajan kuluttua. Tekniikka voi olla tehokaskin väliaikainen yöitkun vähentäjä, mutta lapsen kehitykselle se on riski. Kun lapsen hätäitku torjutaan, hän kokee tulleensa hylätyksi. Lapsi ei voi ymmärtää miksi päivällä hänen itkuunsa hoivaavasti reagoivat vanhemmat nyt jättävätkin hänet pulaan. Osa vauvoista itkee paniikissa, mahdollisesti uupumuksesta nukahtaen, osa taas oppii nopeasti läksynsä ja vaivuttaa itsensä uneen. Lapset näyttävät nukahtaneen ”helposti”, mutta hinta maksetaan tunne-elämänkehityksessä: paniikkiin mennet lapset muuttuvat usein turvattomiksi, vanhemmissaan kiinni roikkuviksi, kun taas pian oppineet lapset ryhtyvät ”liian pärjääväksi”, aikuista hädän hetkellä torjuviksi. "Huudatus-unikoulussa" lapsi ei opi korvaavia nukahtamisrituaaleja, jolloin ongelmat helposti palaavat turvattomuuden lisääntyessä esim. lapsen oltua sairaana.
Lähde Yle : Olotila/perhe/lastenkasvatus : Unikoulu kotona
Olin kuullut tästä vain tällaisesta "huudatus-unikoulusta" ja olin hyvin hämmentynyt ajatellessani miten tällainen lapsen yksin huudattaminen vaikuttaa lapsen perusturvallisuudelle. Voisi olettaa, että lapsi kokee yksin jättämisen hylkäämisenä. Lempeämpi versio, tassuhoito vaikuttaa paljon paremmalta, lasta ei jätetä yksin itkemään vaan rauhoitetaan uneen turvallisen kosketuksen avulla.
....
Oman elämäni kaarta ja sen kehittymisen vaiheita nuoruudesta varhaisaikuisuuteen voisin sanoa ajautumisteoriaksi. Asiat ovat loksahdelleet paikalleen, ilman suurempia kriisejä valintojen tekemisestä. Jotkut kriisit olen mielestäni käynyt läpi myöhemmin, kasvu- ja irrottautumiskipuineen. Olen pohtinut sitä, olisiko elämäni kaari ja työhistoriani erilainen, jos olisin kokenut kriisit ajallaan. Ehkä tällähetkellä käyn jotain myöhäistettyä kriisiäni läpi uuteen ammattiin kouluttautuessani.
....
Vanhuuden kehitystehtävät, itsensä hyväksyminen ja elämänvaiheiden läpikäyminen johtavat joko itsensä ja elämänsä hyväksymiseen tai masennukseen ja epätoivoon. Jos vanhus on tässä vaiheessa yksin, laitoksessa tai omassa kodissaan, kuinka paljon tukea hän tarvitseekaan hoitohenkilöstöltä. Tulevaisuuden visioissa vanhukset ovat kotona mahdollisimman pitkään ja heitä tuetaan kotihoidon palveluilla - kuinka paljon onkaan yksinäistä aikaa? Laitoksessa henkilökuntaa on saatavilla, ja vanhuuden kehitystehtäviä periaatteessa voidaan käydä läpi, mutta riittävätkö resurssit?
Tämän luennon aikana heräsi itselleni kysymys myös siitä, että voisinko minä sittenkin olla mukana vanhustyössä? Alustavasti olen suunnitellut suuntautuvani mielenterveys- ja päihdetyöhön ja/tai kehitysvammaistyöhön, mutta uskoisin että minulla voisi olla annettavaa myös vanhusten kanssa tehtävässä työssä lähihoitajana.
Tämän luennon aikana heräsi itselleni kysymys myös siitä, että voisinko minä sittenkin olla mukana vanhustyössä? Alustavasti olen suunnitellut suuntautuvani mielenterveys- ja päihdetyöhön ja/tai kehitysvammaistyöhön, mutta uskoisin että minulla voisi olla annettavaa myös vanhusten kanssa tehtävässä työssä lähihoitajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti