7/9 masennus ja ahdistus, kevyttä tuuppausta ja murehtimishetkeä

Tämän viikon teemana on ollut masennus ja ahdistus.Kuinka kevyesti olen itsekin käyttänyt näitä sanoja - kuinka masentavaa tai ahdistavaa jokin asia on ollut. Osastolla olen nähnyt kuinka masennus vie toimintakyvyn kertakaikkiaan, kuinka ahdistus näkyy silmistä valtavana tuskana. Näkemäni äärellä koen olevani pieni ja voimaton: työvälineitä ja -taitoja minulla tuntuu olevan aivan liian vähän. Kohtaamani on herättänyt minussa halun auttaa - mutta miten?

Hoitajana voin huolehtia potilaan fyysisestä hyvinvoinnista: riittävästä ravinnon saannista ja hygienian huolehtimisesta silloin, kun potilaan voimavarat eivät riitä muuhun kuin sängyllä makoiluun. Vastakkain aseteltuna on ollut potilaan itsemääräämisoikeus ja potilaan fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen. Jos potilas on ollut vaihtamatta vaatteitaan kaksi viikkoa, onko hoitajalla oikeus "pakottaa" vaatteiden pesuun ja puhtaan vaatekerran vaihtamiseen? Pyykit saatiin koneeseen, puhtaat vaatteet päälle - mutta potilas ahdistui tilanteesta niin että viilteli itseään. Tämä tilanne kirvoitti todella hyviä keskusteluja, ammatillista pohdintaa ja itsearviointia. Huomata sai, ettei aina välttämättä ole sitä ainoaa oikeaa tapaa toimia ja joskus on mentävä potilaan "mukavuusrajojen" ulkopuolelle ja hiukan lempeästi "tuupata" eteenpäin.

Silminnähtävä ahdistus on vaikeaa kohdattavaa. Silloin kun siihen ei tunnu antavan helpotusta kuin ainoastaan hetkellisesti tarvittava lääkitys. Sain olla keskustelutukena ahdistuneessa tilanteessa, mutta hyvin vähän minulla tuntui olevan työkaluja tällaiseen tilanteeseen. Sain kuitenkin olla korvana potilaan puheelle, joka hänen mielestään hiukkasen auttoi ahdistunutta olotilaa. Haasteelliseksi koen vaikean masentuneen ja ahdistuneen hoitamisen, mutta toisaalta samoja ajatuksia on osaston kokeneillakin hoitajilla.
 Ahdistuneelle potilaalle hoitaja oli suositellut murehtimishetkeä. Hän kertoi suositelleensa useallekin potilaalleen murehtimishetken pitämistä: etukäteen sopii itselleen hetken, jolloin vain murehditaan - ei mitään muuta. Hetki vietetään rauhallisssa paikassa, sen kesto on kymmenen minuuttia. Laitetaan vaikka puhelin hälyttämään kymmenen minuutin kuluttua. Murehtimishetken aikana alakuloisten, masentuneiden ajatusten annetaan vapaasti tulvia mielen. Kun huoleta vaivaavat päivän muina aikoina, luvataan itselle, että niihin palataan murehtimishetkellä. Hoitaja kertoi, että potilaat olivat saattaneet alkuun naurahdella tälle ajatukselle - mutta kertoivat kuitenkin loppujen lopuksi sen toimineen hyvin.

Etsiessäni tietoa murehtimishetkestä,

löysin HyväTerveys sivulta 

artikkelin hyvien ajatusten voimasta:

Ajattele toisin - 9 tapaa 

6/9 soveltuvuutta ja pesäpallomailaa, asumisvalmennusta ja ärsyyntymistä. Unohtuuko potilas?

Sain tällä viikolla positiivista palautetta eräältä hoitajalta. Hänen mielestään soveltuisin osastotyöhön, sellaisen kuvan hoitaja oli minusta saanut. Palaute tuntui minusta mukavalta. Niin työssäoppimisjaksoilla kuin sijaisuuksissa olen kyllä huomannut, että sopeudun hyvin erilaisiin yksiköihin ja osastoihin - erilaisiin kohtaamisiin potilaiden ja asukkaiden kanssa. Ehkä soveltuvuuteen edes'auttaa se, että olen aidosti kiinnostunut kaikesta uudesta kohtaamastani.

Niin, ja tämän soveltuvuus keskustelun jälkeen - innostuin tietenkin. Taas. Kuinka haluaisinkaan tehdä töitä psykiatrisella osastolla. Tämä haave sitten hujautettiin alas "pesäpailomailalla" (hoitaja, joka tämän teki, oli entinen pesäpalloilija): psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ei palkata lähihoitajaa vakituiseen työsuhteeseen. Jollei tämä ole mies. Mies sairaanhoitajista on pulaa, naisista ei niinkään. Että sinne hujahti kentän ulkopuolelle, se haave. Olen sitten pohtinut sitä, jatkaisinko opiskelua sairaanhoitajaksi - jotta voisin olla töissä myös psykiatrisella osastolla. En vaan mitenkään kestäisi niitä somaattisen puolen top-jaksoja, valkoisine työasuineen ja osaston hierarkioineen... en! No, jos nyt vaikka en koskaan psykiatrisella olisikaan töissä, onhan minulla ollut tämä loistava top-jakso... sentään se.

Kävin tututustumassa potilaan kanssa kuntouttavaa asumisvalmennusta tarjoavaan kuntoutuskotiin. Oli hienoa nähdä kuinka tässä kuntoutuskodissa asioita tehdään sydämellä, tarkoituksena tarjota mielenterveyskuntoutujalle portaittain tukea kohden itsenäistä asumista. Samassa palvelukokonaisuudessa oli kolme erilaista asumistapaa, tuen määrän vaihdellessa. Kunhan vielä sen jälkeen kun kuntoutuja muuttaa asumaan omaan asuntoon, avohoito pelaa - silloin polku sairaalahoidosta omaan yksiöön on turvallinen.

Olenpas saanut kohdata niin potilaan tunteita kuin omiani tämän top-jakson aikana. Ärsyyntymiseen saakka. Maanisesti käyttäytyvän potilaan lakkaamaton puhe sai tunteet pintaan, päätin poistua paikalta ja purkaa ärsyyntymistäni kahvihuoneessa. Siellä sain heti hyviä vinkkejä kohtaamiseen, kuinka rajata. Loppujen lopuksi sain keskusteluihin potilaan kanssa jotain järkeä, minä pidin keskustelun raiteilla ohjaten kysymyksilläni. Kun katkaisin kiihdyttelyn ja splittauksen, potilas kiitteli jälkeenpäin tästä pysäyttämisestä. Loppujen lopuksi tämä minua ärsyttävä tilanne vaihtui siihen että saimme aikaan useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kunhan osasin olla tarpeeksi napakka ohjatessani metsään menevää puhetulvaa.

Tein tällä viikolla kaksi osastovierailua, toisen akuuttiosastolle ja toisen lasten kriisiosastolle. Akuuttiosaston tunnelma oli hyvin paljon jännittyneempi kuin omalla osastolla, ohjeita opiskelijatoverilta tuli katsekontaktien välttämisestä ovien perässään lukitsemiseen - aina. Käynti lasten ja nuorten osastolla herätteli ajatuksia perheen jaksamisesta - ja kuinka ainakin aloittelevalla hoitajalla voi olla haasteellista kohdata psyykkeeltään sairas lapsi.

Pohdin myös sitä, jääkö potilas esimerkiksi hoitoneuvottelussa ulkopuolella päätöksen teon. Lähettävänä tahona osaston lääkäri ja omahoitaja, vastaanottavana tahona palvelukoti - päätösten teko vaikutti minusta tapahtuvan näiden kahden välillä... olisikohan pitänyt huomioida potilasta hiukan enemmän?

5/9 kuka ottaa kopin, kysymyksiä ja vastauksia, arvostamista ja "vain" istuskelua

Osastolta, joka hoitaa ja kuntouttaa, siirrytään asumaan asumisyksikköön tai mahdollisesti tuettuna avohoidolla omaan kotiin. Pohdin sitä, kuinka tärkeä onkaan läheisten tuki mielenterveyskuntoutujalle. Mitä mahdollisuuksia on kuntoutumsieen, päihteettömään elämään, jos asuinkumppanilla on alkoholiongelma? Kuinka toimii avohoidon puoli? Kuka ottaa kopin - tukee ja kulkee ensimmäisiä askeileita arjessa, kun suljettu ovi aukeaa osastolta siihen oikeaan elämään?

Miten voisinkaan keskustella potilaan kanssa samalla kielellä? Miten voisin olla tukena hänen kuntoutumisessaan? Miten hoitajana puhun nuorien, keski-ikäisten ja vanhusten kanssa? Mistä löytää sopiva tapa innostaa?

Huomaan että tällä(kin) jaksolla herää kysymyksiä, johon vastauksien löytyminen ei tapahdu heti. Ja vaikka vastaus kysymykseen olisi olemassa, asiat ei kuitenkaan toimi niin. Ettei vaan elämä olisi helppoa kuin heinänteko. Mielenterveyskuntoutujankaan elämä.

Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten keskellä lisäksi vahvistuu minulle se, kuinka tärkeää osastohoidossa onkaan havainnointi ja niistä tiedottaminen. Itselleni tärkeää oman oppimisen kannalta on juuri havaintojen tekeminen, niiden sulattelu ja ajan myötä muutan ne käytännön teoiksi, omalla tavallani. Siksi ehkä sopisinkin hyvin osastotyöskentelyyn - luontaisena oleva uteliaisuus (siksi sitä luokittelisin) onkin tärkeä taito psykiatrisessa osastohoidossa. Jotain hyötyä siitäkin =)

Keskustelimme toisen hoitaja-opiskelijan kanssa havainnoistamme siitä, kuinka potilaita kohdataan/kohdellaan eri paikoissa. Lähinnä koskien aiempia harjoittelu- ja top-paikkojamme. Nyt, tällä osastolla, mielestäni potilaan kohtaaminen on juuri niin ammatillista, yksilöllistä ja arvostavaa kuin vaan voi olla. Keskustelussa tulimme siihen lopputulokseen, että jos potilas kohdataan aidosti, hänelle annetaan aikaa ja häntä kunnoitetaan, monta haastavaa tai väkivaltaista tilannetta olisi estetty. Ihan pienillä asioilla, kohteliaalla käyttäytymisellä, ihmisen kunnioittamisella. Olimme molemmat huomioineet sen, että kun meillä opiskelijoina on aikaa pysähtyä potilaan / asiakkaan kohdalla, emme kohdanneet niinkään paljon haasteellista käyttäytymistä.

Tämä viikko on ollut hyvin aktiivinen viikko. Tärkeimpänä aktivoijana on ollut (vihdoinkin!) oma potilas, jolle olen saanut suunnitella tekemistä. Olen saanut olla myös  monessa muussakin mukana, olen itse aktiivisesti ujuttanut itseäni hoitoneuvotteluihin, erilaisiin oppimistilaneisiin, aktiivisiin spontaaneihin keskusteluhetkiin potilaiden kanssa. Olen siitä hyvin iloinen. Tuntuu siltä, ikäänkuin olisin osa työryhmää, tasavertaisena jäsenenä. Hienoa!

Onhan keskustelut hoitajien kanssa opiskelijuudesta - mitä opiskelijalta odotetaan. Jostain opiskelijasta oli kuulemma sanottu, ettei ole tehnyt juurikaan mitään. On istunut vaan päiväsalissa ja oleskellut potilaiden kanssa. HALOO! Sehän parasta oppimista on! Erityisesti, jos on vaikeuksia kohdata mielenterveyskuntoutujia, tämä vaikeus hälvenee juurikin näissä päiväsali-hetkissä. Ja mikä loistava paikka havainnoida sitä, miten sairaus vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen.

Usko ja uskonto on ollut tälläviikolla keskusteluissa mukana. Etukäteen tekemättömistäkin teoista syyllisyyttä kokevalle olen saanut muistuttaa armosta ja anteeksiannosta. Jotain hyötyö on näköjään nuoruuden ajan uskonnollisuudesta. Pohdin tätä asiaa hoitajien kanssa, millä tasolla voi potilaan kanssa puhua uskosta ja omista kokemuksistaan. Sainkin palautetta siitä, että tämä pohdintani keskustelun "tasosta" osoittaa ammatillisuutta. Asiaa oli hyvä käydä läpi kahden hoitajan kanssa, saada heidän näkökantojaan asiaan ja kertoa omistaan - yhdessä löysimme hoidollisen toimintatavan näissä asioissa.

Pidin ensimmäisen omahoitajakeskustelun potilana kanssa. Juuri nämä omahoitajakeskustelut ovat olleet minulle vaikeita kohdattavia - pidin niitä haastavina etukäteen. Sain onneksi vahvistusta tähänkin asiaan hoitajilta, kuinka alkuun on kyse kuuntelemisesta ja potilaan aidosta kohtaamisesta. Uskon siihen, että ajan kanssa sekin taito kehittyy. Jos ja kun tahtoa sekä halua kehittymiseen on. Omahoitajakeskustelu omapotilaan kanssa sujui hyvin - juuri niissä raameissa, missä pitikin. Tosin kehitettävääkin löytyy, mutta hyvänä pidän sitä että itse tiedän oma kasvamiseni tarpeet. Ihan helpoimpia ei ole tämän puheliaan ihmisen "hiljentäminen" - mutta yllättäen sekin onnistuu, hoitajan roolissa! Valitettavasti ei aina siviilissä =)

Tämä viikko toi todella niin paljon, eikä kaikkea pysty edes kirjoittamaan. Näin julkisesti.

4/9 sähkö, hoitavaa joutilaisuutta, naurua ja surua

Kävin seuraamassa sähköhoitoa.Olin katsonut aiemmin elokuvan Helen, siinä päähenkilö sairasti masennusta, ajoittain psykoottista - ja hän sai hoidoksi sähköhoitoa. Opinnoissa asiaa on sivuttu jollakin tasolla, Puoli Seitsemän ohjelmasta olin katsonut hyvin lyhyen jutun asiasta, mutta hyvin vähäisillä tiedoilla menin hoitoa seuraamaan. En ole tiennytkään sitä, että nukutus voidaan tehdä hyvinkin lyhyeksi aikaa, kaiken kaikkiaan nukuttamisesta heräämiseen meni mielestäni hyvin lyhyt aika. Hoito tuntui etukäteen jotenkin mystiseltä ja sähköhoidon näkeminen herätti outoja tunteita - sähköshokin aiheuttama kouristelu ei tietenkään näyttänyt hyvältä. Vaikka kuitenkin tiesin, että sähköhoidosta on hyötyä - tunteet olivat hyvin vahvasti pinnalla. Olisi ollut hienoa, jos olisi saanut vielä keskustella potilaan kanssa sähköhoidon hoitovasteesta.

Osastohoito sinällään on kuntouttavaa, ajoittaisesta tekemättömyydestä huolimatta. Vaikka päivään kuuluu muutamia virikkeellisiä ryhmiä, joutilasta olemisen aikaa on potilailla paljon. Tämäkin on kuntouttavaa ja potilaan paranemisen kannalta tärkeää - siitä kuulin hoitoneuvottelussa lääkäriltä ja keskustellessani hoitajien kanssa. Tiesin sen, ettei esimerkiksi akuuttiosastolla ole tarkoituksenmukaista ja sallittuakaan järjestää virikkeellistä toimintaa - mahdollisimman virikkeetön ympäristö on akuutissa psykoosissa oleville tärkeä. Keskustellesa asiasta lääkärin kanssa, avautui minulle hiukan paremmin osastohoidon kuntouttava merkitys, myös tämän joutilaisuuden kannalta. Potilaalla on turvallinen ympäristö, turvalliset hoitajat ympärillään omien oireidensa ja tunteidensa säätelyyn. Joutilaisuuskin parantaa.

Ilahduttavia hetkiä ovat olleet yhteiset spontaanit keskustelutuokiot potilaiden kanssa. Olemme saaneet jutella niitä ja näitä, kevyesti - välillä nauru on raikanut, toisinaan olemme saaneet opiskelijoina kuulla potilaan kokemuksia sairastamisestaan. Vaikka välillä jutustelu on ollut "naisten juttuja" naisten kesken, kevyttä small talkkia - uskon sen olevan myös ammatillisesti oikein, eihän päiväsali keskustelut voi kovin syvällisiä aina ollakaan. Jos voi jutuilla, nauruilla tuoda ilon hetkiä - lienee se hyvä!  Mukavia jutusteluhetkiä tulee arjen askareissa - pedatessa sänkyjä on mukava jutella ihan jokapäiväisistä asioista, viivähtää tilanteessa hiukan pidempikin hetki. Onneksi on aikaa viivähtää, opiskelijalla erityisesti. Ja mitä olen osaston toimintaa havainnoinut, muutoinkin aikaa keskusteluille on järjestetty hyvin - se tuntuukin oudolta, kun on tehnyt töitä paikoissa, jossa ei kahden keskiseen keskusteluun ole kertakaikkiaan aikaa. Aika vierähtää ruokaa laittaessa, siivotessa .... (mietin vaan, miksi sellaiseen työhön tarvitaan lähihoitaja? mietin vaan, miksi ruokaa laittava  ja siivoava lähihoitaja lasketaan niihin suhdelukuihin, joissa mitataan hoitajien suhdetta potilaisiin?)

Olen yrittänyt löytää sanaa sille tunteelle, jonka tunnen kohdatessani nuoria jotka ovat hyvin kipeitä (tätä kipeä sanaa käytetään osastolla vakavasti mielisairaasta potilaasta). Se ei ole sääliä, ei se ole surkuttelua - tätä kirjoittaessani ymmärrän sen olevan surua. Surua menetetystä terveestä nuoruudesta ja ehkäpä terveestä tulevaisuudesta. Keskustelin näistä heränneistä tunteista hoitajien kanssa, tunteiden herättämästä hoitamisen halusta. Olin itsekseni asioita miettinyt, näitä tuntemuksiani yrittänyt analysoida - kuinka hyvä oli huomata se, että keskustelu asiasta avasi itselleni uusia näkökantoja ja olokin keveni, vaikken ymmärtänyt sen raskas olleenkaan. Entisessä elämässäni (lue kaupallinen, tuloskeskeinen työmenneisyys) vakuuttavuus oli vahvuutta - heikoutta ei saanut näyttää. Nyt minun pitäisi oppia siihen, että tunteet ja niiden käsittely - niin omat kuin potilaan - ovat tärkeä osa työtäni. Eräs hoitaja sanoikin, että täällä tunteiden tunteminen ja niistä keskustelu on vahvuutta.

En tiedä, mitä siitäkään ajatella kun kipeillä nuorilla miehillä - toisella elämä on harmaa massa, ei mitään käsitystä mitä on tulevaisuus, voiko se koskaan mitään ollakaan - ehkä näköalattomuus luonnehtii parhaiten asiaa. Toinen sen sijaan maanisessa vaiheessaan on kaikkivoipa, suunnitelmat suuria, maailmaa ja sen rauhaa syleileviä ... maanisessa vaiheessan. Toiselle kun voisi antaa pienen murusen toisen suurista unelmista ja suunnitelmista, toista sensijaan palauttaa maanpinnalle hienovaraisesti. Voi pojat.