Sijaistaessani tässä kerran, kyseli ohjaaja opiskeluistani. Kun kerroin opiskelevani lähihoitajaksi, hän ihmetteli -kertoi kuvitelleensa mun opiskelevan joksikun muuksi kuin "vaanlähihoitajaksi". Ehkä itsekin kuvittelin aloittaessani opintoja, että niistä suoriutuu heittämällä läpi ... ja ollaan "vaanlähihoitajia".

Nyt, ensimmäisen vuoden jälkeen olen ylpeä siitä, että minusta tulee lähihoitaja vuonna 2012. Opinnot ovat vaatineet työtä, olen saanut oppia paljon uutta ja merkityksellistä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia, hiukan enemmän empaattisuutta, hiukan hoitajaa ja enemmän ohjaajaa. Ja ylpeänä olen lähihoitaja-opiskelija! Saan tehdä ihmisen lähellä työtä, "iholla" ihan konkreettisesti sekä kuvainnollisesti.

Tässä lähellä olevassa työssä voin vuorovaikutuksillisin keinoin, persoonana ja lähihoitaja, tukea, hoitaa ja ohjata monin tavoin. Hoitaa sielua ja ruumista. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se on - ja tämä klisee tuntuu hyvältä tehdä. Kunhan opin enemmän, saan antaa enemmän ja olla enemmän hoitaja tai ohjaaja. Ja jostain opinnäytetyöstä luin potilaille tehdystä tutkimuksesta, jossa oli mitattu heidän arviotaan hoitajista. Teknistä taitamista tärkeämpänä pidettiin aitoa välittämistä ja potilaan kuulemista, hyviä vuorovaikutustaitoja. Ehkäpä se ammatinvalintapsykologi, joka arvioi minun olevan soveltumaton tälle alalle liiallisen sosiaalisuuden vuoksi, oli väärässä. Toivon niin :)