Kuntoutumisen tukeminen, arjen tekemistä vai viriketoimintaa? Omalla top-jaksollani olen saanut harjoitella enimmäkseen arjen askareiden ohjaamista - etukäteen suunniteltua viriketoimintaa en ole vielä ennättänyt tehdä. Hyvänä tarkoituksena oli toisen opiskelijan kanssa järjestää kahden ryhmäkodin nuorille karaokeilta - mutta sekin näyttää kaatuvan aikatauluongelmiin.
Eilen pelatessani asiakkaan kanssa pohdin sitä, mikä oli toiminnan tavoite ja tarkoitus. Pitääkö kaikella olla tavoite ja/tai tarkoitus? Eikö vaan voisi tehdä - joskus, spontaanisti - ihan vaan huvin vuoksi? No, itseasiassa Afrikan tähteä pelatessani huomioin nuoren taitoja, motoriikkaa, keskittymiskykyä, vuorovaikutusta - siis pelikään ei ollut pelkkä peli. Samalla sain tutustua nuoreen, ja hänellä oli tavoitteiden mukaan muualla kuin omassa huoneessaan, jossa hän viettää liiaksikin aikaa.
Ryhmäkoti on nuorille koti, mutta myös kuntoutumisen ja oppimisen paikka. Joskus tiukkojen rajojen vetämisen tilanteissa pohdin, milloin on aika kotimaiselle oloilulle - ajalle, jossa saa vaan olla ja rentoutua. Ilmeisemmin tämä tiukkojen rajojen pito on kuitenkin nähty hyväksi ja tuloksia tuottavaksi tavaksi - ja onhan toki ryhmäkodissa mukavia rentojakin hetkiä, yhteistä hauskaa tekemistä.
Ohjasin nuorta leipomisessa - ja sepäs haastavaa olikin. Nuorella oli "juputus"-päivä - hän ei halunnut ottaa ohjaamista vastaan, vaikka sitä tarvitsi. Hänelle oli hyvin vaikeaa käsittää määriä ja niiden suhteita, kuinka suuren pikkuleipätaikinan hän valmistaisikaan, minkäkokoiseen astiaan - jos hän valmistaa taikinan kahteen pieneen astiaan, siitä tulee enemmän kuin yhteen suurempaan astiaan valmistettuna. Kahden toiminnon tekeminen ei onnistunut, ohjasin häntä rasvan sulamista odotellessa laittamaan jauhot valmiiksi - mutta hän ei pystynytkään keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, odotti siis ensin, että rasva oli sulanut, sen jälkeen oli vasta jauhojen vuoro. Loppujen lopuksi juputus oli sellaista, että tilanne piti keskeyttää - ja ohjata nuori omaan huoneeseensa. Tilanteessa ohjaajat kävivät monta kertaa sanomassa nuorelle, että jos leipominen ei onnistu, niin se lopetetaan. Loppujen lopuksi tein itse päätöksen siitä, että tämä loppui nyt tähän ja nuori sai mennä huoneeseensa. Itseasiassa olisin kyllä halunnut kokeilla tilanteessa ohjaamisen taitojani, olisinko saanut loppujen lopuksi juputuksen kääntymään yhteistyöhön, mutta talon tapa on sellainen, että ohjaajalle vastaan sanomista ei kuunnella kovin pitkään. No, kumpiko parempi - en tiedä.
Työssä on omat rasittavuutensa - kertoivat. Kun vuosikausia kuuntelee samoja asioita nuorilta, kuulemma käyvät hyvin rasittaviksi. Näin kun tekee töitä lyhyessä jaksossa, tätä rasittavuutta ei varmaan ymmärrä ja käsitä, pinna on pidempi ... Mutta voisiko sitä jotenkin käyttää hyväksi, jos minun pinna on pidempi - tehdä asioita pidemmän kaavan kautta? Em. tilanteessa olisin katsonut, miten tilanne kehittyy. Ko. nuoren kanssa olen suursiivousta tehdessä kuunnellut kyllä vastaansanomista pitkäänkin, mutta loppujen lopuksi tilanne laukesi - ja saimme tehdä siivouksen loppuun yhteisessä ymmärryksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti