Miten hoitajana voi elää kiireen, vasemmallakädellä-tekemisen ja ohittamisen keskellä? Jos resurssit ovat liian pienet, tekijöitä liian vähän ja tekemistä liian paljon? Vai onko kiire tehtyä, hoitajien kiirettä päiväkahville tai töiden epätasaista jakautumista vai lieneekö työmotivaatio jakautunut epätasaisesti? Kiireen tunnun saa, vaikka kiirettä ei olisikaan. Tekemällä tehty kiire lienee heijastuu asiakkaisiin ja potilaisiin, ja siinähän sitä sitten, ollaan kaikki hermostuneita ja levottomia, niin hoitajat kuin hoidettavat.
Omaa riittävyyttä mietin sijaisuuksia tehdessäni, tuntuu etten ennätä kaikkea tehdä mitä vaaditaan vaikka hikihatussa hoidan ja ohjaan. En ole ennättänyt tarpeeksi olla ja pysähtyä asiakkaan luona; leikkiä lapsen ja keskustella vanhuksien kanssa. Olisin halunnut olla enemmän läsnä, asiakkaille.Riittämättömyyden tunne työpäivän jälkeen harmitti, vaikka tiesin sen johtuvan tehtävien liiallisesta määrästä. Kuinka tämän tunteen kanssa oppii elämään - vai täytyykö oma tuleva työpaikkani olla sellainen, jossa on aikaa pysähtyä eikä vaan ainoasti kiireellä ohittaa? Kuka sitten jaksaa hoitaa nämä asiakkaat ja potilaat, vasemmalla kädellä juosten? Eikö kaikilla olisi oikeus mahdollisimman hyvään hoitoon, ei ainoastaan fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen?
Nimittäin, maalikaupassa nämä asiakkaat olisivat huonon palvelun takia juosseet toiseen kauppaan - näillä hoidettavilla asiakkailla sitä mahdollisuutta ei ole. Ovetkin n lukossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti