Ryhmäkodissa nuorille opetetaan, opetetaan ja taas jälleen opetetaan arjen taitoja: ruuanlaittoa, siivousta, sosiaalisissa tilanteissa käyttäytymistä. Tai siis - onko parempi sana ohjataan? Aikoinaan ensimmäiset ohjaustilanteet lievästi kehitysvammaisille tai mt-ongelmaisille nuorille olivat minulle hyvin vaikeita, ymmärtää millä tasolla liikutaan ja käsittää, ettei viikko sitten yhdessä tehty asia ole jäänyt välttämättä milläänlailla mieleen. Koska harjoittelut jaksot ovat olleet ennen opintojen aloittamista niin lyhyitä, en tietenkään nähnyt nuorten kehittymistä - asiat ja muutokset tapahtuvat niin hitaasti, pienin askelin.
Ohjasin suursiivousta, ja tiesin että se alkaa asukkaan vastahakoisella käyttäytymisellä. Näinhän tapahtui, ja sain oikein käytännössä kokeilla tiukan rajojen pidon tärkeyden. Luonteeni ominaisuuksiin ei kuulu tiukkaan sanominen, joten tämän opettelemisessa minulla on tekemistä. Helposti ajattelen, että jos sanon kovin tiukasti, niin loukkaan toista. (Niin, siis minullahan ei ole lapsia =) Kuinka pysäyttää nuoren "urputtaminen" ja saada tekeminen jatkumaan sopimuksien mukaan? Siivoustilanteessa pysyin tiukkana, osasin mielestäni pysäyttää nuoren juuttuneen levyn ja kuitenkin pitää ammattimaisen asenteen. Paras kiitos välillä hermojakin raastaneesta ohjaustilanteesta oli nuoren itse sanoma kiitos siitä, että en menettänyt hermojani ja että pysäytin hänet välillä.
Myös näin alkuun on ohjaajan roolin ottaminen haastavaa, voin ehkä joidenkin mielestä olla alkuun liiankin "lepsu" ja ystävällinen. Itse ajattelen niin, että alkuun on tärkeää luoda suhteet nuoriin asukkaisiin, tutustua puolin ja toisin. Tässäkin yksikössä on hyvin monta erilaista tapaa ohjata nuoria, ehkäpä löydän sinne väliin sopivan kolosen omalle tavalle ja persoonalleni ominaisen tyylin ohjata. Se ei varmaankaan tapahdu hetkessä vaan yritysten ja erehdysten kautta.
Kävimme nuorten kanssa tapahtumassa, jossa oli paljon kehitysvammaisia nuoria ja aikuisia. Tapahtuma vaikutti minuun yllättävästi, olin luullut jo kohdanneeni riittävästi kehitysvammaisia. Istuessani ja seuratessani heidän käyttäytymistään, iloista häiriökäyttäytymiseen, pysähdyin ajattelemaan normaaliutta: mikä elämässä on hyvää, millä mittarilla mitattuna - kuinka mitataan elämän onnellisuus? Me itseämme normaaliksi tituleeraavat emme ole onnellisia, vaadimme niin paljon onnemme saavuttamiseksi - ja nämä nuoret ovat onnellisen näköisiä "ei-normaalin" näköisenä tanssiessaan ja keskustellessaan toistensa kanssa. Mikä elämässä on oikeudenmukaista, kuka elää täyttä elämää, miksi joku syntyy kehitysvammaisena, miksi terve ja "normaali" ihminen ei osaa olla pienestä onnellinen?
miksi ei:)
VastaaPoista