.. hiukan pohdintaa.

Ennen TOP-jaksolle menemistä olin sitä mieltä, että jakso on aivan liian lyhyt mihinkään kokemiseen tai oppimiseen. Nyt jakson jälkeen täytyy myöntää olleensa väärässä - koin ja näin paljon. Ja jotain ehkä opinkin.

Tärkeää oppimisessani  oli työparina työskentely - keskustelut yhdessä asiakkaan kanssa, sopivasti toista ohjaajaa myötäillen. Ainakin tässä paikassa oli tärkeää että meitä oli kaksi, olimmehan asiakkaiden kanssa keskenämme keskusteluissa. Periaatteessahan näin ei liene olisi saanut tehdä - mutta jos olisimme olleet koko ajan hoitajien mukana, olisimme harjoittelleet taas jälleen kerran perushoitoa. Tärkeitä olivat siis keskustelut vastaavana ohjaajan kanssa - hänelle raportoimme päivittäin mitä aiomme tehdä ja mitä olimme tehneet. Työparin kanssa oli myös hyvä vaihtaa ajatuksia, pohdiskella erilaisia katsontakantoja ja välillä tuulettaa kunnolla. 

Vaikka toimimme itsenäisesti, en kokenut sitä vaikeaksi tai liian haastavaksi. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa pysyimme "turvallisilla vesillä" - tärkeintä oli motivoida heitä liikumaan ulkona ja keskustelun virittäminen. Mielestäni tärkeintä oli se, että olimme heistä aidosti kiinnostuneita - meillä oli aikaa keskustella ja kuunnella. Harmittavaa on se, ettei jatkossa ohjaajilla ole edelleenkään aikaa näin yksilölliseen toimintakyvyn ylläpitämiseen - olimmeko vain pieni pilkahdus auringosta, joka sitten katosi horisonttiin? Pohdin myös sitä, mikä onkaan fyysisen ympäristön merkitys mielenterveydelle ja jaksamiselle - pimeät ja ankeahkot tilat eivät vaikuta ainakaan mielialaan kohentavasti. Toisaalta en kuullut negatiivisia kommentteja asiakkailta lainkaan, he vaikuttivat pääsääntöisesti tyytyväisiltä. Jos paremmasta ei tiedä, niin osaako olla enempää vaillakaan - ehkä ei ?Vaadimmeko me liikaa - tulisiko elämän onnellisuus vähemmälläkin niin mieleltään terveelle kuin sairaalle? Ainakin oma suhdeviivaimeni elämän suhteen sai uusia mittakaavoja, ja se on hyvä!

Ihmisten ystävällisyys ja lämpö oli hienoa kokea, aitoa kiinnostusta. Uskon siihen että myös oma suhtautuminen vaikuttaa aina - jos olen itsekin avoin ja kiinnostunut, minuakin kohdellaan samoin. Onneksi aktiivinen tiedon etsiminen ja kysyminen on aina kuulunut tapaani oppia, ilman sitä olisi jäänyt tämä kokemus monta astetta köykäisemmäksi. Ja vaikka tiivis työtahti verotti voimia, niin uskon että tämä oli oppimisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan kokemus top-jaksosta vieraassa kulttuurissa oli tärkeä. Ehkä Suomessa olisin saanut tehdä ”tekemistä” enemmän – mutta uskon että koin, opin, havainnoin ja tunsin enemmän tässä hoitokodissa Virossa.