tiistai 17. tammikuuta 2012

Reilusti skitso: Kalevi Rinteen elämä -kirjasta otteita.

Luettuani tämän kirjan olen saanut hiukan ymmärtämystä skitsofreniasta sairastavan kannalta. Sairaan kohtaaminen, hänen kanssaan keskustelu ja esimerkiksi harhoihin suhtautuminen on asioita joihin tarvitsen vielä harjaantumista. Myös kannanotto lääkityksestä laitoi minut pohtimaan avohuollon toimivuudesta, saako mielenterveys ongelmainen riittävästi tukea ja apua? Käsittääkseni osastoilla on samoja potilaita aina uudelleen ja uudelleen, ongelmana avohoitoon pääsyn jälkeen lienee sairaudentunteen puuttuminen sekä lääkevastaisuus ja tämän aiheuttama psyykosin uusiutuminen. Mietin sitä, toimiiko tällöin meidän avohoito? Onko psykiatriselle avohoidolle riittävästi resursseja? En tiedä.

"Skitsofreniaan sairastuneitten vanhemmat ovat loukkantuneet syvästi ja syystä. Heitä on syyllistetty ja heidän kantamakseen pantiin aikanaan kohtuuttoman suuri taakka. sen seurauksena on tapahtunut sellainen vahinko, että nyt omaiset helposti kieltävät kaikki psykologiset syy- ja seuraussuhteet ja nojautuvat biologisiin selityksiin. Kuitenkaan sitä ei voi jättää huomiotta, että lapsen ydinperhe, se ilmapiiri missä hän kasvaa varhaisimmat vuotensa, muovaa häntä.
Alitajutanta on syntynyt varhaislapsuuden vuosina, emmekä enää myöhemmin muista sen ajan kokemuksiamme. Alitajunta syöksee meille impulsseja, joita yliminä sitten tuomitsee. Skitsofreenikko on kuitenkin alitajunnan impulsseja vastaan täysin suojaton.
Biologisen suuntauksen ylivalta johtaa myös lääkkeitten tyranniaan ja siihen, että ihmistä ei kohdella tuntevana, elävänä ja aistivana ihmisenä, vaan että kaikki hänen ominaisuutensa - niin terveitä, elinvoimaisia tai nerokkaita kuin ne olisivatkin - nähdään sairauden kautta"  (s. 77)
"Skitsofreniassa kyse on ennen kaikkea minuuden hauraudesta. Meiltä sairastuneilta puuttuvat defenssit, puolustusmekanismit. Emme osaa suojata itseämme.
Kun joku syyttää, otamme heti kantaaksemme syyllisyyden taakan. Kun joku katsoo pahasti, me ansaitsemme heti tuon katseen. Kun joku loukkaa meitä, tunnemme huonoa omaatuntoa.
Skitsofreenikolla kaikki menee suodattamattomana lävitse. Jokainen ajatus, äänenpaino, ilme tai vihje. Sielun huokoset ovat liian isot.
 ....
Vainoharhianen ihminen tulkitsee toista ihmistä mustalla tavalla. Hän näkee kaiken takana pahat aikeet, hän lukee toista ihmistä pahan kautta ja usein myös itseään. Hän näkee ihmisten toimien motiiviksi itsekkyyden. Kun hän kohtaa hyvää, hän ei ota uskoakseen.
Joku vainoaa häntä, joku tahtoo hänelle pahaa, ihmisiin ei voi luottaa, he ovat pettureita, he ajattelevat vain itseään. tästä asennteesta on ripauksia myös niin sanotuissa terveissä. On ihmisiä, joitten perusasenne elämään on epäluottamus.
Myös heillä on vaikeaa, koska he eivät uskalla elää.
Vainoharhainenkin ihminen tajuaa, että hänen otaksumansa ei pidä paikkaansa. Sama pätee mielestäni kaikkiin mielen sairauksiin, sairastunut tietää, että hänen otaksumansa ei ole totta, mutta hän ei ole enää oman mielensä herra. Se tekee niin perin avuttomaksi ja haavoittuvaksi.
Terve siru on kuitenkin olemassa myös kaikkein hauraimmassa. Tätä tervettä sirua, tätä luottamusta, tätä realistista elämän uskoa toisten on hyvä tukea" (s.83,84)

Entä miten toisen ihmisen pitäisi suhtautua siihen, kun skitsofreenikko puhuu harhoistaan?
Harhoihin pitää suhtautua kunnioittavasti. Ne ovat osa ihmisen todellisuutta, ne ovat osa tätä ihmistä. Kinastelemalla, kiistämällä tai pilkkaamalla ei pääse eteenpäin.
Ei ihminen jätä näkemättä tai kuulematta harjoja sen takia, että toiset ihmiset selittävät ne pois. Hän korkeintaan jättää kertomatta niistä.
Älä koskaan myöskään pilkkaa ihmistä tämän harhoista, se on äärimmäisen loukkaavaa. Harhoissa elävä ihminen on hyvin ahdistunut, hyvin kauhuissaan. Jos naurat hänelle, olet yksinkertaisesti ajattelematon ja julma. Ihminen voi itse nauraa harjoilleen, mutta toisten ihmisten ei pitäisi koskaan tehdä niin.
Kaikkein tärkeintä on hyväksyntä.
Myös skitsofreniaa sairastavalla saa olla oma kokemus maailmasta. Häntä ei saa yrittää aivopestä, ei väittää, että hänen kokemusmaailmansa on väärä.
...
Silti voi ja pitääkin ilmaista hienovaraisesti se, että itse ei usko harhoihin. On hyvin tärkeä myös tukea harhaisen ihmisen realiteetintajua. Jollain tasolla myös sairas itse tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Se terve ydin on siellä jossain ihmisen sisällä, ja sitä on hyvä tukea. Kun sairaudentunto on herännyt ihmisessä itsessään, hänellä on mahdollisuus parantua. Siinä vaiheessa, kun ihminen ei edes koe itseään sairaaksi, on kaikkein hankalinta.
....
Kukaan ei kuitenkaan koskaa valitse skitsofreniaa, kukaan ei valitse harhoja, vaan harhat valitsevat ihmisen. Skitsofreenikon tuska on hirveä, mutta se ei ole fyysistä kipua, vaan toisenlaista: kauhua, pelkoa, jäykistymistä, mutta suru ja kipu siitä puuttuvat.
Myös yhteiskunta kohtelee meitä paranoidisesti. Meitä pitäisi kohdella empaattisesti, sympaattisesti ja rakkaudella. Ymmärtäminen ei ole niin välttämätöntä, mutta myötätunto on. Kuitenkin kohtaamme koko ajan suurta ymmärtämättömyyttä, pelkoa ja kauhistusta" (s. 86,87)

"Miksi toiset sairastuvat ja toiset eivät? Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus sairastua. Ihmiset voivat yksinkertaisesti mennä rikki, kun heitä tarpeeksi koetellaan. Tässä suhteessa olemme kuitenkin herkkiä eri lailla, toiset menevät helpommin rikki kuin toiset.
Ja jokaisella on mahdollisuus myös parantua!
Suomessa hoidossa vallitsee perin biologinen suuntaus, jossa uskotaan vahvasti vain lääkkeisiin. Lääkkeet eivät kuitenkaan koskaan yksistään paranna. Ne voivat lievittää oireita, mutaa niitten aiheuttamat haittavaikutukset voivat myös olla valtavat. Monesti ei ole erotettavissa, mikä on alkuperäisen sairauden, mikä lääkkeitten aiheuttamaa.
Ehkä eniten biologisen suuntauksen kannattajien mielipiteissä loukkaa se, että he jättävät potilaan sairautensa kanssa yksin. Kun sairaus on todettu biologiperäiseksi, se on tavallaan "hoidettu",. Käy helposti niin, että kukaan ei jää kuulemaan sairastuneen puhetta.
Biologisen suuntauksen kannattajat uskovat, että sairastuneessa sinällään on vika, joka voidaan parantaa, jos  sairastunut alistuu hoidettavaksi eli ottaa lääkkeensä. Eivät sisäiset ongelmat kuitenkaan ratkea pelkällä lääkehoidolla.
terapiaan skitsofreniaan sarastuneista pääse ani harva. Sairaalahoito taas on joko pitkäaikaista akuuttihoitoa, jossa potilas pidetään hoidossa vain pahimman kriisin ylitse ta jos hoito venähtää pitemmäksi, se on lähinnä säilytystä.
....
Toipumisen ongelmana ovat myös toiset ihmiset, eli antavatko läheiset sairastuneelle tilaa parantua?
Entä kestääkö sairastunut itse paranemisen? Kun tunnemaailma viriää, on valmistauduttava kokemaan myös tuskaa. Harhat muntuvat takaisin tunteiksi. Ihminen alkaa taas surra, pelätä ja toivoa. Myös tunteet aiheuttavat tuskaa, vaikka se onkin toisenlaista kun harhojen aiheuttama kauhu.
Silti tunteet pelottavat.
Kyllä, kyllä toivoa on! Kyllä skitsofreenikko topuu ajan kanssa. Vanhemmiten tunne-elämän kiihkeys tasaantuu, ihminen viisastuu. Jopa skitsofreniasta kärsivä oppii" (s. 104,105)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti