lauantai 28. tammikuuta 2012

2-3/9 olemista, havainnointia, tarkkaavaisuutta ja verkostoja

Opiskelijana minulla on aikaa olla potilaiden kanssa, istuskella ja keskustella. Puheliaana ihmisenä yritän opetella myös olemaan ihan hiljaa, luontevasti. Olen huomioinut potilaassa heräävää ahdistuneisuutta, mikäli kovin aktiivisesti yritän saada keskustelua aikaan. Toisaalta potilaalla voi olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joten kuntouttavassa mielessä keskustelun aloittaminen hoitajankin toimiesta lienee perusteltua. Onhan se välillä vaikeaa olla vain ja olla vain hiljaa - mutta sitäpä nyt harjoittelen, sekä läsnä- että saatavilla olemista. Olenhan uusi ihminen ja tutustuminen vie aikansa. Onneksi nyt on tullut myös positiivisia keskustelun aloituksia potilaidenkin toimesta ja osa potilaista hakeutuu jo juttusille.

Psykoottisestikin käyttäytyvä potilas ymmärtää vointinsa huononemisen ja oman haastavan käyttäytymisensä esimerkiksi uhkaavana hoitajia kohtaan. Lyhyt lause potilaan suusta kertoi hänen olevansa väsynyt tilaansa ja olevansa vailla rauhoittavan lääkityksen suomaa lepoa ja rauhaa. Psykoottisuus näkyi myös hyvin outona käytöksenä, näitä havaintoja olen saanut viikon aikana tehdä.  En olekaan aiemmin ajatellut että kotikylälläni omituisesti pukeutuvat ja käyttäytyvät henkilöt, kylähulluiksi mainitut - nykyään luokiteltaisiin mielenterveyskuntoutujiksi ja kenties olisivat saaneet diagnoosiksi skitsofrenian.

Tällä viikolla huomasin myös ajattelevani sitä, kuinka voisin auttaa ja hoitaa potilasta sairauden aiheuttamissa moninaisissa ongelmissaan. Kuinka vaikea onkaan elämä jos diagnoosina on bipolaarinen mielialahäiriö ja lisäksi persoona on epävakaa. On ilmeisen vaikeaa saada potilas tulemaan tarvitsemalleen osastojaksolle ja saada hänet sitoutumaan hoitoonsa. Miten kohdata näitäkin asioita - sairastava ihminen ei ymmärrä ottaa tarjottavaa hoitoa vastaan, eikä häntä voi pakottaa hoitoon? Keskustellessani asiasta hoitajan kanssa, kuulin että tällainen käyttäytyminen on hyvinkin tyypillistä.

Lääkäreiden ja hoitajien välinen yhteistyö on ollut hienoa havainnoitavaa. Hoitajana olemme lähellä potilasta päivittäin, keskustelemme epävirallisemmin ja voimme tehdä havaintoja potilaan voinnista. Raportilla kerroin  tekemästäni keskusteluhuomiosta, ja keskustelu lähtikin sitten liikkeelle vertaillen muidenkin hoitajien huomioita. Huomasin kuinka tärkeää on pienenkin huomion kertominen - ainakin näin opiskelijana, kun ihan vielä ei osaa arvioida minkäkin keskustelun tai käyttäytymisen tärkeyttä.

Lääkehoito - siinäpä haastetta minulle kerrakseen. Aiemmilla top-jaksoilla olen huomioinut sen, että ainakin näin alkuun lääkkeiden jako tarvitsee erityistä paneutumista - tarkkuus kun ei ole persoonassani millään muotoa vahvana, joskus boheemiksikin minua on mainittu. On hyvä huomioida tämäkin asia ja huolehtia lääkkeenjakotilanteet rauhallisiksi sekä itselläkin panostaa tarkkuuteen kaksinverroin. Ensimmäistä kertaa saan tehdä lääkehoitoa varsinaisessa lääkevuorossa, erityisessä sille varatussa tilassa ja sairaalan lääkekaapista jaettuna. Omat kokemukseni lääkkeenjaosta rajoittuu asumisyksiköihin, ja niissähän ei ole varsinaista lääkkeenjakohuonetta saatikka yhtä hoitajaa varattuna päivässä lääkkenjakoa varten. Mielestäni lääkkeejako tarvitsisi joka paikassa rauhallisen tilan ja ajan - eikä mielestäni yövuoro ole paras mahdollinen aika  siihen, vaikka silloin rauhaa saattaisi olla riittämiin.

Olen myös pohtinut hoitajan jaksamista omassa työssään psykiatrisella osastolla. Jos somaattisen puolen "pöpöt" huuhdellaan pois käsidesillä, millä huuhdellaan psyykkisten sairauksien aiheuttamat "jäämät" hoitajan mielestä ja ajatuksista? Hurtti huumori ja välillä reilut "tuuletukset" näyttävät osa arkista työtä. Myös vapaa-ajalla jokaisella lienee oma tapansa hoitaa omaa jaksamistaan. Itse en ole vielä kokenut olevani liian rasittunut mieleltäni, mutta koen kuitenkin tärkeänä sen että vapaa-ajalla käyn nostamassa pulssia kuntosalilla - ja onpa sinne ainakin yksi harjoitteluun liittyvä kiukunpurkaus tuuletettu. Mitenkähän se onkin niin, että aluksi suureltakin tuntuva asia pienenee pienenemistään pulssin noustessa ja rasituksen kestäessä pidempään? Onneksi olen viimevuosina löytänyt itselleni liikkumisen ilon - kunto pysyy kohtalaisena ja mielikin tasaisempana.  Iloitsen myös siitä, että minusta on löytynyt hoitajaa joka voisi olla töissä psykiatrisella osastolla. Vaikka olen kuvitellut olevani enemmänkin kodinomaisen asumisyksikön ohjaaja, niin toivottavasti joskus saan tehdä töitä psykiatrisella osastolla


Tietoturva on tärkeä asia psykiatrisellakin osastolla. Osastolla kohtasin potilaan omaisen, joka vaikutti jollaintavoin tutulta. Kuitenkin tervehdin häntä neutraalisti, vaikka hänkin lienee tunnisti minut. Keskustelimmekin asiasta hoitajien kanssa, siviilissä ei psykiatrinen hoitaja saa tervehtiä potilasta kaupassa tavatessaan - mikäli hän ei tee aloitetta. Myöskään liikkuessa potilaan kanssa osaston ulkopuolella olisi hyvä jos ei vaatteista tai nimikylteistä näe potilaan olevan psykiatrisessa hoidossa. Tämä herättää minussa ajatuksia siitä, kuinka leimaavaa psykiatrinen hoito on - vaikka kyseessä olisi äkillinen ja väliaikainen psykoottinen häiriö, sellainen joka voisi kohdata meitä lähes jokaista silloin kun stressitekijät kasvavat liian suuriksi.

Miten tärkeää olisi että mielenterveyskuntoutujalla olisi hyvä ja kuntoutumista tukeva lähipiiri ja muutama, sairautta ymmärtävä ystävä. Keskusteluissa on tullut ilmi, ettei potilaalla ole välttämättä yhtään ystävää ja lähipiiristä ei välttämättä löydy yhtään tervettä ihmistä - tämä tuntuu minusta todella surulliselta. Tärkeää olisi jollakin tavoin tukea potilasta hänen kuntoutumistaan tukevien suhteiden ylläpitämisessä - ja joskus tukea itsenäistymään esimerkiksi omista vanhemmistaan, mikäli suhde ei tue potilasta hänen elämässään. Miten tämäkin hienovaraisesti tehdään ....? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti