Edellisen viikon perjantaina kävin korvaamassa sairastamisestani johtuen yhden päivän, ja se olikin hyvä asia, pääsin varsinaiselle viimeiselle työssäoppimisen viikolle hyvin vauhtiin, ilman alkulämmittelyjä. Varsinaisen alun tälle viikolle antoi tietenkin viikonloppuna palautettu näyttösuunnitelma - suurten synnytystuskien siivittämänä luovutettu. Olin kirjoittanut osittain sen valmiiksi ennen syyslomaa ja saanut palautteen työpaikan näytönvastaanottajalta. Mutta työhön tarttuminen oli vaikeaa, siirsin sen kahden päivän aloittamisen jälkeen siihen viimeiseen mahdolliseen, sunnuntaihin. Vaikka kuinka yritin aiemmin ymmärtää ja soveltaa, sanat ja lauseet tuntuivat vierailta, täysin käsittämättömiltä - kunnes sunnutai aamuna istahdin koneelle, aloitin. Se oli siinä. Valmis näyttösuunnitelma sähköpostiin hilkkua ennen puoltayötä. (btw. palautui opettajalta erinomaisin kommentein). Haastavinta oli se, kun ei tiennyt minkälainen suunnitelma pitää olla, kuinka laaja, kuinka teoreettinen ja kuinka käytännön läheinen.
Päätin, että tällä viikolla pyrin tekemään työvuorojen mukaisia tehtäviä, oma-aloiteisesti. Kuivaharjoittelua seuraavan viikon näyttöä varten. Ihmettelen sitä, kuin yht'äkkiä itsestäni löytyy osaamista ja varmuutta, olen siis oppinut jotakin, vaikka välillä se tuntui hyvinkin toivottomalta. Kasvamista on tapahtunut, vaikka ehkä olen omalla asenteellani vaikeuttanut sitä. Kuinka oppisi jättämään asenteet nurkkaan ja heittäytymään toimintaan?
Keskustelimme lasten kanssa rauhasta, materiaalina Rauhakirja. Kirjassa on ihanan värikkäät ja selkeät kuvat. Ohjaajani lukiessaan kirjaa arvosteli joitain kirjan tekstejä, kuinka ne voi ilmentää rauhaa. Perustelin valintaani sillä, että ehkäpä lapset löytävät kirjan lyhyistä lauseista keskustelemista ja omia huomioitaan, ennakkoluulottomasti. Kirja oli hyvä pohja keskusteluille, lapsilta löytyi yllättäviäkin kommentteja. Kuinka helposti me aikuiset ajattelemme liikaa lasten puolesta, pidämme joitain asioita itsestään selvyyksinä? Onneksi otin tämän kirjan, sain keskustella siitä miksi rauhaa on antaa kengät niitä tarvitseville. Ihanaa, että myös hiljaiset lapsetkin uskaltautuivat kertomaan omia rauha-asioitaan kaikille muille.
Tämä viikko tuntui jo siltä, kuin olisin henkilökuntaa. On hyvä huomata, että oppimista on tapahtunut. Uskalsin myös ottaa enemmän vastuuta, samoin olin aktiivisempi tekemisessäni. Mielestäni näin tapahtuu minulla myös työelämässä, seurailen alkuun miten asiat tiimissä tehdään ja senjälkeen tuon oman panokseni ryhmään. Lisäksi tuntui hienolta kun lapset ottivat minut "opeksi" - tällä viikolla koin positiivisia tilanteita lasten kanssa, havaitsin molemminpuolista luottamusta.
Koko top-jakson positiivisimman kokemuksen koin extempore-ryhmätilanteessa, jossa alkuun soittelin kitaraa ja lapset liikkuivat erilaisin liikkein, itse miettien miten kulloisenkin soittotavan tahtiin liikutaan. Hiljalleen siitä muodostui tanssia ja loppujen lopuksi lapset keksivät lauluun sanoja, ja minä taivuttelin ne sävelen muotoon. Aihe oli hyvinkin ajankohtainen: Victorian ja Danielin häät, juuri silloinhan he olivat Suomessa vierailulla. Tämä oli minusta antoisinta ja parhainta mitä jaksolla sain tehdä, positiivista oli se, että lapset innostuivat itse ja saivat luovuuttaan käyttöön.
Perjantaina sai sitten tehdä kunnolla töitä, yksi työntekijä sairastui ja toinen lähti aiemmin töistä pois. Miten mukava oli tehdä oikeasti töitä, siitä sai hyvän lähtölaukauksen tulevaan näyttöviikkoon. Hyvä testaus rutiinien oppimisesta - ja mukava oli huomata, että jotain jo osasinkin.
Mitä top-jaksoon tulee, niin ohjausta olisin voinut saada enemmän, samoin palautteen saaminen oli heikohkoa. Tosin olen itse oppijana hyvin aktiivinen, ja siitä sainkin positiivista palautetta. Itselleni havainnointi on selvästi paras tapa oppia, ja sen jälkeen käytäntöön oppien saattaminen. Pienessä ryhmässä ryhmän keskinäiset kemiat merkitsevät paljon, opiskelijana ryhmän aktiiviseksi toimijaksi pääseminen on haasteellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti