Sijaistaessani tässä kerran, kyseli ohjaaja opiskeluistani. Kun kerroin opiskelevani lähihoitajaksi, hän ihmetteli -kertoi kuvitelleensa mun opiskelevan joksikun muuksi kuin "vaanlähihoitajaksi". Ehkä itsekin kuvittelin aloittaessani opintoja, että niistä suoriutuu heittämällä läpi ... ja ollaan "vaanlähihoitajia".

Nyt, ensimmäisen vuoden jälkeen olen ylpeä siitä, että minusta tulee lähihoitaja vuonna 2012. Opinnot ovat vaatineet työtä, olen saanut oppia paljon uutta ja merkityksellistä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia, hiukan enemmän empaattisuutta, hiukan hoitajaa ja enemmän ohjaajaa. Ja ylpeänä olen lähihoitaja-opiskelija! Saan tehdä ihmisen lähellä työtä, "iholla" ihan konkreettisesti sekä kuvainnollisesti.

Tässä lähellä olevassa työssä voin vuorovaikutuksillisin keinoin, persoonana ja lähihoitaja, tukea, hoitaa ja ohjata monin tavoin. Hoitaa sielua ja ruumista. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se on - ja tämä klisee tuntuu hyvältä tehdä. Kunhan opin enemmän, saan antaa enemmän ja olla enemmän hoitaja tai ohjaaja. Ja jostain opinnäytetyöstä luin potilaille tehdystä tutkimuksesta, jossa oli mitattu heidän arviotaan hoitajista. Teknistä taitamista tärkeämpänä pidettiin aitoa välittämistä ja potilaan kuulemista, hyviä vuorovaikutustaitoja. Ehkäpä se ammatinvalintapsykologi, joka arvioi minun olevan soveltumaton tälle alalle liiallisen sosiaalisuuden vuoksi, oli väärässä. Toivon niin :)

9/15 äitienpäivää, askareita ja suklaakakkua

Äitienpäivänä ryhmäkodissa oli vähemmän nuoria, suurin osa olivat viikonlopun kotonaan tai kävivät päiväseltään juhlimassa äitiensä ja perheensä kanssa. Sunnuntai tuntui hyvin arkiselta: siivoamista, pyykinpesua, luutujen taittelua .... mielestäni ryhmäkodin pyhä olisi voinut olla rauhallinen, lepoon ja palautumiseen pyhitetty päivä.

Ohjasin tänään nuoren leivontaa, kirjasta Ruokaa, jess löytyi selkeät ohjeet Suklaa-pähkinä kuivakakkuun. Vaikka nuori sanoi, ettei tarvitse kuvia ruuanvalmistukseen - huomasin että selkeä työjärjestys auttoi häntä leipomisen eri vaiheissa. Muutoinkin leivointahetki oli mukava, pari muutakin nuorta istuskeli keittiössä, viikkaili luutuja, kuuntelimme Emma Salokoskea. Ohjasin nuorta hänen sitä tarvitessa, samalla suunnittelin ryhmäkodin seuraavan viikon ruokalistaa. Kaikenkaikkiaan, mukava leppoisa hetki talon nuorten kanssa.

Näyttöviikko lähenee, tiistaina viimeinen top-päivä ja sitten se alkaa. Tämä lyhennetty top-jakso olisi ollut aivan liian lyhyt, mikäli paikka olisi ollut täysin outo. Arjen ohjaamiseen saan varmaan näyttöviikollani keskittyä - mutta olen kyllä ideoinut viimeiseen näyttöpäivään virikkeellisen toiminnon, josta jää mukava muisto niin minulle kuin asukkaille.

8/15 virikkeitä, tavoitteita, rajoja ja juputtamista

Kuntoutumisen tukeminen, arjen tekemistä vai viriketoimintaa? Omalla top-jaksollani olen saanut harjoitella enimmäkseen arjen askareiden ohjaamista - etukäteen suunniteltua viriketoimintaa en ole vielä ennättänyt tehdä. Hyvänä tarkoituksena oli toisen opiskelijan kanssa järjestää kahden ryhmäkodin nuorille karaokeilta - mutta sekin näyttää kaatuvan aikatauluongelmiin.

Eilen pelatessani asiakkaan kanssa pohdin sitä, mikä oli toiminnan tavoite ja tarkoitus. Pitääkö kaikella olla tavoite ja/tai tarkoitus? Eikö vaan voisi tehdä - joskus, spontaanisti - ihan vaan huvin vuoksi? No, itseasiassa Afrikan tähteä pelatessani huomioin nuoren taitoja, motoriikkaa, keskittymiskykyä, vuorovaikutusta - siis pelikään ei ollut pelkkä peli. Samalla sain tutustua nuoreen, ja hänellä oli tavoitteiden mukaan muualla kuin omassa huoneessaan, jossa hän viettää liiaksikin aikaa.

Ryhmäkoti on nuorille koti, mutta myös kuntoutumisen ja oppimisen paikka. Joskus tiukkojen rajojen vetämisen tilanteissa pohdin, milloin on aika kotimaiselle oloilulle - ajalle, jossa saa vaan olla ja rentoutua. Ilmeisemmin tämä tiukkojen rajojen pito on kuitenkin nähty hyväksi ja tuloksia tuottavaksi tavaksi - ja onhan toki ryhmäkodissa mukavia rentojakin hetkiä, yhteistä hauskaa tekemistä.


Ohjasin nuorta leipomisessa - ja sepäs haastavaa olikin. Nuorella oli "juputus"-päivä - hän ei halunnut ottaa ohjaamista vastaan, vaikka sitä tarvitsi. Hänelle oli hyvin vaikeaa käsittää määriä ja niiden suhteita, kuinka suuren pikkuleipätaikinan hän valmistaisikaan, minkäkokoiseen astiaan - jos hän valmistaa taikinan kahteen pieneen astiaan, siitä tulee enemmän kuin yhteen suurempaan astiaan valmistettuna. Kahden toiminnon tekeminen ei onnistunut, ohjasin häntä rasvan sulamista odotellessa laittamaan jauhot valmiiksi - mutta hän ei pystynytkään keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, odotti siis ensin, että rasva oli sulanut, sen jälkeen oli vasta jauhojen vuoro. Loppujen lopuksi juputus oli sellaista, että tilanne piti keskeyttää - ja ohjata nuori omaan huoneeseensa. Tilanteessa ohjaajat kävivät monta kertaa sanomassa nuorelle, että jos leipominen ei onnistu, niin se lopetetaan. Loppujen lopuksi tein itse päätöksen siitä, että tämä loppui nyt tähän ja nuori sai mennä huoneeseensa. Itseasiassa olisin kyllä halunnut kokeilla tilanteessa ohjaamisen taitojani, olisinko saanut loppujen lopuksi juputuksen kääntymään yhteistyöhön, mutta talon tapa on sellainen, että ohjaajalle vastaan sanomista ei kuunnella kovin pitkään. No, kumpiko parempi - en tiedä.

Työssä on omat rasittavuutensa - kertoivat. Kun vuosikausia kuuntelee samoja asioita nuorilta, kuulemma käyvät hyvin rasittaviksi. Näin kun tekee töitä lyhyessä jaksossa, tätä rasittavuutta ei varmaan ymmärrä ja käsitä, pinna on pidempi ... Mutta voisiko sitä jotenkin käyttää hyväksi, jos minun pinna on pidempi - tehdä asioita pidemmän kaavan  kautta? Em. tilanteessa olisin katsonut, miten tilanne kehittyy. Ko. nuoren kanssa olen suursiivousta tehdessä kuunnellut kyllä vastaansanomista pitkäänkin, mutta loppujen lopuksi tilanne laukesi - ja saimme tehdä siivouksen loppuun yhteisessä ymmärryksessä.