8-9/9

Viimeiset viikot top-jaksolla hurahtivat niin, että kirjoittaminen näköjään jäi =) Ehkäpä näyttösuunnitelman tekeminen riitti kirjalliseksi tuottamiseksi vähäksi aikaa. Näyttösuunnitelma on mielestäni mitä mainioin tiivistelmä teoriaa ja käytäntöä - itselleni nämä näyttösuunnitelmat ovat olleet töisevyydestään huolimatta hyviä opintojen kertaamisen paikkoja: teorian siirtäminen käytännön toiminnoiksi.

Viimeiset viikot olen saanut tehdä ihan oikeasti töitä - olla "hoitajana" ryhmässä. Näyttöviikkokin sujui lähes suunnitelmien mukaan. Enää on jäljellä näyttökeskustelu ja opinnot ovat näiltäosin suoritettuna - lähihoitajan paperit ovat kenties käsissäni huhtikuun lopulla.

Tämä jakso psykiatrisella osastolla osoitti minulle sen, että minusta on myös osastotyöhön - itseasiassa minä nautin sen tuomista haasteista ja monimuotoisuudesta. Toivottavasti joskus työpolku vie hoitajaksi psykiatriselle osastolle.

7/9 masennus ja ahdistus, kevyttä tuuppausta ja murehtimishetkeä

Tämän viikon teemana on ollut masennus ja ahdistus.Kuinka kevyesti olen itsekin käyttänyt näitä sanoja - kuinka masentavaa tai ahdistavaa jokin asia on ollut. Osastolla olen nähnyt kuinka masennus vie toimintakyvyn kertakaikkiaan, kuinka ahdistus näkyy silmistä valtavana tuskana. Näkemäni äärellä koen olevani pieni ja voimaton: työvälineitä ja -taitoja minulla tuntuu olevan aivan liian vähän. Kohtaamani on herättänyt minussa halun auttaa - mutta miten?

Hoitajana voin huolehtia potilaan fyysisestä hyvinvoinnista: riittävästä ravinnon saannista ja hygienian huolehtimisesta silloin, kun potilaan voimavarat eivät riitä muuhun kuin sängyllä makoiluun. Vastakkain aseteltuna on ollut potilaan itsemääräämisoikeus ja potilaan fyysisestä hyvinvoinnista huolehtiminen. Jos potilas on ollut vaihtamatta vaatteitaan kaksi viikkoa, onko hoitajalla oikeus "pakottaa" vaatteiden pesuun ja puhtaan vaatekerran vaihtamiseen? Pyykit saatiin koneeseen, puhtaat vaatteet päälle - mutta potilas ahdistui tilanteesta niin että viilteli itseään. Tämä tilanne kirvoitti todella hyviä keskusteluja, ammatillista pohdintaa ja itsearviointia. Huomata sai, ettei aina välttämättä ole sitä ainoaa oikeaa tapaa toimia ja joskus on mentävä potilaan "mukavuusrajojen" ulkopuolelle ja hiukan lempeästi "tuupata" eteenpäin.

Silminnähtävä ahdistus on vaikeaa kohdattavaa. Silloin kun siihen ei tunnu antavan helpotusta kuin ainoastaan hetkellisesti tarvittava lääkitys. Sain olla keskustelutukena ahdistuneessa tilanteessa, mutta hyvin vähän minulla tuntui olevan työkaluja tällaiseen tilanteeseen. Sain kuitenkin olla korvana potilaan puheelle, joka hänen mielestään hiukkasen auttoi ahdistunutta olotilaa. Haasteelliseksi koen vaikean masentuneen ja ahdistuneen hoitamisen, mutta toisaalta samoja ajatuksia on osaston kokeneillakin hoitajilla.
 Ahdistuneelle potilaalle hoitaja oli suositellut murehtimishetkeä. Hän kertoi suositelleensa useallekin potilaalleen murehtimishetken pitämistä: etukäteen sopii itselleen hetken, jolloin vain murehditaan - ei mitään muuta. Hetki vietetään rauhallisssa paikassa, sen kesto on kymmenen minuuttia. Laitetaan vaikka puhelin hälyttämään kymmenen minuutin kuluttua. Murehtimishetken aikana alakuloisten, masentuneiden ajatusten annetaan vapaasti tulvia mielen. Kun huoleta vaivaavat päivän muina aikoina, luvataan itselle, että niihin palataan murehtimishetkellä. Hoitaja kertoi, että potilaat olivat saattaneet alkuun naurahdella tälle ajatukselle - mutta kertoivat kuitenkin loppujen lopuksi sen toimineen hyvin.

Etsiessäni tietoa murehtimishetkestä,

löysin HyväTerveys sivulta 

artikkelin hyvien ajatusten voimasta:

Ajattele toisin - 9 tapaa 

6/9 soveltuvuutta ja pesäpallomailaa, asumisvalmennusta ja ärsyyntymistä. Unohtuuko potilas?

Sain tällä viikolla positiivista palautetta eräältä hoitajalta. Hänen mielestään soveltuisin osastotyöhön, sellaisen kuvan hoitaja oli minusta saanut. Palaute tuntui minusta mukavalta. Niin työssäoppimisjaksoilla kuin sijaisuuksissa olen kyllä huomannut, että sopeudun hyvin erilaisiin yksiköihin ja osastoihin - erilaisiin kohtaamisiin potilaiden ja asukkaiden kanssa. Ehkä soveltuvuuteen edes'auttaa se, että olen aidosti kiinnostunut kaikesta uudesta kohtaamastani.

Niin, ja tämän soveltuvuus keskustelun jälkeen - innostuin tietenkin. Taas. Kuinka haluaisinkaan tehdä töitä psykiatrisella osastolla. Tämä haave sitten hujautettiin alas "pesäpailomailalla" (hoitaja, joka tämän teki, oli entinen pesäpalloilija): psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ei palkata lähihoitajaa vakituiseen työsuhteeseen. Jollei tämä ole mies. Mies sairaanhoitajista on pulaa, naisista ei niinkään. Että sinne hujahti kentän ulkopuolelle, se haave. Olen sitten pohtinut sitä, jatkaisinko opiskelua sairaanhoitajaksi - jotta voisin olla töissä myös psykiatrisella osastolla. En vaan mitenkään kestäisi niitä somaattisen puolen top-jaksoja, valkoisine työasuineen ja osaston hierarkioineen... en! No, jos nyt vaikka en koskaan psykiatrisella olisikaan töissä, onhan minulla ollut tämä loistava top-jakso... sentään se.

Kävin tututustumassa potilaan kanssa kuntouttavaa asumisvalmennusta tarjoavaan kuntoutuskotiin. Oli hienoa nähdä kuinka tässä kuntoutuskodissa asioita tehdään sydämellä, tarkoituksena tarjota mielenterveyskuntoutujalle portaittain tukea kohden itsenäistä asumista. Samassa palvelukokonaisuudessa oli kolme erilaista asumistapaa, tuen määrän vaihdellessa. Kunhan vielä sen jälkeen kun kuntoutuja muuttaa asumaan omaan asuntoon, avohoito pelaa - silloin polku sairaalahoidosta omaan yksiöön on turvallinen.

Olenpas saanut kohdata niin potilaan tunteita kuin omiani tämän top-jakson aikana. Ärsyyntymiseen saakka. Maanisesti käyttäytyvän potilaan lakkaamaton puhe sai tunteet pintaan, päätin poistua paikalta ja purkaa ärsyyntymistäni kahvihuoneessa. Siellä sain heti hyviä vinkkejä kohtaamiseen, kuinka rajata. Loppujen lopuksi sain keskusteluihin potilaan kanssa jotain järkeä, minä pidin keskustelun raiteilla ohjaten kysymyksilläni. Kun katkaisin kiihdyttelyn ja splittauksen, potilas kiitteli jälkeenpäin tästä pysäyttämisestä. Loppujen lopuksi tämä minua ärsyttävä tilanne vaihtui siihen että saimme aikaan useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kunhan osasin olla tarpeeksi napakka ohjatessani metsään menevää puhetulvaa.

Tein tällä viikolla kaksi osastovierailua, toisen akuuttiosastolle ja toisen lasten kriisiosastolle. Akuuttiosaston tunnelma oli hyvin paljon jännittyneempi kuin omalla osastolla, ohjeita opiskelijatoverilta tuli katsekontaktien välttämisestä ovien perässään lukitsemiseen - aina. Käynti lasten ja nuorten osastolla herätteli ajatuksia perheen jaksamisesta - ja kuinka ainakin aloittelevalla hoitajalla voi olla haasteellista kohdata psyykkeeltään sairas lapsi.

Pohdin myös sitä, jääkö potilas esimerkiksi hoitoneuvottelussa ulkopuolella päätöksen teon. Lähettävänä tahona osaston lääkäri ja omahoitaja, vastaanottavana tahona palvelukoti - päätösten teko vaikutti minusta tapahtuvan näiden kahden välillä... olisikohan pitänyt huomioida potilasta hiukan enemmän?

5/9 kuka ottaa kopin, kysymyksiä ja vastauksia, arvostamista ja "vain" istuskelua

Osastolta, joka hoitaa ja kuntouttaa, siirrytään asumaan asumisyksikköön tai mahdollisesti tuettuna avohoidolla omaan kotiin. Pohdin sitä, kuinka tärkeä onkaan läheisten tuki mielenterveyskuntoutujalle. Mitä mahdollisuuksia on kuntoutumsieen, päihteettömään elämään, jos asuinkumppanilla on alkoholiongelma? Kuinka toimii avohoidon puoli? Kuka ottaa kopin - tukee ja kulkee ensimmäisiä askeileita arjessa, kun suljettu ovi aukeaa osastolta siihen oikeaan elämään?

Miten voisinkaan keskustella potilaan kanssa samalla kielellä? Miten voisin olla tukena hänen kuntoutumisessaan? Miten hoitajana puhun nuorien, keski-ikäisten ja vanhusten kanssa? Mistä löytää sopiva tapa innostaa?

Huomaan että tällä(kin) jaksolla herää kysymyksiä, johon vastauksien löytyminen ei tapahdu heti. Ja vaikka vastaus kysymykseen olisi olemassa, asiat ei kuitenkaan toimi niin. Ettei vaan elämä olisi helppoa kuin heinänteko. Mielenterveyskuntoutujankaan elämä.

Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten keskellä lisäksi vahvistuu minulle se, kuinka tärkeää osastohoidossa onkaan havainnointi ja niistä tiedottaminen. Itselleni tärkeää oman oppimisen kannalta on juuri havaintojen tekeminen, niiden sulattelu ja ajan myötä muutan ne käytännön teoiksi, omalla tavallani. Siksi ehkä sopisinkin hyvin osastotyöskentelyyn - luontaisena oleva uteliaisuus (siksi sitä luokittelisin) onkin tärkeä taito psykiatrisessa osastohoidossa. Jotain hyötyä siitäkin =)

Keskustelimme toisen hoitaja-opiskelijan kanssa havainnoistamme siitä, kuinka potilaita kohdataan/kohdellaan eri paikoissa. Lähinnä koskien aiempia harjoittelu- ja top-paikkojamme. Nyt, tällä osastolla, mielestäni potilaan kohtaaminen on juuri niin ammatillista, yksilöllistä ja arvostavaa kuin vaan voi olla. Keskustelussa tulimme siihen lopputulokseen, että jos potilas kohdataan aidosti, hänelle annetaan aikaa ja häntä kunnoitetaan, monta haastavaa tai väkivaltaista tilannetta olisi estetty. Ihan pienillä asioilla, kohteliaalla käyttäytymisellä, ihmisen kunnioittamisella. Olimme molemmat huomioineet sen, että kun meillä opiskelijoina on aikaa pysähtyä potilaan / asiakkaan kohdalla, emme kohdanneet niinkään paljon haasteellista käyttäytymistä.

Tämä viikko on ollut hyvin aktiivinen viikko. Tärkeimpänä aktivoijana on ollut (vihdoinkin!) oma potilas, jolle olen saanut suunnitella tekemistä. Olen saanut olla myös  monessa muussakin mukana, olen itse aktiivisesti ujuttanut itseäni hoitoneuvotteluihin, erilaisiin oppimistilaneisiin, aktiivisiin spontaaneihin keskusteluhetkiin potilaiden kanssa. Olen siitä hyvin iloinen. Tuntuu siltä, ikäänkuin olisin osa työryhmää, tasavertaisena jäsenenä. Hienoa!

Onhan keskustelut hoitajien kanssa opiskelijuudesta - mitä opiskelijalta odotetaan. Jostain opiskelijasta oli kuulemma sanottu, ettei ole tehnyt juurikaan mitään. On istunut vaan päiväsalissa ja oleskellut potilaiden kanssa. HALOO! Sehän parasta oppimista on! Erityisesti, jos on vaikeuksia kohdata mielenterveyskuntoutujia, tämä vaikeus hälvenee juurikin näissä päiväsali-hetkissä. Ja mikä loistava paikka havainnoida sitä, miten sairaus vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen.

Usko ja uskonto on ollut tälläviikolla keskusteluissa mukana. Etukäteen tekemättömistäkin teoista syyllisyyttä kokevalle olen saanut muistuttaa armosta ja anteeksiannosta. Jotain hyötyö on näköjään nuoruuden ajan uskonnollisuudesta. Pohdin tätä asiaa hoitajien kanssa, millä tasolla voi potilaan kanssa puhua uskosta ja omista kokemuksistaan. Sainkin palautetta siitä, että tämä pohdintani keskustelun "tasosta" osoittaa ammatillisuutta. Asiaa oli hyvä käydä läpi kahden hoitajan kanssa, saada heidän näkökantojaan asiaan ja kertoa omistaan - yhdessä löysimme hoidollisen toimintatavan näissä asioissa.

Pidin ensimmäisen omahoitajakeskustelun potilana kanssa. Juuri nämä omahoitajakeskustelut ovat olleet minulle vaikeita kohdattavia - pidin niitä haastavina etukäteen. Sain onneksi vahvistusta tähänkin asiaan hoitajilta, kuinka alkuun on kyse kuuntelemisesta ja potilaan aidosta kohtaamisesta. Uskon siihen, että ajan kanssa sekin taito kehittyy. Jos ja kun tahtoa sekä halua kehittymiseen on. Omahoitajakeskustelu omapotilaan kanssa sujui hyvin - juuri niissä raameissa, missä pitikin. Tosin kehitettävääkin löytyy, mutta hyvänä pidän sitä että itse tiedän oma kasvamiseni tarpeet. Ihan helpoimpia ei ole tämän puheliaan ihmisen "hiljentäminen" - mutta yllättäen sekin onnistuu, hoitajan roolissa! Valitettavasti ei aina siviilissä =)

Tämä viikko toi todella niin paljon, eikä kaikkea pysty edes kirjoittamaan. Näin julkisesti.

4/9 sähkö, hoitavaa joutilaisuutta, naurua ja surua

Kävin seuraamassa sähköhoitoa.Olin katsonut aiemmin elokuvan Helen, siinä päähenkilö sairasti masennusta, ajoittain psykoottista - ja hän sai hoidoksi sähköhoitoa. Opinnoissa asiaa on sivuttu jollakin tasolla, Puoli Seitsemän ohjelmasta olin katsonut hyvin lyhyen jutun asiasta, mutta hyvin vähäisillä tiedoilla menin hoitoa seuraamaan. En ole tiennytkään sitä, että nukutus voidaan tehdä hyvinkin lyhyeksi aikaa, kaiken kaikkiaan nukuttamisesta heräämiseen meni mielestäni hyvin lyhyt aika. Hoito tuntui etukäteen jotenkin mystiseltä ja sähköhoidon näkeminen herätti outoja tunteita - sähköshokin aiheuttama kouristelu ei tietenkään näyttänyt hyvältä. Vaikka kuitenkin tiesin, että sähköhoidosta on hyötyä - tunteet olivat hyvin vahvasti pinnalla. Olisi ollut hienoa, jos olisi saanut vielä keskustella potilaan kanssa sähköhoidon hoitovasteesta.

Osastohoito sinällään on kuntouttavaa, ajoittaisesta tekemättömyydestä huolimatta. Vaikka päivään kuuluu muutamia virikkeellisiä ryhmiä, joutilasta olemisen aikaa on potilailla paljon. Tämäkin on kuntouttavaa ja potilaan paranemisen kannalta tärkeää - siitä kuulin hoitoneuvottelussa lääkäriltä ja keskustellessani hoitajien kanssa. Tiesin sen, ettei esimerkiksi akuuttiosastolla ole tarkoituksenmukaista ja sallittuakaan järjestää virikkeellistä toimintaa - mahdollisimman virikkeetön ympäristö on akuutissa psykoosissa oleville tärkeä. Keskustellesa asiasta lääkärin kanssa, avautui minulle hiukan paremmin osastohoidon kuntouttava merkitys, myös tämän joutilaisuuden kannalta. Potilaalla on turvallinen ympäristö, turvalliset hoitajat ympärillään omien oireidensa ja tunteidensa säätelyyn. Joutilaisuuskin parantaa.

Ilahduttavia hetkiä ovat olleet yhteiset spontaanit keskustelutuokiot potilaiden kanssa. Olemme saaneet jutella niitä ja näitä, kevyesti - välillä nauru on raikanut, toisinaan olemme saaneet opiskelijoina kuulla potilaan kokemuksia sairastamisestaan. Vaikka välillä jutustelu on ollut "naisten juttuja" naisten kesken, kevyttä small talkkia - uskon sen olevan myös ammatillisesti oikein, eihän päiväsali keskustelut voi kovin syvällisiä aina ollakaan. Jos voi jutuilla, nauruilla tuoda ilon hetkiä - lienee se hyvä!  Mukavia jutusteluhetkiä tulee arjen askareissa - pedatessa sänkyjä on mukava jutella ihan jokapäiväisistä asioista, viivähtää tilanteessa hiukan pidempikin hetki. Onneksi on aikaa viivähtää, opiskelijalla erityisesti. Ja mitä olen osaston toimintaa havainnoinut, muutoinkin aikaa keskusteluille on järjestetty hyvin - se tuntuukin oudolta, kun on tehnyt töitä paikoissa, jossa ei kahden keskiseen keskusteluun ole kertakaikkiaan aikaa. Aika vierähtää ruokaa laittaessa, siivotessa .... (mietin vaan, miksi sellaiseen työhön tarvitaan lähihoitaja? mietin vaan, miksi ruokaa laittava  ja siivoava lähihoitaja lasketaan niihin suhdelukuihin, joissa mitataan hoitajien suhdetta potilaisiin?)

Olen yrittänyt löytää sanaa sille tunteelle, jonka tunnen kohdatessani nuoria jotka ovat hyvin kipeitä (tätä kipeä sanaa käytetään osastolla vakavasti mielisairaasta potilaasta). Se ei ole sääliä, ei se ole surkuttelua - tätä kirjoittaessani ymmärrän sen olevan surua. Surua menetetystä terveestä nuoruudesta ja ehkäpä terveestä tulevaisuudesta. Keskustelin näistä heränneistä tunteista hoitajien kanssa, tunteiden herättämästä hoitamisen halusta. Olin itsekseni asioita miettinyt, näitä tuntemuksiani yrittänyt analysoida - kuinka hyvä oli huomata se, että keskustelu asiasta avasi itselleni uusia näkökantoja ja olokin keveni, vaikken ymmärtänyt sen raskas olleenkaan. Entisessä elämässäni (lue kaupallinen, tuloskeskeinen työmenneisyys) vakuuttavuus oli vahvuutta - heikoutta ei saanut näyttää. Nyt minun pitäisi oppia siihen, että tunteet ja niiden käsittely - niin omat kuin potilaan - ovat tärkeä osa työtäni. Eräs hoitaja sanoikin, että täällä tunteiden tunteminen ja niistä keskustelu on vahvuutta.

En tiedä, mitä siitäkään ajatella kun kipeillä nuorilla miehillä - toisella elämä on harmaa massa, ei mitään käsitystä mitä on tulevaisuus, voiko se koskaan mitään ollakaan - ehkä näköalattomuus luonnehtii parhaiten asiaa. Toinen sen sijaan maanisessa vaiheessaan on kaikkivoipa, suunnitelmat suuria, maailmaa ja sen rauhaa syleileviä ... maanisessa vaiheessan. Toiselle kun voisi antaa pienen murusen toisen suurista unelmista ja suunnitelmista, toista sensijaan palauttaa maanpinnalle hienovaraisesti. Voi pojat.

2-3/9 olemista, havainnointia, tarkkaavaisuutta ja verkostoja

Opiskelijana minulla on aikaa olla potilaiden kanssa, istuskella ja keskustella. Puheliaana ihmisenä yritän opetella myös olemaan ihan hiljaa, luontevasti. Olen huomioinut potilaassa heräävää ahdistuneisuutta, mikäli kovin aktiivisesti yritän saada keskustelua aikaan. Toisaalta potilaalla voi olla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joten kuntouttavassa mielessä keskustelun aloittaminen hoitajankin toimiesta lienee perusteltua. Onhan se välillä vaikeaa olla vain ja olla vain hiljaa - mutta sitäpä nyt harjoittelen, sekä läsnä- että saatavilla olemista. Olenhan uusi ihminen ja tutustuminen vie aikansa. Onneksi nyt on tullut myös positiivisia keskustelun aloituksia potilaidenkin toimesta ja osa potilaista hakeutuu jo juttusille.

Psykoottisestikin käyttäytyvä potilas ymmärtää vointinsa huononemisen ja oman haastavan käyttäytymisensä esimerkiksi uhkaavana hoitajia kohtaan. Lyhyt lause potilaan suusta kertoi hänen olevansa väsynyt tilaansa ja olevansa vailla rauhoittavan lääkityksen suomaa lepoa ja rauhaa. Psykoottisuus näkyi myös hyvin outona käytöksenä, näitä havaintoja olen saanut viikon aikana tehdä.  En olekaan aiemmin ajatellut että kotikylälläni omituisesti pukeutuvat ja käyttäytyvät henkilöt, kylähulluiksi mainitut - nykyään luokiteltaisiin mielenterveyskuntoutujiksi ja kenties olisivat saaneet diagnoosiksi skitsofrenian.

Tällä viikolla huomasin myös ajattelevani sitä, kuinka voisin auttaa ja hoitaa potilasta sairauden aiheuttamissa moninaisissa ongelmissaan. Kuinka vaikea onkaan elämä jos diagnoosina on bipolaarinen mielialahäiriö ja lisäksi persoona on epävakaa. On ilmeisen vaikeaa saada potilas tulemaan tarvitsemalleen osastojaksolle ja saada hänet sitoutumaan hoitoonsa. Miten kohdata näitäkin asioita - sairastava ihminen ei ymmärrä ottaa tarjottavaa hoitoa vastaan, eikä häntä voi pakottaa hoitoon? Keskustellessani asiasta hoitajan kanssa, kuulin että tällainen käyttäytyminen on hyvinkin tyypillistä.

Lääkäreiden ja hoitajien välinen yhteistyö on ollut hienoa havainnoitavaa. Hoitajana olemme lähellä potilasta päivittäin, keskustelemme epävirallisemmin ja voimme tehdä havaintoja potilaan voinnista. Raportilla kerroin  tekemästäni keskusteluhuomiosta, ja keskustelu lähtikin sitten liikkeelle vertaillen muidenkin hoitajien huomioita. Huomasin kuinka tärkeää on pienenkin huomion kertominen - ainakin näin opiskelijana, kun ihan vielä ei osaa arvioida minkäkin keskustelun tai käyttäytymisen tärkeyttä.

Lääkehoito - siinäpä haastetta minulle kerrakseen. Aiemmilla top-jaksoilla olen huomioinut sen, että ainakin näin alkuun lääkkeiden jako tarvitsee erityistä paneutumista - tarkkuus kun ei ole persoonassani millään muotoa vahvana, joskus boheemiksikin minua on mainittu. On hyvä huomioida tämäkin asia ja huolehtia lääkkeenjakotilanteet rauhallisiksi sekä itselläkin panostaa tarkkuuteen kaksinverroin. Ensimmäistä kertaa saan tehdä lääkehoitoa varsinaisessa lääkevuorossa, erityisessä sille varatussa tilassa ja sairaalan lääkekaapista jaettuna. Omat kokemukseni lääkkeenjaosta rajoittuu asumisyksiköihin, ja niissähän ei ole varsinaista lääkkeenjakohuonetta saatikka yhtä hoitajaa varattuna päivässä lääkkenjakoa varten. Mielestäni lääkkeejako tarvitsisi joka paikassa rauhallisen tilan ja ajan - eikä mielestäni yövuoro ole paras mahdollinen aika  siihen, vaikka silloin rauhaa saattaisi olla riittämiin.

Olen myös pohtinut hoitajan jaksamista omassa työssään psykiatrisella osastolla. Jos somaattisen puolen "pöpöt" huuhdellaan pois käsidesillä, millä huuhdellaan psyykkisten sairauksien aiheuttamat "jäämät" hoitajan mielestä ja ajatuksista? Hurtti huumori ja välillä reilut "tuuletukset" näyttävät osa arkista työtä. Myös vapaa-ajalla jokaisella lienee oma tapansa hoitaa omaa jaksamistaan. Itse en ole vielä kokenut olevani liian rasittunut mieleltäni, mutta koen kuitenkin tärkeänä sen että vapaa-ajalla käyn nostamassa pulssia kuntosalilla - ja onpa sinne ainakin yksi harjoitteluun liittyvä kiukunpurkaus tuuletettu. Mitenkähän se onkin niin, että aluksi suureltakin tuntuva asia pienenee pienenemistään pulssin noustessa ja rasituksen kestäessä pidempään? Onneksi olen viimevuosina löytänyt itselleni liikkumisen ilon - kunto pysyy kohtalaisena ja mielikin tasaisempana.  Iloitsen myös siitä, että minusta on löytynyt hoitajaa joka voisi olla töissä psykiatrisella osastolla. Vaikka olen kuvitellut olevani enemmänkin kodinomaisen asumisyksikön ohjaaja, niin toivottavasti joskus saan tehdä töitä psykiatrisella osastolla


Tietoturva on tärkeä asia psykiatrisellakin osastolla. Osastolla kohtasin potilaan omaisen, joka vaikutti jollaintavoin tutulta. Kuitenkin tervehdin häntä neutraalisti, vaikka hänkin lienee tunnisti minut. Keskustelimmekin asiasta hoitajien kanssa, siviilissä ei psykiatrinen hoitaja saa tervehtiä potilasta kaupassa tavatessaan - mikäli hän ei tee aloitetta. Myöskään liikkuessa potilaan kanssa osaston ulkopuolella olisi hyvä jos ei vaatteista tai nimikylteistä näe potilaan olevan psykiatrisessa hoidossa. Tämä herättää minussa ajatuksia siitä, kuinka leimaavaa psykiatrinen hoito on - vaikka kyseessä olisi äkillinen ja väliaikainen psykoottinen häiriö, sellainen joka voisi kohdata meitä lähes jokaista silloin kun stressitekijät kasvavat liian suuriksi.

Miten tärkeää olisi että mielenterveyskuntoutujalla olisi hyvä ja kuntoutumista tukeva lähipiiri ja muutama, sairautta ymmärtävä ystävä. Keskusteluissa on tullut ilmi, ettei potilaalla ole välttämättä yhtään ystävää ja lähipiiristä ei välttämättä löydy yhtään tervettä ihmistä - tämä tuntuu minusta todella surulliselta. Tärkeää olisi jollakin tavoin tukea potilasta hänen kuntoutumistaan tukevien suhteiden ylläpitämisessä - ja joskus tukea itsenäistymään esimerkiksi omista vanhemmistaan, mikäli suhde ei tue potilasta hänen elämässään. Miten tämäkin hienovaraisesti tehdään ....? 

vko 1/9: äijä-talkia, turvallisuutta, käsitteitä ja kirjaamista.

Ensimmäisen päivän jälkeen asiat ovat selkiytyneet. Yllättävän nopeasti olen jo työryhmän jäsen, johtunee suurimman osan henkilökunnan avoimesta ja ystävällisestä asenteesta. Tapoihini kuuluu, oli kyse työ- tai harjoittelupaikasta, ensin havainnoida miten ryhmä toimii ja miten siellä kommunikoidaan, ja tämän jälkeen suhteuttaa omaa toimintatapaani. Joskus olen huomannut opiskelijoiden tulevan "takki auki, kaiken tietävänä", ja tämäkös ärsyttää vakituista henkilökuntaa. Osastollani on töissä pitkänlinjan ammattilaisia ja minä kunnioitan heidän ammattitaitoaan - vaikka sen hiljaisen tiedon onkiminen voi tarvia pitkääkin pehmittelyä ja voi olla opiskelijalle hyvinkin haasteellista. Tähän lisää haastavuutta tulkitsemani "lievä" opiskelijavastaisuus" joillakin hoitajilla. Onneksi aiempi työkokemus rakennusmiesten kanssa on opettanut minulle eräänlaisen "äijä-talkin" - tosin, siitä kyllä puuttuu se nöyristelevä-opiskelija-asenne. Mutta - jokatapauksessa tämä "äijä-talk" toimii, ainakin joissakin tilanteissa.

Ennakkokäsitykseni suljetusta osastosta oli erilainen, odotin että osasto olisi rauhattomampi. Jos vertaan aiempaa harjoittelu/työ kokemustani ns. psykogeriatrisessa asumisyksikössä, niin potilaiden rauhallisuus tällä osastolla yllätti minut. Osastolle tullaan yleensä päivystysyksikön kautta ja keskimääräinen hoitojakso on 2-6 kuukautta. Tämän jälkeen potilaat siirtyvät joko avohoitoon tai esimerkiksi pitkäkestoiseen psykiatriseen laitoskuntoutukseen. Pohdin sitä, miksi tämä psykogeriatrinen asumisyksikkö on huomattavasti rauhattomampi (tarkalleen ottaen nimitys ei ole lienee oikea, mutta tämä kertoo yksikön luonteesta) - ja tulin siihen tulokseen, että asumisyksikön asukkaat ovat vanhoja, heitä on lääkitty klassisilla antipsykooteilla ja heidän sairautensa on ollut vaikeasti hoidettava. Jokatapauksessa osastolla on rauhallista, viikolla tapahtui yksi ainoa haastava tilanne. Juuri silloin olin kävelyllä yhden potilaan kanssa, joten sekin jäi näkemättä. Osastolla on käytössä turvapuhelimet, niiden toimivuuden testasin sitten tämän viikon viimeisellä vuorolla: tiputin puhelimen ja turva"lanka" irtosi. Hälytys toimi ja toiselta osastolta tuli yksi hoitaja hyvin nopeasti kysymään tarvitaanko apua... Ongelmana oli se, ettei kukaa vakituisista hoitajista tiennyt miten aiheeton hälytys perutaan .... Senpä siis selvittelen ensiviikolla.

Onpa muuten yllättävän hankalaa vaihtaa käsitteet yksiköstä-ohjaajasta-asukkaasta osastoon-hoitajaan-potilaaseen. Tämän koenkin itselleni kasvun haasteeksi: en ole ohjaajana, vaan hoitajana. Potilaalla on oikeus olla tällä osastolla sairas, ja hänen kuntoutumisensa etenee voimavarojen mukaan. Ennenaikaiset kuntoutumisen vaatimuksethan saattavat lisätä psykoosin uusiutumista. Hoitajana minun tulee osata havainnoida - ja välillä ihan vaan olla. Olla saatavilla ja ollessani kaikessa rauhassa havainnoida. Kirjaamisessa oman haasteensa tuo se, mitä havointoja kirjataan ja millä sanoin. Pitää kirjata niinkuin on nähnyt ja kuullut, vailla tulkintoja. Ainakin alkuun kirjaaminen tuntuu vaikealta kun ei tunne potilaita. Mutta tämähän vaikeus helpottaa ajan myötä, tutustuessani potilaisiin.

Kirjaamisella on tärkeä merkitys niin potilaan kuin hoitajan oikeusturvan kannalta. Opin sen, että tilanteessa jossa potilasta on jollain tavoin joutunut rajoittamaan ja/tai potilas on kohdistanut hoitajaan väkivaltaa tai uhannut väkivallalla, tästä tulee tehdä tarkat kirjaukset mahdollisten tulevien kanteluiden ja selvityspyyntöjen vuoksi. Olinkin kuullut siitä opettajalta ja hoitajat kertoivat itsekin joutuneensa kirjoittamaan vastineita kanteluihin. Olen pohtinut itsekin sitä, tulisiko omat tiedot salata turvakiellolla. Minulla on maistraatissa tietojen luovutuskielto (se onnistuu näppärästi netissä ja Trafiin tein juuri tietojenluovutuskielto pyynnön miehelleni, koska ajan hänelle rekisteröidyllä autolla. Puhelinnumeroni saa nimellä, mutta osoitetietoja ei. Onko tämä tarpeellista, en tiedä. Käytäntöjä hoitajien välillä näyttää olevan, osalla on turvakielto ja osalla löytyy kaikki tiedot numeropalvelusta.

Aikaa ensimmäisellä viikolla oli istuskella osastolla ja keskustella potilaiden kanssa. Keskustelut liikkuivat hyvin yleisellä tasolla, erään potilaan kanssa puhuimme sairaudesta ja miten oireet näkyvät hänellä. Yllätyin siitä kuinka käskevät ääniharhat saavat todellakin ihmisen toimimaan niiden mukaan, olemaan vaikka syömättä pitkänkin ajanjakson. Perjantai-illan piristeeksi saimme kuulla todella hauskoja harhaisia puheita, hoitajat määrittelivät ne "vanhanaikaisiksi harhoiksi". Pohdin itse sitä, pitääkö näitä harhoja yleensä oikaista. Kysyessäni asiaa hoitaja sanoi, ettei näitä ainakaan näin vanhemmalla potilaalla lähdetä oikaisemaan - kuunnellaan vaan sujuvasti. Tällähetkellä minusta tuntuu haasteelliselta nämä keskustelut, niin että ne olisivat potilaan kuntoutumista tukevaa, supportiivista. Mistä löytää oikeat sanat ja täsmentävät kysymykset, kuinka huomioida keskusteluista tärkeimmät asiat. Käsittääkseni näitä supporttiivisia keskusteluita ovat juuri omahoitaja keskustelut - ja siis vaativat jo syntyneen hoitosuhteen. Tavoitteenani on näin alkuun päästä mahdollisuuksien mukaan omahoitajakeskusteuun mukaan, toivottavasti se onnistuu. 

Moniammatillinen työryhmä on näkynyt ensimmäisen viikon aikana isolla raportilla, johon on osallistuneet hoitajien lisäksi myös osaston molemmat lääkärit. Niin tämä iso raportti kuin päivittäiset raportit ovat hyvin vuorovaikutteisia, minkäänlaista "nokkimisjärjestystä" en ole havainnut - tämä lienee tyypillistä psykiatrisilla osastoilla. Toisenlaisista käytännöistä olen kuullut somaattisilta osastoilta. Avoin vuorovaikutus tuntuu hyvältä, opiskelijankin huomioita kuunnellaan. Hoitajien huomiot ja niiden kirjaamiset ovatkin hyvin tärkeitä lääkäreille, olemmehan me havainnoimassa potilaan käytöstä ja esimerkiksi lääkityksen vaikutuksia.

Jossakin keskustelussa kävi ilmi potilaan lääkevastaisuus, perusteena esimerkiksi lääkkeiden aiheuttama lihominen ja siitä mahdollisesti johtuvat nivelvaivat. Pohdin silloin miten lääkkeiden käytön tarpeellisuudesta keskustellaan potilaan kanssa. Mielestäni näihin keskusteluihin voisi  käyttää stressi-haavoittuvuusmallia - silloin kun sitä käydään läpi potilaan kanssa. Mikäli suojaavat tekijät eivät riitä tai stressiä on liikaa, lääkitys suojaa. Ainakin vielä nämä pohdituttavat minua, psyykenlääkkeiden vaikutukset haittoineen ja niiden hoitovasteet. Mielenterveyden ongelmat ja sairaudet kun eivät ole konkreettisesti juuri tässä, käsillä hoidettavina eikä verikokein mitattavissa. Olo tuntuu pieneltä ja tietämättömältä - mutta ehkäpä minun tulee muistaa se että olen tuleva lähihoitaja, en lääkäri tai psykoterapeutti.

Osallistuessani osastolla järjestettyihin ryhmiin pohdin niiden merkitystä potilaan hoidolle ja kuntouttamiselle. Eikö niin että jokainen toiminto tulisi olla perustetavissa - miksi juuri tämä ryhmä tälle potilaalle. Toisaalta onhan tärkeää katkaista laitosmaista päivää jollain tekemisellä joka poikkeaa käytävillä istuskelusta yms. Vanhemman polven hoitajat, jotka ovat olleet töissä piirimielisairaaloissa, kertoivat kuinka silloin potilaat tekivät ihan oikeita töitä. Pitäisikö näitä oikeita töitä olla tarjolla nytkin psykiatrisen hoidon potilaille?

viikon kohokohta taisi olla perjantaina

kun minulle soitettiin ja tarjottiin pitkää sijaisuutta

eräästä asumisyksiköstä,

heti opintojen loppumiseen jälkeen.

Paikka on minusta hyvä työpaikka,

työkaverit ja asukkaat ovat mainioita, 

esimies on hyvä sekä työilmapiiri rehti.

Maanantaina taidan ilmoittaa 

ottavani työpaikan vastaa =) 

1. päivä MTP:n työssäoppimisen jaksolla

what a Day! 

Ensimmäisen päivän tunnelmat: oliko opiskelija enemmän sekaisin kuin potilaat?

Siltä ainakin tuntui. Uusia kasvoja, hoitajia ja potilaita. Paljon tietoa isolla raportilla.
huh - miten sekava olotila! Miten koskaan tulen selviytymään tästä jaksosta? Miten ennätän kaikki asiat omaksumaan niin että olen näyttöviikolle valmis? Miten pääsen hoitotiimiin ja sen työskentelytapoihin "kiinni"? Miten ihmeessä tulen muistamaan kaiken? Miten pystyn pitämään joskus ison raportin, jossa on mukana lääkäritkin? APUA!

Minua jännitti ja pelotti niin, etten muistanut osastonhoitajan kysyessä edes omaa puhelinnumeroani.

Mutta positiivista on se, etten pelännyt potilaita! Minulla oli jopa muutamia kohtaamisia keskustellen heidän kanssaan osastolla ja keskustelyryhmässä.

Mutta, päivä oli kyllä yksi KAAOS minun päässäni. Sen lisäksi oireilin osaston huonoa sisäilmaa päivän jälkeen niin, että varmuuden vuoksi kysyin itselleni toista top-paikkaa. Mikäli nämä oireiluni jatkuvat eikä allergialääkkeet vaikuta. Niitä kokeilen heti huomenna.

... opiskelijan lupauksia vuodelle 2012

Uudenvuoden lupaukset jäivät tänä(kin) vuonna tekemättä. Lupaukset käsittääkseni ovat yleensä sitä luokkaa, että niiden pitäminen on hyvin haasteellista, lähes jopa mahdotonta. Vai onko sinulla jokin lupaus, jonka olet pitänyt ja jonka tavoitteissa olet onnistunut?

Itse pohdin vuoden 2012 haasteita, onhan edessä vuosi jossa on uuden ammattini kannalta tärkeitä kulminaatiopisteitä: viimeinen tärkeä työssäoppimisen jakso uusine kokemuksineen, laajoine tehtävineen ja näyttöineen: opintojen päättyminen mahdollisesti jo maaliskuun lopulla; vakituisen työpaikan etsiminen/valitseminen; jatko-opintojen harkitseminen, mahdollisesti asuinpaikan vaihtuminen. Voinpa vain todeta, että mahdollisuus kriiseilyyn on olemassa.

Mitä voisin lähihoitajaksi opiskelevana luvata? Voin luvata havainnoivani top-paikalla toisten hoitajien tapaa hoitaa ja kuntouttaa - kriittisesti. Voin luvata kopioida itselleni niitä toimintatapoja, jotka hyväksi havaitsen. Voin luvata etsiä vaihtoehtoisia tapoja niihin toimintatapoihin, jotka mielestäni eivät ole joko eettisesti oikein, omaksumani teoreettisen tiedon vastaisia tai minun omaan persoonaani sopimattomia. Voin luvata olla nyörä, mutta kuitenkin luottaa omiin jo kehittyneisiin taitoihini ja vaistooni. Voin luvata kohdata potilaan tasavertaisena, ihmisenä -kuitenkin niin, että hänellä on oikeus olla potilas, olla sairas ja hoitoa tarvitseva. Voin luvata olla avoin kaikelle uudelle ja vastavuoroisesti tuoda työhön oman luovan panokseni. Voin luvata tehdä parhaani, niin hyvin kuin osaan omalla persoonallisella tavallani. Voin luvata kysyä hoitajilta tai opettajilta, silloin kun en tiedä. Voin luvata, että väsyn ja tuskastun kaiken tekemisen keskellä - mutta lupaan myös, että huolehdin jaksamisestani liikkumalla, paljon nauramalla hyvien ystävieni kanssa ja hiukan laulelemalla.

Tuleva 9-11 viikkoa tulee olemaan varmaan hyvin työntäyteinen, jostakin (?!?!) syystä joululomalla suunniteltu portfolion tekeminen jäi  kokonaan aloittamatta. Joten top-jakson tehtävät näyttö- ja hoitosuunnitelmineen sekä portfolion tekemisineen tulee olemaan varmaankin hyvin, hyvin tekemisentäyteinen.

Kevääksi ehkä tulee hakuun muutama minua kiinnostava työpaikka - niistäkin pitäisi miettiä, mitä ja missä haluan olla töissä, mikä merkitys on fyysisellä työympäristöllä, mikä on työkavereiden merkitys.  Mahdollisia jatko-opintoja varten pitäisi ehkä aloittaa opintoja avoimessa yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Ilmassa leijailee myös ajatuksia siitä, josko tämä (entinen) sisustamisen ammattilainen saisi suunnitella ihan oman itselleen uuden  kotinsa sisustusta. Ehkä tämä viimeisin olisi ihan kivinta - mutta samalla myös epätodennäköisintä ...

tästä siis, vuoteen 2012. (ja mitäänhän ei tullut luvattua ....) ;)

.. hiukan pohdintaa.

Ennen TOP-jaksolle menemistä olin sitä mieltä, että jakso on aivan liian lyhyt mihinkään kokemiseen tai oppimiseen. Nyt jakson jälkeen täytyy myöntää olleensa väärässä - koin ja näin paljon. Ja jotain ehkä opinkin.

Tärkeää oppimisessani  oli työparina työskentely - keskustelut yhdessä asiakkaan kanssa, sopivasti toista ohjaajaa myötäillen. Ainakin tässä paikassa oli tärkeää että meitä oli kaksi, olimmehan asiakkaiden kanssa keskenämme keskusteluissa. Periaatteessahan näin ei liene olisi saanut tehdä - mutta jos olisimme olleet koko ajan hoitajien mukana, olisimme harjoittelleet taas jälleen kerran perushoitoa. Tärkeitä olivat siis keskustelut vastaavana ohjaajan kanssa - hänelle raportoimme päivittäin mitä aiomme tehdä ja mitä olimme tehneet. Työparin kanssa oli myös hyvä vaihtaa ajatuksia, pohdiskella erilaisia katsontakantoja ja välillä tuulettaa kunnolla. 

Vaikka toimimme itsenäisesti, en kokenut sitä vaikeaksi tai liian haastavaksi. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa pysyimme "turvallisilla vesillä" - tärkeintä oli motivoida heitä liikumaan ulkona ja keskustelun virittäminen. Mielestäni tärkeintä oli se, että olimme heistä aidosti kiinnostuneita - meillä oli aikaa keskustella ja kuunnella. Harmittavaa on se, ettei jatkossa ohjaajilla ole edelleenkään aikaa näin yksilölliseen toimintakyvyn ylläpitämiseen - olimmeko vain pieni pilkahdus auringosta, joka sitten katosi horisonttiin? Pohdin myös sitä, mikä onkaan fyysisen ympäristön merkitys mielenterveydelle ja jaksamiselle - pimeät ja ankeahkot tilat eivät vaikuta ainakaan mielialaan kohentavasti. Toisaalta en kuullut negatiivisia kommentteja asiakkailta lainkaan, he vaikuttivat pääsääntöisesti tyytyväisiltä. Jos paremmasta ei tiedä, niin osaako olla enempää vaillakaan - ehkä ei ?Vaadimmeko me liikaa - tulisiko elämän onnellisuus vähemmälläkin niin mieleltään terveelle kuin sairaalle? Ainakin oma suhdeviivaimeni elämän suhteen sai uusia mittakaavoja, ja se on hyvä!

Ihmisten ystävällisyys ja lämpö oli hienoa kokea, aitoa kiinnostusta. Uskon siihen että myös oma suhtautuminen vaikuttaa aina - jos olen itsekin avoin ja kiinnostunut, minuakin kohdellaan samoin. Onneksi aktiivinen tiedon etsiminen ja kysyminen on aina kuulunut tapaani oppia, ilman sitä olisi jäänyt tämä kokemus monta astetta köykäisemmäksi. Ja vaikka tiivis työtahti verotti voimia, niin uskon että tämä oli oppimisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan kokemus top-jaksosta vieraassa kulttuurissa oli tärkeä. Ehkä Suomessa olisin saanut tehdä ”tekemistä” enemmän – mutta uskon että koin, opin, havainnoin ja tunsin enemmän tässä hoitokodissa Virossa.

keskusteluja, kilareita ja väsymystä.

Meillä oli ihana mahdollisuus haastatella useaakin henkilöä: avustusjärjestössä toiminutta S-L:ää, paikan entistä johtajaa ja lääkäriä M:ää sekä nykyistä johtajaa H:tä. Heidän kaikkien puheista kuulsi kiitollisuus suomalaista avutustyötä kohtaan, he ihanasti puhuivat "suomalaisista ystävistä". Erityisen mielenkiintoinen oli keskustelu entisen johtajan kanssa, hän osasi kertoa paikan aiemmasta toiminnasta neuvostoaikana ja sen kehittymisestä tähän päivään. Oli hienoa saada myös keskustella hoitokodin johtajan kanssa - harvassa tämän kokoisessa työssäoppimisen paikassa tämä onnistuu. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että me olimme tulleet harjoitteluumme hoitokotiin, heidän viimeisimmät kokemukset harjoittelijoista olivat olleet negatiivisia - me saimme innostuneella ja positiivisella suhtautumisella hiukan "pölläytettyä" näitä käsityksiä. Kaikenkaikkiaan työntekijät suhtautuivat meihin ystävällisesti, he olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja suomalaisista käytännöistä - ja mielellään jaoimme ajatuksiamme hoitotyöstä oppien toinen toisiltamme.

Myös asiakkaiden havainnoiminen - niin työ- kuin vapaa-ajalla - oli rikastuttava kokemus. Saimme seurata "kilareita" ja muutoinkin mt-sairaiden henkilöiden käyttäytymistä. Asukkaitahan oli niin paljon, ettei heidän diagnooseja voinut tietää, mutta omia arviointejamme teimme. Ehkä suomalaisessa hoitokodissa joihinkin tilanteisiin olisi puututtu, mutta hoitohenkilökunnan vähäisyyden takia ei kaikkiin ehditty tässä hoitokodissa puuttua - ja joissakin tilanteissa asukas sai kiihtyä aivan rauhassa omien harhojensa kanssa.

Kaksi viikkoa tiivistä työssä oppmista on nyt  siis takana. Pitkät kymmenen tuntiset työpäivät, vain yksi vapaa päivä oli toisaalta tehokas oman oppimisen suhteen - toisaalta hyvin henkisesti väsyttävä kokemus. Fyysisestihän työssä ei rasitu, eikä näin  lyhyenä aikana psyykkistä rasittus tullut niinkään työstä itsestään - enemminkin erilaisen kulttuurin ja hoitokäytännön, vieraan kielen ja tiedon hakemisen yhdistelmä vei voimia. Toisaalta majoittuminen samassa pihapiirissä antoi lisäarvonsa - toisaalta juuri sen takia irtaantumista vapaa-ajalla työstä ei tullut. Teimme töitä työparina, ja keskustelut havainnoista ja päivän tapahtumista jatkui myös vapaa-ajalla. Toki osasimme irrouttautuakin, iltaisin ajelimme läheiseen kaupunkiin, kävimme kuvaamassa luontoa ympärillä ja vapaapäivänämme kiertelimme kaunista Saarenmaata. Ja kaikenkaikkiaan meillä oli hauskaa, ehkä kaikella sillä nauramisella (kuinkahan vanhoja meistä tuleekaan!) kompensoimme näkemäämme ja kokemaamme.

Virolaisten ystävällisyysdestä kertonee se, että saimme kutsun tulla uudestaan Saarenmaalle, kaksi ohjaajaa pyysi vierailemaan ensi kesänä, toinen jopa majoittumaan. Mietin sitä, kuinka me kohtaisimme virolaisen harjoittelijan työpaikallamme? Uskoisin, että paljon meillä olisi tässä oppimista.

Saimme päättää top jaksomme ensin rentoutumalla kylpylässä, kauniissa Kuressaaressa ja pari päivää Tallinnassa kuvaten vanhaa kaupunkia antoi hyvän tuuletuksen jakson jälkeen. Vaikka kuinka päätimme, ettemme puhu työasioista viimeisten vapaa päivien aikana, silloin tällöin putkahti ajatus sanoiksi ... sen verran merkittävä kokemus tämä Viro-jakso on ollut!

- välittämistä, rajoittamista ja tanssimista.

Olen tavannut täällä erilaisia hoitajia, ohjaajia. Erityisesti minua ilahduttaa K ohjaaja, nuorehko nainen joka välittää asukkaista. Hänen tekemisissään ja toimimisessaan näkyy aito välittäminen. Työssä hän kohtaa ihan samoja ongelmia kuin meilläkin, asukas ei halua käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteitaan - kaupankäyntiä suihkun ajankohdasta käydään pitkin päivää. Hänellä vaikuttaa olevan hyvät suhteen omiin asukkaisiinsa. K on raskaana, ja hän kertoi ettei hänen tarvitse tehdä enää yötöitä, viimeisen yövuoron hän teki top-jaksomme aikana. Onhan yövuoro todella haasteellinen: 37 miestä asukkaana, yksin osastolla pienessä huoneessa josta ei ole kuin yksi ovi käytävälle. En ihmettele laisinkaan sitä miksei asukkaiden alkoholin käyttöön puututa - kuin sen uskailtaisi tehdä yksin työvuorossa oleva nainen.

Suomessa vastaavanlaisessa palvelutalojen kokonaisuudessa olisi tiukemmat rajat ja selkeämmät säännöt. Tai niin, yksikön aulasta löytyy kyllä talon säännöt - mutta niitä ei näytetä noudatettavan eikä niiden rikkomiseen ole resursseja puuttua. Moneen tilanteeseen olisin suomalaisessa yksikössä jo tiukasti puuttunut, mutta ymmärrän kyllä sen, että samanlainen tiukka puuttuminen aiheuttaisi tässä yksikössä monenlaisia vaaratilanteita ohjaajille. Arki näyttää päällisinpuolin sujuvan hyvin, pieniä kahnauksia näyttää silloin tällöiln olevan, mutta pääsääntöisesti asukkaat elävät rauhallisesti.

Yksikössä innostuttiin järjestämään tanssiaiset, suven loppumisen kunniaksi. Puolitoista tuntia railakasta menoa virolaisen popmusiikin tahtiin. Yksikköön oli kutsuttu myös naisvieraita kahdesta majasta, heitä tulikin muutamia tanssimaan yhdessä yksikön miesten kanssa. Iloa ja riemua riitti, tanssi ja musiikki vapautti asukkaita jorailemaan kunnolla. Myös ohjaajat olivat tanssimassa, naurua ja hikeä =) Vastaava ohjaaja innostui niin että suunnitteli tanssiaisten pitoa kerran kuussa. Tämä ilonpito ei loppujen lopuksi tarvitse kovinkaan paljon ponnisteluja, pari cd:tä ja muutaman ohjaajan alkuun innostamaan asukkaat tanssimaan.

- kommunikointia, tekemistä, puheeksi ottamista. Mitä minä opinkaan?

Olemme saaneet tehdä ja olla hyvin itsenäisesti. Parhaita paikallisiin käytäntöön tutustumisen hetkiä ovat keskustelut kahvihuoneessa ohjaajien kanssa, sekä ohjaustilanteet vastaavan ohjaajan kanssa. Puolin ja toisin vaihdamme kokemuksia työstä  - kielimuuritkaan ei haittaa ajatusten vaihtoa. Ohjaajat mielellään kuuntelevat työoloistamme ja -tavoistamme, ja saamme myös heiltä paljon kiinnostavaa tietoa ja ajatuksia hoitamisesta. Hyvin paljon asioita tehdään samalla tavalla kuin meillä, mutta eroavaisuuksiakin tietysti löytyy. Mielestäni nämä ohjaajat ajattelevat samoin työstään, sen tärkeydestä ja siitä, miten asioita pitäisi tehdä - mutta henkilökuntaresurssit ovat suurin este. Aikaa virikkeelliseen ja kuntouttavaan toimintaan ei kertakaikkiaan ole. Ilahduttavaa oli se, että vastaava ohjaaja innostui meidän viriketoiminnoista niin, että hän suunnitteli yhdessä ohjaajien kanssa viikottaista viriketoimintaa. Saimme jakaa omia kokemuksiamme ja ideoida yhdessä heidän kanssaan mitä näillä resursseilla päivittäin voisi tehdä.

Tähän TOP-jaksoomme olisi kuulunut enemmänkin seurailla miten asioita tehdään työssäoppimisen paikassa, mutta me olemme saaneet kahden oman asukkaamme kanssa tehdä hyvinkin jo "töitä". Paljon aikaa kuluu tietenkin asiakirjojen ja potilaspapereiden suomentamiseen, mutta mielestämme ne antavat tärkeitä perustietoja niin hoitojärjestelmästä kuin -menetelmistä. Pääosin paperilla kaikki näyttää kutakuinkin samanlaiselta kuin meillä Suomessa, toteutus kaatunee yleensä resurssien riittämättömyyteen.

Itselleni on oman oppimiseni kannalta ollut hyvä kokemus keskustella omien asiakkaidemme kanssa heidän sairaudestaan, miten he sen kokevat. Tärkeimpänä tavoitteena vastaava ohjaaja antoi meille masentuneen miehen saamisen ulkoilemaan ja ehkä hiukan keskustelemaan. Olemme viikon ajan käyneet hänen kanssaa kävelyllä, hiljalleen keskutelut ovat vuolaampia - ja jopa saaneet yhdessä hänen kanssaan varattua ajan kuntosalille. Vanhemman miehen kanssa olemme käyneet myös keskusteluita, niin täällä asumisesta kuin hänen sairaudestaan. Kävelyä on riittänyt jokaiselle päivälle, kaunis ympäristö on tullut näin tutuksi asukkaiden esittelemänä.

- havaintoja, hoitokäytäntöjä, huoltamista.

Laajalla palvelukotien alueella asuu siis 380 asukasta, ja heitä liikkuu vapaasti alueella. On mielenkiintoista seurata ja havannoida psyykkisesti sairaiden koko kirjoa - heidän käyttäytymistään. Minusta ihmiset vaikuttavat hyväntuulisilta ja onnellisilta, he mielellään ottavat kontaktia vieraisiin. Kättelyä ja käsidesiä =) Jokunen osaa puhua suomea muutaman sanan, yllättävin tilanne oli kun eräs vanhempi, mielenkiintoisesti pukeutunut nainen vastaantullessa alkoi keskustelemaan meidän kanssa englanniksi. Hänen ilonsa huokui harvahampaisesta hymystä.

Toiminnanohjaajan työpäivä näyttää kuluvan asukkaiden perustarpeiden tyydyttämisen huolehtimisessa. Asukkaille on tehty suomalaisen hoitojärjestelmän malliin kuntouttamissuunnitelma (tegevuskava) tarpeineen ja tavoitteineen, asetetut tavoitteet ovat hyvinkin pieniä - jalkojen pesusta pedin petaamiseen. Lääkkeiden jakoon ja lääkehoitoon ei toiminnanohjaajat (tegevusjuhendajad) osallistu, siitä huolehtii sairaanhoitaja (medöde). Verkostotyö ja virikkeellinen toiminta on  käsittääkseni hyvinkin paljon kiinni ohjaajan omasta aktiivisuudesta. Meitä opastanut ohjaaja kertoi olevansa paljon yhteydessä omien asukkaiden sukulaisiin, hän kertoi käyneensä yhden oman asukkaansa kanssa asukkaan äidin luona. He eivät olleet tavanneet toisiansa reiluun kymmeneen vuoteen. Ohjaaja otti myös omia asukkaita mukaansa kävelylle hoitokodin puutarhalle, he poimivat siellä omenoita ja valmistivat siitä omenapiirakan. Käytössä oleva keittiö oli kyllä hyvin mielenkiintonen yhdistelmä kodinhoitohuonetta ja keittiötä pyykinpesukoneineen ja helloineen. Ehkei ihan suomalaisen hygieniakäytännön mukaista.
 

Tilat ovat vanhoja, pinnat hyvin kuluneita - mutta yleisestä siisteydestä täällä huolehditaan. Yleisten tilojen lattiat pestään - kuurataan - reilulla vedellä pariinkin otteeseen päivässä. Ulkona asukkaat huolehtivat kävelyteiden siisteydestä lakaisemalla niitä päivittäin - siis vain elokuvan Prinsessa puunpesijät puuttuvat. Huonekaluja tänne on saatu hyväntekeväisyysjärjestöiltä, se näkyy tietenkin mielenkiintoisena yhdistelmänä 80- ja 90-luvun huonekalujen tyylisuuntien sillisalaattina.

- matkaamista, majoittumista ja majoja. Vihdoinkin Virossa.

Matkamme Saarenmaalle alkoi sunnuntaiaamuna varhaisella läpi Suomen, kahdeksan tunnin ajomatka Helsinkiin sujui rattoisasti. Keskustelun aiheita riitti. Oli vaikea eritellä odotuksia tulevalle kahden viikon jaksolle kun ei tiennyt juurikaan mitään paikasta johon oli menossa. Tavallaan osasi odottaa jonkinlaista kulttuurishokkia hoitokulttuurin osalta- toisaalta kaunis Saarenmaan luonto kiinnosti ja etukäteen ilahdutti.

Saavuimme hoitokotiin sunnuntai illalla myöhään, ihmetellen kuinka matka tuntuikin niin lyhyeltä vaikka matka matkaa oli taitettu 16 tuntia. Onneksi siis seura oli mukavaa ja hauskat jutut kevensivät hiukan edeltäkäsin jännittämääni matkaa. Saimme ystävällisen vastaanoton, yhteyshenkilönämme oli suomalainen nainen - hänen opastuksellaan asetuimma majaksi ja ystävällisesti hän antoi käydä omassa talossaan väsyneiden matkalaisten suihkussa. Nainen on tehnyt tähän hoitokotiin paljon hyväntekeväisyysjärjestön kautta avustustyötä, ja asuu nyt hoitokodin lähellä olevassa Suomi-kylässä pienessä talossa. Suomi-kylä on saanut nimensä siitä, että se on rakennettu sodan jälkeen Suomesta saaduilta sotakorvausrahoilta. Talot ovat ihastuttavia, osa niistä on kunnostettu. Kauniita pieniä tontteja ja kunnostettuja pihoja. Majapaikkamme on Päevakeskus - entinen koulu. Tilaa meillä on varmaankin vähintään 1000 m2, joten tilaa riittää :) Päivällä tässä tapahtuu erilaista toimintaa, mattojen kutomista, taide-ja savitöitä, paperipussien valmistamista, matonkuteiden leikkaamista,  silkkipainantaa. Viriketoimintaa ja kuntouttavaa työtoimintaa siis.

Hoitokodin alueella on useita vanhoja rakennuksia, aikoinaan tämä on ollut lennoston tukikohta. Lähellä olevalta lentokentältä - josta tosin ei ole enää muistona kuin laakea aluea ja lentokentän metalliromua aitarakennelmissa - on lähdetty sodan aikan pommittamaan Berliiniä. Alue on laaja, ja siellä on monta isoa rakennusta joissa toimii erilaisia palvelukoteja. Luonto on kauniin rehevää, ihania vanhoja puita ja paljon tilaa asukkailla liikkua. Asukkaina on psyykkisesti sairaita, kehitysvammaisia ja päihdeongelmaisia. Yllättävää on se, että samassa palvelutalossa on niin psyykkisesti sairaat, kehitysvammaiset kuin päihdeongelmaiset. Suomessahan samaan yksikköön ei saa laittaa kehitysvammaisia ja mielenterveyskuntoutujia.


Meille alunperin osoitettu paikka osoittautui kehitysvammaisten palvelukodiksi (lienee tämä termi lähinnä vastaava Suomessa), ja olimme siellä ensimmäisen päivän. Se oli kunnostettu, ja tiloiltaan alueen modernein. Ensimmäinen päivä sujui keskustellen suomea taitavan asukkaan kanssa, veimme myös pariin otteeseen pyörätuolissa olevia asukkaita ulkoilemaan. Käsittääkseni hoitajilla ei ole kovinkaan aikaa pitkiin kävelylenkkeihin, joten ajattelimme näin olevamme asukkaille eniten hyödyksi. Minua ilahdutti se, kuinka asukkaat nauttivat ulkoilusta, iloiset ilmeet kertoivat että heillä oli mukavaa - vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Vaikka palvelukoti oli alueen uudenaikaisin, tiesimme ettei se vastaa työssäoppimisen tavoitteitamme. Ruokalassa meidät esiteltiin vastaavalle ohjaajalle, joka työskentelee yksikössä jossa on psyykkisesti sairaita ja päihdeongelmaisia. Kerroimme, että se vastaisi enemmän opintojamme ja saimme luvan siirtyä ko, yksikköön ensin yhdeksi päiväksi - ja loppujen lopuksi saamme tehdä jakson tässä yksikössä.

Hoitajat ovat täällä hyvin ystävällisiä ja ottavat meidät hyvin vastaan. Suurin osa ei osaa lainkaan suomea tai englantia, mutta yllättävän hyvin kommunikointi sujuu. Me puhumme paljon suomea, he paljon eestiä - ja aikamme puhuttua ymmärrys asioista löytyy. Englantia hiukan taitavat alkuun arastelevat englannin puhumista, mutta pikkuhiljaa puhumiseen löytyy englannin sanoja ja keskustelut tauoilla käyvät vuolaina. He ovat kiinnostuneita hoitajan työstä Suomessa, ja me saamme heiltä tietoa heidän koulutuksestaan ja työstään täällä Virossa. Minusta on tavallaan huvittavaa keskustelut täysin eestin kielisen ohjaajan kanssa, puheen määrä hiljalleen saavuttaa täyden ymmärryksen asiasta kuin asiasta.

Ohjaajanamme on yksikön vastaavaohjaaja, hänellä on käsittääksemme Suomen sosionomin amk-tutkintoa vastaava koulutus. Toiminnanohjaajat ovat joko kauan työskennelleet ja täydennyskursseja käyneet tai kaksivuotisen ammattiopiston käyneet. Lisäksi palvelukodissa työskentelee "sisaria", jotka huolehtivat siivoamisesta yms. Yksikössä on yli 30 asukasta, ja vuorossa on kaksi  (!) ohjaajaa. Työpäivät ovat kaksitoista tuntisia, yövuorossa on yksi (!) työntekijä. Työtä ei varmaan helpota lainkaan se, että tilat ovat kahdessa kerroksessa, ja samassa rakennuksessa on toinenkin yksikkö - asukkaita on kaikenkaikkiaan yli 70.

Vastaavaohjaaja antoi meille kaksi omaa asukasta, vaikeasti masentuneen nuoremman miehen ja skitsofreniaa sairastavan vanhemman miehen. Toinen osaa englantia ja toinen puhuu suomea - joten yhteinen kieli löytyy hiljalleen.