Reilusti skitso: Kalevi Rinteen elämä -kirjasta otteita.

Luettuani tämän kirjan olen saanut hiukan ymmärtämystä skitsofreniasta sairastavan kannalta. Sairaan kohtaaminen, hänen kanssaan keskustelu ja esimerkiksi harhoihin suhtautuminen on asioita joihin tarvitsen vielä harjaantumista. Myös kannanotto lääkityksestä laitoi minut pohtimaan avohuollon toimivuudesta, saako mielenterveys ongelmainen riittävästi tukea ja apua? Käsittääkseni osastoilla on samoja potilaita aina uudelleen ja uudelleen, ongelmana avohoitoon pääsyn jälkeen lienee sairaudentunteen puuttuminen sekä lääkevastaisuus ja tämän aiheuttama psyykosin uusiutuminen. Mietin sitä, toimiiko tällöin meidän avohoito? Onko psykiatriselle avohoidolle riittävästi resursseja? En tiedä.

"Skitsofreniaan sairastuneitten vanhemmat ovat loukkantuneet syvästi ja syystä. Heitä on syyllistetty ja heidän kantamakseen pantiin aikanaan kohtuuttoman suuri taakka. sen seurauksena on tapahtunut sellainen vahinko, että nyt omaiset helposti kieltävät kaikki psykologiset syy- ja seuraussuhteet ja nojautuvat biologisiin selityksiin. Kuitenkaan sitä ei voi jättää huomiotta, että lapsen ydinperhe, se ilmapiiri missä hän kasvaa varhaisimmat vuotensa, muovaa häntä.
Alitajutanta on syntynyt varhaislapsuuden vuosina, emmekä enää myöhemmin muista sen ajan kokemuksiamme. Alitajunta syöksee meille impulsseja, joita yliminä sitten tuomitsee. Skitsofreenikko on kuitenkin alitajunnan impulsseja vastaan täysin suojaton.
Biologisen suuntauksen ylivalta johtaa myös lääkkeitten tyranniaan ja siihen, että ihmistä ei kohdella tuntevana, elävänä ja aistivana ihmisenä, vaan että kaikki hänen ominaisuutensa - niin terveitä, elinvoimaisia tai nerokkaita kuin ne olisivatkin - nähdään sairauden kautta"  (s. 77)

"Skitsofreniassa kyse on ennen kaikkea minuuden hauraudesta. Meiltä sairastuneilta puuttuvat defenssit, puolustusmekanismit. Emme osaa suojata itseämme.
Kun joku syyttää, otamme heti kantaaksemme syyllisyyden taakan. Kun joku katsoo pahasti, me ansaitsemme heti tuon katseen. Kun joku loukkaa meitä, tunnemme huonoa omaatuntoa.
Skitsofreenikolla kaikki menee suodattamattomana lävitse. Jokainen ajatus, äänenpaino, ilme tai vihje. Sielun huokoset ovat liian isot.
 ....
Vainoharhianen ihminen tulkitsee toista ihmistä mustalla tavalla. Hän näkee kaiken takana pahat aikeet, hän lukee toista ihmistä pahan kautta ja usein myös itseään. Hän näkee ihmisten toimien motiiviksi itsekkyyden. Kun hän kohtaa hyvää, hän ei ota uskoakseen.
Joku vainoaa häntä, joku tahtoo hänelle pahaa, ihmisiin ei voi luottaa, he ovat pettureita, he ajattelevat vain itseään. tästä asennteesta on ripauksia myös niin sanotuissa terveissä. On ihmisiä, joitten perusasenne elämään on epäluottamus.
Myös heillä on vaikeaa, koska he eivät uskalla elää.
Vainoharhainenkin ihminen tajuaa, että hänen otaksumansa ei pidä paikkaansa. Sama pätee mielestäni kaikkiin mielen sairauksiin, sairastunut tietää, että hänen otaksumansa ei ole totta, mutta hän ei ole enää oman mielensä herra. Se tekee niin perin avuttomaksi ja haavoittuvaksi.
Terve siru on kuitenkin olemassa myös kaikkein hauraimmassa. Tätä tervettä sirua, tätä luottamusta, tätä realistista elämän uskoa toisten on hyvä tukea" (s.83,84)

Entä miten toisen ihmisen pitäisi suhtautua siihen, kun skitsofreenikko puhuu harhoistaan?
Harhoihin pitää suhtautua kunnioittavasti. Ne ovat osa ihmisen todellisuutta, ne ovat osa tätä ihmistä. Kinastelemalla, kiistämällä tai pilkkaamalla ei pääse eteenpäin.
Ei ihminen jätä näkemättä tai kuulematta harjoja sen takia, että toiset ihmiset selittävät ne pois. Hän korkeintaan jättää kertomatta niistä.
Älä koskaan myöskään pilkkaa ihmistä tämän harhoista, se on äärimmäisen loukkaavaa. Harhoissa elävä ihminen on hyvin ahdistunut, hyvin kauhuissaan. Jos naurat hänelle, olet yksinkertaisesti ajattelematon ja julma. Ihminen voi itse nauraa harjoilleen, mutta toisten ihmisten ei pitäisi koskaan tehdä niin.
Kaikkein tärkeintä on hyväksyntä.
Myös skitsofreniaa sairastavalla saa olla oma kokemus maailmasta. Häntä ei saa yrittää aivopestä, ei väittää, että hänen kokemusmaailmansa on väärä.
...
Silti voi ja pitääkin ilmaista hienovaraisesti se, että itse ei usko harhoihin. On hyvin tärkeä myös tukea harhaisen ihmisen realiteetintajua. Jollain tasolla myös sairas itse tajuaa, mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Se terve ydin on siellä jossain ihmisen sisällä, ja sitä on hyvä tukea. Kun sairaudentunto on herännyt ihmisessä itsessään, hänellä on mahdollisuus parantua. Siinä vaiheessa, kun ihminen ei edes koe itseään sairaaksi, on kaikkein hankalinta.
....
Kukaan ei kuitenkaan koskaa valitse skitsofreniaa, kukaan ei valitse harhoja, vaan harhat valitsevat ihmisen. Skitsofreenikon tuska on hirveä, mutta se ei ole fyysistä kipua, vaan toisenlaista: kauhua, pelkoa, jäykistymistä, mutta suru ja kipu siitä puuttuvat.
Myös yhteiskunta kohtelee meitä paranoidisesti. Meitä pitäisi kohdella empaattisesti, sympaattisesti ja rakkaudella. Ymmärtäminen ei ole niin välttämätöntä, mutta myötätunto on. Kuitenkin kohtaamme koko ajan suurta ymmärtämättömyyttä, pelkoa ja kauhistusta" (s. 86,87)

"Miksi toiset sairastuvat ja toiset eivät? Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus sairastua. Ihmiset voivat yksinkertaisesti mennä rikki, kun heitä tarpeeksi koetellaan. Tässä suhteessa olemme kuitenkin herkkiä eri lailla, toiset menevät helpommin rikki kuin toiset.
Ja jokaisella on mahdollisuus myös parantua!
Suomessa hoidossa vallitsee perin biologinen suuntaus, jossa uskotaan vahvasti vain lääkkeisiin. Lääkkeet eivät kuitenkaan koskaan yksistään paranna. Ne voivat lievittää oireita, mutaa niitten aiheuttamat haittavaikutukset voivat myös olla valtavat. Monesti ei ole erotettavissa, mikä on alkuperäisen sairauden, mikä lääkkeitten aiheuttamaa.
Ehkä eniten biologisen suuntauksen kannattajien mielipiteissä loukkaa se, että he jättävät potilaan sairautensa kanssa yksin. Kun sairaus on todettu biologiperäiseksi, se on tavallaan "hoidettu",. Käy helposti niin, että kukaan ei jää kuulemaan sairastuneen puhetta.
Biologisen suuntauksen kannattajat uskovat, että sairastuneessa sinällään on vika, joka voidaan parantaa, jos  sairastunut alistuu hoidettavaksi eli ottaa lääkkeensä. Eivät sisäiset ongelmat kuitenkaan ratkea pelkällä lääkehoidolla.
terapiaan skitsofreniaan sarastuneista pääse ani harva. Sairaalahoito taas on joko pitkäaikaista akuuttihoitoa, jossa potilas pidetään hoidossa vain pahimman kriisin ylitse ta jos hoito venähtää pitemmäksi, se on lähinnä säilytystä.
....
Toipumisen ongelmana ovat myös toiset ihmiset, eli antavatko läheiset sairastuneelle tilaa parantua?
Entä kestääkö sairastunut itse paranemisen? Kun tunnemaailma viriää, on valmistauduttava kokemaan myös tuskaa. Harhat muntuvat takaisin tunteiksi. Ihminen alkaa taas surra, pelätä ja toivoa. Myös tunteet aiheuttavat tuskaa, vaikka se onkin toisenlaista kun harhojen aiheuttama kauhu.
Silti tunteet pelottavat.
Kyllä, kyllä toivoa on! Kyllä skitsofreenikko topuu ajan kanssa. Vanhemmiten tunne-elämän kiihkeys tasaantuu, ihminen viisastuu. Jopa skitsofreniasta kärsivä oppii" (s. 104,105)

 

Eve Mantu varoo viinaa.

Havaintoja,

keskusteluja,

mielipiteitä

alkoholin käytöstä,

tapakulttuurista,

alkoholismista,

raitistumisesta 

mukana Lilli Loiri-Seppä

kuunneltavissa 20.11.2011 saakka.

Elävässä kirjastossa

Kävimme Elävässä kirjastossa Oulun Kumppanuuskeskuksessa. Olin kuullut siitä aiemmin, mutta en ollut käynyt koskaan Elävässä kirjastossa. Nyt saimme siihen mahdollisuuden opintojen parissa. Miten mainio mahdollisuus tutustua ihmisiin, jotka rohkeana kertovat elämästään, sairaudestaan, erilaisuudestaan.

Oletko koskaan miettinyt miltä pohjois-saame kuulostaa? Tai millaista on musliminaisen elämä Suomessa? Onko liikuntavammaisella vientiä sinkkuillassa? Millaisia harrastuksia kurdilla on? Tai millaista on elämä sodan keskellä? Entä talonvaltaajan, transsukupuolisen tai entisen huumeidenkäyttäjän arki?

Näihin kysymyksiin voit saada vastauksen kysymällä asiaa itse elävältä kirjalta, joka puhuu, kuuntelee ja keskustelee kanssasi!

Me lainasimme opiskelukaverini kanssa neljä kirjaa: Asperger, Aivovamma, Huumenuoren isä sekä MT-työntekijän. Ihailen heidän rohkeuttaan olla kirjana, vastaamassa kysymyksiin - sinuina elämänsä ja itsensä kanssa. Uskon että osalle kirjana oleminen on tavallaan terapeuttista,  omien vaikeidenkin asioiden käsittelyä toisten kanssa. Näin ainakin meille kertoi huumenuoren isä, joka sanoi ettei vielä ole pystynyt käsittelemään omia tunteitaan,

Mitä opin lukiessani eläviä kirjoja? Asperger-henkilölle selkeitä kokonaisuuksia ja tehtäviä, aikaa keskustelussa vastaamiseen. Aivovamma ei välttämättä näyt päällepäin, on oltava tietoinen aivovamman oireista, esimerkiksi lyhytkestoisen muistin häviämisestä. Huumenuoren vanhemmilta tulee kysyä, kuinka he voivat ja jaksavat, heidät tulisi huomioida myös hoitotyössä. Mt-työntekijä vahvisti sitä, että olen oikealla alallla - ja saan olla juuri tällainen, oma persoona - välillä omituinenkin ... ja silti hyvä tulevassa työssäni.

Mielestäni paljon opittu parin tunnin keskustelujen aikana .... siis mitä loistavin tapa kohdata omiakin ennakkoluuloja ja oppia jotain uutta.

.. jotain opittua ja vielä opittavaa

opintoihin liittyen 

annettiin tehtäväksi 

arvioida omaa oppimistaan

tähän mennessä 

... minulle muotoutui tällaiseksi,

hajanaisiksi ajatelmiksi.

psykooseja, dramatiikkaa ja moniammatillisuutta

Mökkiviikonlopulle mukaani lähti "kevyttä" luettavaa, Johan Cullbergin Psykoosit- Kokoava näkökulma.
Takakannen teksti väitti: " ... kirjaa lukee kuin jännitys romaania" - ja väite osottaitui todeksi. Vaikka osaa tekstiä ei täysin ymmärtänyt, harppomalla nämä osiot yli lukeminen oli kiinnostavaa. Erityisesti itse pidin potilas caseista ja niihin liittyvistä pohdinnoista - psykoosien oireilut avautuivat konkreettiselle tasolle.

Itseasiassa luin useampaa alan kirjaa viikonlopun aikana, yksi oli opintoihin liittyvä kirjatehtävän Torey Haydenin Auringonkukkametsä. Olen lukenut Toreyn kirjoja aiemmin, tämä oli ensimmäinen joka ei kertonut hänen työstään lasten ja nuorten kanssa. Tehtävässä mm. pohditaan omia heränneitä tuntemuksia ja omaa oppimista teoriaa hyödyntäen. Kirjan dramaattinen tapahtuma yllätti  minut täysin; samanlainen pysähdys kohtaisi oikeassa elämässä vastaanvanlaisessa tilanteessa.

Viikonlopun kirjoihin kuului myös Holmberg, Hirschovits, Kylmänen, Agge: Tämä potilas kuuluu meille - sairaanhoitaja tekee mielenterveys- ja päihdetyötä. Mielenkiintoiselta tämäkin kirja vaikutti, aiheita oli mm. riippuvuus ilmiönä, mielenterveys- ja päihdepotilaan hyvä hoitoympäristö, psykoottisen potilaan auttaminen psykiatrisessa hoitotyössä, kun on pakko hoitaa pakolla, työnohjaus hoitotyön voimavarna. Yllättävää oli se, ettei kirjassa mainittu moniammatillisissa työryhmissä työskentelevistä lähihoitajista mitään, muut ryhmän fysioterapeutista lääkäriin oli mainittuna kyllä Tietääkseni lähihoitajia työskentelee myös psykiatrisessa hoidossa, ihmettelen kyllä ko. artikkelin antamaa kuvaa työryhmästä.

... olenkohan minä kenties eksynyt 

väärälle hyllylle kirjastossa? 

pitäisikö suutarin pysyä lestissään....

ja lähihoitajaopiskelijan luettava ammattikoulutustaan  vastaavaa kirjallisuutta?

=)

outo lintu.

Opiskelen kohtaamaan tulevassa työssäni ihmisiä, ajatuksineen, tunteineen, ongelmineen ja sairauksineen. Teoriapohjaa ja paljon keskustelua. Tärkeää on ryhmän keskustelut, omien kokemusten jakaminen, toisten kokemusten ja mielipiteiden kuuntelu. Opettaja ohjaa sopivasti keskusteluja, painottaa huomionarvoisia asioita - toisaalta sopivasti antaen tilaa ja vapautta.

Tämä keskustelun ja mielipiteiden määrä on toisaalta hämmentävää - emme voi tehdä laboraatioita, emme harjoitella sitä kuinka kohtaamme psykoottisen potilaan, kuinka keskustelemme masentuneen ihmisen kanssa, miten suhtaudumme skitsofreniaa sairastavan potilaan tai kuntoutujan harhoihin. Olisiko hyvä, jos tähän olisi mahdollisuus?

En kyllä kaipaa hoidollista " käsillä tekemistä", en koe itseäni somaattisten sairauksien hoitajana.  Tosin somaattisen sairauden oireen hoitaminen olisi ehkä helpompaa, mielenterveys- ja päihdetyössä ei käsittääkseni   ihan yhtä ja ainoata oikeaa tapaa hoitaa ja kuntouttaa. Toisaalta juuri tämä vuoksi tiedän olevani juuri oikeassa ryhmässä, suuntautumassa juuri oikealle alalle. Olen havainnut itsestäni opintojen edetessä ajattelutapani ja toimintatapani hieman muuttuneen:   aiemmin hyvinkin suoraan sanoin läheisilleni miten ne hommat oikeasti on, nyt olen huomannut että keskusteluihin on tullut pohtimiseni mittaisia taukoja - kuinka vastaan niin, että tuen läheistäni hänen ongelmissaan. En enää tarjoakaan minun mielestäni oikeaa ratkaisua... tai no, en ainakaan ihan aina =) 

Asiat ei tunnu jäsentyvän milllään: kaikki liittyy kaikkeen. Keskustelut, pohdinnat, kohtaamiset ovat yleisessä suloisessa sekamelskassa - mutta koen sen olevan positiivinen asia. Jospa hiljalleen syksyn aikana tapahtuu kiteytymistä ja kirkastumista.

Tästä kirjoittamisestakin huomaa etten osaa edes pukea sanoiksi asioita, ainakaan kovin selkeästi. Olen havainnoinut aiemmin että mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevät ihmiset ovat jotenkin "outoja lintuja" ; näinkö minustakin hiljalleen tulee näine järjestäytymätömine ajatuksineni "outo lintu". Mutta ehkäpä tässä oppii sitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta - ja kaiken sen keskellä omakin ajattusmaailma saa sykeröisen muotonsa.

Oikeasti, ajattelin kyllä ettei tämä teksti julkaisua kaipaa - mutta ehkäpä on hyvä antaa tämän olla juuri nyt tässä, oman oppimiseni mittaamisen kannalta ajateltuna.

ps. kirjoitin osan tekstiä uudestaan, ja mielestäni sain tekstiinikin hieman selkeyttä. Siis - tauko tässä kirjoittamisessakin näköjään auttaa.

psykiatriaa ja maaleja - mikä niitäkin nyt yhdistää?

Tänään hankin itselleni Kirjan. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen, Partonen (toim.): Psykiatria.)  Ihan sormet syyhyää, mieli innolla odottaa siihen syventymistä. Ehkä lähihoitaja opintoihin liiankin laaja - mutta, mutta ... KIINNOSTAVA!  Ensimmäinen konkreettinen merkki siitä, että mielen hoitajaksi olen matkalla, hiljalleen. (Kirja oli muuten Duodecimin alennuksessa Suomalaisessa kirjakaupassa - lähtöhintahan on hulppeat 119 €, nyt sen sai hilkkua vailla 90 eurolla.) 

Tänään sain muuten puettua sanoiksi sen, miksi juuri tämä mielen hoitaminen tuntuukin niin vaikealta - entiseen ammattiini verrattuna. Silloin tiesi tarkalleen sen minkälainen maali laitetaan minkälaiseen pintaan, nyt tuntuu siltä että kaikenlaisiin pintoihin voi käyttää kaikenlaisa maaleja - kaikki tavat käy! ( Tietenkin ammatillisuus huomioiden) Siis, tulen tekemään töitä omalla persoonallani, omalla tavallani. Kunhan vain opinnot ja käytännössä oppiminen antavat varmuutta siihen, että luotan omaan tapaani tehdä ja hoitaa. Vai  onko epävarmuus oleva aina läsnä, mielenterveystyössä ?

... ja niin jatkuu opinnot.

Uusi, pieni 11 hengen ryhmä aloitti suuntautumisopinnot siis tänään
 - itse tapasin ensimmäisen kerran uuden luokkamme.
Mielestäni tällainen pieni ryhmä on sopiva juuri mielenterveys- ja päihdetyön opiskelijoille,
kunhan saamme ryhmän toimimaan - mahdollisuuksia on vaikka mihin!

Ryhmämässämme on opiskelijoita sekä nuorten että aikuisten ryhmästä - ikähaitari siis 17 - 45 v. Mikä mahdollisuus tuoreiden, ennakkoluulottomien mielipiteiden ja elämän tuoman kokemuksen ja kolhujenkin kohtaamiseen! Innolla odotan tätä lukuvuotta, mitä kaikkea se tullessaan sitten tuo.

Opinnot alkavat neljällä opiskelupäivällä, ja sen jälkeen ensimmäinen kolmen viikon jakso työssäoppimista. Minä ja opiskelukaverini menemme Saarenmaalle hoitokotiin harjoittelujaksolle! Odotan sitäkin innolla - jo Saarenmaa itsessään kiehtoo. On myös mielenkiintoista nähdä paikallista hoitokulttuuria ! Eikä intoa vähennä myöskään se, että kyseessä on minulle ensimmäinen automatka ulkomailla - lukuunottamatta lyhyitä reissuja Haaparannassa ja Pohjois-Norjassa.

Todennäköisesti päivitä oppimispäiväkirjaani tänne, ja mahdollisuuksien mukaan myös lisäilen kuvia - ja ehkäpä muitakin kertomuksia rouvien seikkailusta Viron maalla =)