.. hiukan pohdintaa.

Ennen TOP-jaksolle menemistä olin sitä mieltä, että jakso on aivan liian lyhyt mihinkään kokemiseen tai oppimiseen. Nyt jakson jälkeen täytyy myöntää olleensa väärässä - koin ja näin paljon. Ja jotain ehkä opinkin.

Tärkeää oppimisessani  oli työparina työskentely - keskustelut yhdessä asiakkaan kanssa, sopivasti toista ohjaajaa myötäillen. Ainakin tässä paikassa oli tärkeää että meitä oli kaksi, olimmehan asiakkaiden kanssa keskenämme keskusteluissa. Periaatteessahan näin ei liene olisi saanut tehdä - mutta jos olisimme olleet koko ajan hoitajien mukana, olisimme harjoittelleet taas jälleen kerran perushoitoa. Tärkeitä olivat siis keskustelut vastaavana ohjaajan kanssa - hänelle raportoimme päivittäin mitä aiomme tehdä ja mitä olimme tehneet. Työparin kanssa oli myös hyvä vaihtaa ajatuksia, pohdiskella erilaisia katsontakantoja ja välillä tuulettaa kunnolla. 

Vaikka toimimme itsenäisesti, en kokenut sitä vaikeaksi tai liian haastavaksi. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa pysyimme "turvallisilla vesillä" - tärkeintä oli motivoida heitä liikumaan ulkona ja keskustelun virittäminen. Mielestäni tärkeintä oli se, että olimme heistä aidosti kiinnostuneita - meillä oli aikaa keskustella ja kuunnella. Harmittavaa on se, ettei jatkossa ohjaajilla ole edelleenkään aikaa näin yksilölliseen toimintakyvyn ylläpitämiseen - olimmeko vain pieni pilkahdus auringosta, joka sitten katosi horisonttiin? Pohdin myös sitä, mikä onkaan fyysisen ympäristön merkitys mielenterveydelle ja jaksamiselle - pimeät ja ankeahkot tilat eivät vaikuta ainakaan mielialaan kohentavasti. Toisaalta en kuullut negatiivisia kommentteja asiakkailta lainkaan, he vaikuttivat pääsääntöisesti tyytyväisiltä. Jos paremmasta ei tiedä, niin osaako olla enempää vaillakaan - ehkä ei ?Vaadimmeko me liikaa - tulisiko elämän onnellisuus vähemmälläkin niin mieleltään terveelle kuin sairaalle? Ainakin oma suhdeviivaimeni elämän suhteen sai uusia mittakaavoja, ja se on hyvä!

Ihmisten ystävällisyys ja lämpö oli hienoa kokea, aitoa kiinnostusta. Uskon siihen että myös oma suhtautuminen vaikuttaa aina - jos olen itsekin avoin ja kiinnostunut, minuakin kohdellaan samoin. Onneksi aktiivinen tiedon etsiminen ja kysyminen on aina kuulunut tapaani oppia, ilman sitä olisi jäänyt tämä kokemus monta astetta köykäisemmäksi. Ja vaikka tiivis työtahti verotti voimia, niin uskon että tämä oli oppimisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan kokemus top-jaksosta vieraassa kulttuurissa oli tärkeä. Ehkä Suomessa olisin saanut tehdä ”tekemistä” enemmän – mutta uskon että koin, opin, havainnoin ja tunsin enemmän tässä hoitokodissa Virossa.

keskusteluja, kilareita ja väsymystä.

Meillä oli ihana mahdollisuus haastatella useaakin henkilöä: avustusjärjestössä toiminutta S-L:ää, paikan entistä johtajaa ja lääkäriä M:ää sekä nykyistä johtajaa H:tä. Heidän kaikkien puheista kuulsi kiitollisuus suomalaista avutustyötä kohtaan, he ihanasti puhuivat "suomalaisista ystävistä". Erityisen mielenkiintoinen oli keskustelu entisen johtajan kanssa, hän osasi kertoa paikan aiemmasta toiminnasta neuvostoaikana ja sen kehittymisestä tähän päivään. Oli hienoa saada myös keskustella hoitokodin johtajan kanssa - harvassa tämän kokoisessa työssäoppimisen paikassa tämä onnistuu. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että me olimme tulleet harjoitteluumme hoitokotiin, heidän viimeisimmät kokemukset harjoittelijoista olivat olleet negatiivisia - me saimme innostuneella ja positiivisella suhtautumisella hiukan "pölläytettyä" näitä käsityksiä. Kaikenkaikkiaan työntekijät suhtautuivat meihin ystävällisesti, he olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja suomalaisista käytännöistä - ja mielellään jaoimme ajatuksiamme hoitotyöstä oppien toinen toisiltamme.

Myös asiakkaiden havainnoiminen - niin työ- kuin vapaa-ajalla - oli rikastuttava kokemus. Saimme seurata "kilareita" ja muutoinkin mt-sairaiden henkilöiden käyttäytymistä. Asukkaitahan oli niin paljon, ettei heidän diagnooseja voinut tietää, mutta omia arviointejamme teimme. Ehkä suomalaisessa hoitokodissa joihinkin tilanteisiin olisi puututtu, mutta hoitohenkilökunnan vähäisyyden takia ei kaikkiin ehditty tässä hoitokodissa puuttua - ja joissakin tilanteissa asukas sai kiihtyä aivan rauhassa omien harhojensa kanssa.

Kaksi viikkoa tiivistä työssä oppmista on nyt  siis takana. Pitkät kymmenen tuntiset työpäivät, vain yksi vapaa päivä oli toisaalta tehokas oman oppimisen suhteen - toisaalta hyvin henkisesti väsyttävä kokemus. Fyysisestihän työssä ei rasitu, eikä näin  lyhyenä aikana psyykkistä rasittus tullut niinkään työstä itsestään - enemminkin erilaisen kulttuurin ja hoitokäytännön, vieraan kielen ja tiedon hakemisen yhdistelmä vei voimia. Toisaalta majoittuminen samassa pihapiirissä antoi lisäarvonsa - toisaalta juuri sen takia irtaantumista vapaa-ajalla työstä ei tullut. Teimme töitä työparina, ja keskustelut havainnoista ja päivän tapahtumista jatkui myös vapaa-ajalla. Toki osasimme irrouttautuakin, iltaisin ajelimme läheiseen kaupunkiin, kävimme kuvaamassa luontoa ympärillä ja vapaapäivänämme kiertelimme kaunista Saarenmaata. Ja kaikenkaikkiaan meillä oli hauskaa, ehkä kaikella sillä nauramisella (kuinkahan vanhoja meistä tuleekaan!) kompensoimme näkemäämme ja kokemaamme.

Virolaisten ystävällisyysdestä kertonee se, että saimme kutsun tulla uudestaan Saarenmaalle, kaksi ohjaajaa pyysi vierailemaan ensi kesänä, toinen jopa majoittumaan. Mietin sitä, kuinka me kohtaisimme virolaisen harjoittelijan työpaikallamme? Uskoisin, että paljon meillä olisi tässä oppimista.

Saimme päättää top jaksomme ensin rentoutumalla kylpylässä, kauniissa Kuressaaressa ja pari päivää Tallinnassa kuvaten vanhaa kaupunkia antoi hyvän tuuletuksen jakson jälkeen. Vaikka kuinka päätimme, ettemme puhu työasioista viimeisten vapaa päivien aikana, silloin tällöin putkahti ajatus sanoiksi ... sen verran merkittävä kokemus tämä Viro-jakso on ollut!

- välittämistä, rajoittamista ja tanssimista.

Olen tavannut täällä erilaisia hoitajia, ohjaajia. Erityisesti minua ilahduttaa K ohjaaja, nuorehko nainen joka välittää asukkaista. Hänen tekemisissään ja toimimisessaan näkyy aito välittäminen. Työssä hän kohtaa ihan samoja ongelmia kuin meilläkin, asukas ei halua käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteitaan - kaupankäyntiä suihkun ajankohdasta käydään pitkin päivää. Hänellä vaikuttaa olevan hyvät suhteen omiin asukkaisiinsa. K on raskaana, ja hän kertoi ettei hänen tarvitse tehdä enää yötöitä, viimeisen yövuoron hän teki top-jaksomme aikana. Onhan yövuoro todella haasteellinen: 37 miestä asukkaana, yksin osastolla pienessä huoneessa josta ei ole kuin yksi ovi käytävälle. En ihmettele laisinkaan sitä miksei asukkaiden alkoholin käyttöön puututa - kuin sen uskailtaisi tehdä yksin työvuorossa oleva nainen.

Suomessa vastaavanlaisessa palvelutalojen kokonaisuudessa olisi tiukemmat rajat ja selkeämmät säännöt. Tai niin, yksikön aulasta löytyy kyllä talon säännöt - mutta niitä ei näytetä noudatettavan eikä niiden rikkomiseen ole resursseja puuttua. Moneen tilanteeseen olisin suomalaisessa yksikössä jo tiukasti puuttunut, mutta ymmärrän kyllä sen, että samanlainen tiukka puuttuminen aiheuttaisi tässä yksikössä monenlaisia vaaratilanteita ohjaajille. Arki näyttää päällisinpuolin sujuvan hyvin, pieniä kahnauksia näyttää silloin tällöiln olevan, mutta pääsääntöisesti asukkaat elävät rauhallisesti.

Yksikössä innostuttiin järjestämään tanssiaiset, suven loppumisen kunniaksi. Puolitoista tuntia railakasta menoa virolaisen popmusiikin tahtiin. Yksikköön oli kutsuttu myös naisvieraita kahdesta majasta, heitä tulikin muutamia tanssimaan yhdessä yksikön miesten kanssa. Iloa ja riemua riitti, tanssi ja musiikki vapautti asukkaita jorailemaan kunnolla. Myös ohjaajat olivat tanssimassa, naurua ja hikeä =) Vastaava ohjaaja innostui niin että suunnitteli tanssiaisten pitoa kerran kuussa. Tämä ilonpito ei loppujen lopuksi tarvitse kovinkaan paljon ponnisteluja, pari cd:tä ja muutaman ohjaajan alkuun innostamaan asukkaat tanssimaan.

- kommunikointia, tekemistä, puheeksi ottamista. Mitä minä opinkaan?

Olemme saaneet tehdä ja olla hyvin itsenäisesti. Parhaita paikallisiin käytäntöön tutustumisen hetkiä ovat keskustelut kahvihuoneessa ohjaajien kanssa, sekä ohjaustilanteet vastaavan ohjaajan kanssa. Puolin ja toisin vaihdamme kokemuksia työstä  - kielimuuritkaan ei haittaa ajatusten vaihtoa. Ohjaajat mielellään kuuntelevat työoloistamme ja -tavoistamme, ja saamme myös heiltä paljon kiinnostavaa tietoa ja ajatuksia hoitamisesta. Hyvin paljon asioita tehdään samalla tavalla kuin meillä, mutta eroavaisuuksiakin tietysti löytyy. Mielestäni nämä ohjaajat ajattelevat samoin työstään, sen tärkeydestä ja siitä, miten asioita pitäisi tehdä - mutta henkilökuntaresurssit ovat suurin este. Aikaa virikkeelliseen ja kuntouttavaan toimintaan ei kertakaikkiaan ole. Ilahduttavaa oli se, että vastaava ohjaaja innostui meidän viriketoiminnoista niin, että hän suunnitteli yhdessä ohjaajien kanssa viikottaista viriketoimintaa. Saimme jakaa omia kokemuksiamme ja ideoida yhdessä heidän kanssaan mitä näillä resursseilla päivittäin voisi tehdä.

Tähän TOP-jaksoomme olisi kuulunut enemmänkin seurailla miten asioita tehdään työssäoppimisen paikassa, mutta me olemme saaneet kahden oman asukkaamme kanssa tehdä hyvinkin jo "töitä". Paljon aikaa kuluu tietenkin asiakirjojen ja potilaspapereiden suomentamiseen, mutta mielestämme ne antavat tärkeitä perustietoja niin hoitojärjestelmästä kuin -menetelmistä. Pääosin paperilla kaikki näyttää kutakuinkin samanlaiselta kuin meillä Suomessa, toteutus kaatunee yleensä resurssien riittämättömyyteen.

Itselleni on oman oppimiseni kannalta ollut hyvä kokemus keskustella omien asiakkaidemme kanssa heidän sairaudestaan, miten he sen kokevat. Tärkeimpänä tavoitteena vastaava ohjaaja antoi meille masentuneen miehen saamisen ulkoilemaan ja ehkä hiukan keskustelemaan. Olemme viikon ajan käyneet hänen kanssaa kävelyllä, hiljalleen keskutelut ovat vuolaampia - ja jopa saaneet yhdessä hänen kanssaan varattua ajan kuntosalille. Vanhemman miehen kanssa olemme käyneet myös keskusteluita, niin täällä asumisesta kuin hänen sairaudestaan. Kävelyä on riittänyt jokaiselle päivälle, kaunis ympäristö on tullut näin tutuksi asukkaiden esittelemänä.

- havaintoja, hoitokäytäntöjä, huoltamista.

Laajalla palvelukotien alueella asuu siis 380 asukasta, ja heitä liikkuu vapaasti alueella. On mielenkiintoista seurata ja havannoida psyykkisesti sairaiden koko kirjoa - heidän käyttäytymistään. Minusta ihmiset vaikuttavat hyväntuulisilta ja onnellisilta, he mielellään ottavat kontaktia vieraisiin. Kättelyä ja käsidesiä =) Jokunen osaa puhua suomea muutaman sanan, yllättävin tilanne oli kun eräs vanhempi, mielenkiintoisesti pukeutunut nainen vastaantullessa alkoi keskustelemaan meidän kanssa englanniksi. Hänen ilonsa huokui harvahampaisesta hymystä.

Toiminnanohjaajan työpäivä näyttää kuluvan asukkaiden perustarpeiden tyydyttämisen huolehtimisessa. Asukkaille on tehty suomalaisen hoitojärjestelmän malliin kuntouttamissuunnitelma (tegevuskava) tarpeineen ja tavoitteineen, asetetut tavoitteet ovat hyvinkin pieniä - jalkojen pesusta pedin petaamiseen. Lääkkeiden jakoon ja lääkehoitoon ei toiminnanohjaajat (tegevusjuhendajad) osallistu, siitä huolehtii sairaanhoitaja (medöde). Verkostotyö ja virikkeellinen toiminta on  käsittääkseni hyvinkin paljon kiinni ohjaajan omasta aktiivisuudesta. Meitä opastanut ohjaaja kertoi olevansa paljon yhteydessä omien asukkaiden sukulaisiin, hän kertoi käyneensä yhden oman asukkaansa kanssa asukkaan äidin luona. He eivät olleet tavanneet toisiansa reiluun kymmeneen vuoteen. Ohjaaja otti myös omia asukkaita mukaansa kävelylle hoitokodin puutarhalle, he poimivat siellä omenoita ja valmistivat siitä omenapiirakan. Käytössä oleva keittiö oli kyllä hyvin mielenkiintonen yhdistelmä kodinhoitohuonetta ja keittiötä pyykinpesukoneineen ja helloineen. Ehkei ihan suomalaisen hygieniakäytännön mukaista.
 

Tilat ovat vanhoja, pinnat hyvin kuluneita - mutta yleisestä siisteydestä täällä huolehditaan. Yleisten tilojen lattiat pestään - kuurataan - reilulla vedellä pariinkin otteeseen päivässä. Ulkona asukkaat huolehtivat kävelyteiden siisteydestä lakaisemalla niitä päivittäin - siis vain elokuvan Prinsessa puunpesijät puuttuvat. Huonekaluja tänne on saatu hyväntekeväisyysjärjestöiltä, se näkyy tietenkin mielenkiintoisena yhdistelmänä 80- ja 90-luvun huonekalujen tyylisuuntien sillisalaattina.

- matkaamista, majoittumista ja majoja. Vihdoinkin Virossa.

Matkamme Saarenmaalle alkoi sunnuntaiaamuna varhaisella läpi Suomen, kahdeksan tunnin ajomatka Helsinkiin sujui rattoisasti. Keskustelun aiheita riitti. Oli vaikea eritellä odotuksia tulevalle kahden viikon jaksolle kun ei tiennyt juurikaan mitään paikasta johon oli menossa. Tavallaan osasi odottaa jonkinlaista kulttuurishokkia hoitokulttuurin osalta- toisaalta kaunis Saarenmaan luonto kiinnosti ja etukäteen ilahdutti.

Saavuimme hoitokotiin sunnuntai illalla myöhään, ihmetellen kuinka matka tuntuikin niin lyhyeltä vaikka matka matkaa oli taitettu 16 tuntia. Onneksi siis seura oli mukavaa ja hauskat jutut kevensivät hiukan edeltäkäsin jännittämääni matkaa. Saimme ystävällisen vastaanoton, yhteyshenkilönämme oli suomalainen nainen - hänen opastuksellaan asetuimma majaksi ja ystävällisesti hän antoi käydä omassa talossaan väsyneiden matkalaisten suihkussa. Nainen on tehnyt tähän hoitokotiin paljon hyväntekeväisyysjärjestön kautta avustustyötä, ja asuu nyt hoitokodin lähellä olevassa Suomi-kylässä pienessä talossa. Suomi-kylä on saanut nimensä siitä, että se on rakennettu sodan jälkeen Suomesta saaduilta sotakorvausrahoilta. Talot ovat ihastuttavia, osa niistä on kunnostettu. Kauniita pieniä tontteja ja kunnostettuja pihoja. Majapaikkamme on Päevakeskus - entinen koulu. Tilaa meillä on varmaankin vähintään 1000 m2, joten tilaa riittää :) Päivällä tässä tapahtuu erilaista toimintaa, mattojen kutomista, taide-ja savitöitä, paperipussien valmistamista, matonkuteiden leikkaamista,  silkkipainantaa. Viriketoimintaa ja kuntouttavaa työtoimintaa siis.

Hoitokodin alueella on useita vanhoja rakennuksia, aikoinaan tämä on ollut lennoston tukikohta. Lähellä olevalta lentokentältä - josta tosin ei ole enää muistona kuin laakea aluea ja lentokentän metalliromua aitarakennelmissa - on lähdetty sodan aikan pommittamaan Berliiniä. Alue on laaja, ja siellä on monta isoa rakennusta joissa toimii erilaisia palvelukoteja. Luonto on kauniin rehevää, ihania vanhoja puita ja paljon tilaa asukkailla liikkua. Asukkaina on psyykkisesti sairaita, kehitysvammaisia ja päihdeongelmaisia. Yllättävää on se, että samassa palvelutalossa on niin psyykkisesti sairaat, kehitysvammaiset kuin päihdeongelmaiset. Suomessahan samaan yksikköön ei saa laittaa kehitysvammaisia ja mielenterveyskuntoutujia.


Meille alunperin osoitettu paikka osoittautui kehitysvammaisten palvelukodiksi (lienee tämä termi lähinnä vastaava Suomessa), ja olimme siellä ensimmäisen päivän. Se oli kunnostettu, ja tiloiltaan alueen modernein. Ensimmäinen päivä sujui keskustellen suomea taitavan asukkaan kanssa, veimme myös pariin otteeseen pyörätuolissa olevia asukkaita ulkoilemaan. Käsittääkseni hoitajilla ei ole kovinkaan aikaa pitkiin kävelylenkkeihin, joten ajattelimme näin olevamme asukkaille eniten hyödyksi. Minua ilahdutti se, kuinka asukkaat nauttivat ulkoilusta, iloiset ilmeet kertoivat että heillä oli mukavaa - vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Vaikka palvelukoti oli alueen uudenaikaisin, tiesimme ettei se vastaa työssäoppimisen tavoitteitamme. Ruokalassa meidät esiteltiin vastaavalle ohjaajalle, joka työskentelee yksikössä jossa on psyykkisesti sairaita ja päihdeongelmaisia. Kerroimme, että se vastaisi enemmän opintojamme ja saimme luvan siirtyä ko, yksikköön ensin yhdeksi päiväksi - ja loppujen lopuksi saamme tehdä jakson tässä yksikössä.

Hoitajat ovat täällä hyvin ystävällisiä ja ottavat meidät hyvin vastaan. Suurin osa ei osaa lainkaan suomea tai englantia, mutta yllättävän hyvin kommunikointi sujuu. Me puhumme paljon suomea, he paljon eestiä - ja aikamme puhuttua ymmärrys asioista löytyy. Englantia hiukan taitavat alkuun arastelevat englannin puhumista, mutta pikkuhiljaa puhumiseen löytyy englannin sanoja ja keskustelut tauoilla käyvät vuolaina. He ovat kiinnostuneita hoitajan työstä Suomessa, ja me saamme heiltä tietoa heidän koulutuksestaan ja työstään täällä Virossa. Minusta on tavallaan huvittavaa keskustelut täysin eestin kielisen ohjaajan kanssa, puheen määrä hiljalleen saavuttaa täyden ymmärryksen asiasta kuin asiasta.

Ohjaajanamme on yksikön vastaavaohjaaja, hänellä on käsittääksemme Suomen sosionomin amk-tutkintoa vastaava koulutus. Toiminnanohjaajat ovat joko kauan työskennelleet ja täydennyskursseja käyneet tai kaksivuotisen ammattiopiston käyneet. Lisäksi palvelukodissa työskentelee "sisaria", jotka huolehtivat siivoamisesta yms. Yksikössä on yli 30 asukasta, ja vuorossa on kaksi  (!) ohjaajaa. Työpäivät ovat kaksitoista tuntisia, yövuorossa on yksi (!) työntekijä. Työtä ei varmaan helpota lainkaan se, että tilat ovat kahdessa kerroksessa, ja samassa rakennuksessa on toinenkin yksikkö - asukkaita on kaikenkaikkiaan yli 70.

Vastaavaohjaaja antoi meille kaksi omaa asukasta, vaikeasti masentuneen nuoremman miehen ja skitsofreniaa sairastavan vanhemman miehen. Toinen osaa englantia ja toinen puhuu suomea - joten yhteinen kieli löytyy hiljalleen.