Opiskelen kohtaamaan tulevassa työssäni ihmisiä, ajatuksineen, tunteineen, ongelmineen ja sairauksineen. Teoriapohjaa ja paljon keskustelua. Tärkeää on ryhmän keskustelut, omien kokemusten jakaminen, toisten kokemusten ja mielipiteiden kuuntelu. Opettaja ohjaa sopivasti keskusteluja, painottaa huomionarvoisia asioita - toisaalta sopivasti antaen tilaa ja vapautta.
Tämä keskustelun ja mielipiteiden määrä on toisaalta hämmentävää - emme voi tehdä laboraatioita, emme harjoitella sitä kuinka kohtaamme psykoottisen potilaan, kuinka keskustelemme masentuneen ihmisen kanssa, miten suhtaudumme skitsofreniaa sairastavan potilaan tai kuntoutujan harhoihin. Olisiko hyvä, jos tähän olisi mahdollisuus?
En kyllä kaipaa hoidollista " käsillä tekemistä", en koe itseäni somaattisten sairauksien hoitajana. Tosin somaattisen sairauden oireen hoitaminen olisi ehkä helpompaa, mielenterveys- ja päihdetyössä ei käsittääkseni ihan yhtä ja ainoata oikeaa tapaa hoitaa ja kuntouttaa. Toisaalta juuri tämä vuoksi tiedän olevani juuri oikeassa ryhmässä, suuntautumassa juuri oikealle alalle. Olen havainnut itsestäni opintojen edetessä ajattelutapani ja toimintatapani hieman muuttuneen: aiemmin hyvinkin suoraan sanoin läheisilleni miten ne hommat oikeasti on, nyt olen huomannut että keskusteluihin on tullut pohtimiseni mittaisia taukoja - kuinka vastaan niin, että tuen läheistäni hänen ongelmissaan. En enää tarjoakaan minun mielestäni oikeaa ratkaisua... tai no, en ainakaan ihan aina =)
Asiat ei tunnu jäsentyvän milllään: kaikki liittyy kaikkeen. Keskustelut, pohdinnat, kohtaamiset ovat yleisessä suloisessa sekamelskassa - mutta koen sen olevan positiivinen asia. Jospa hiljalleen syksyn aikana tapahtuu kiteytymistä ja kirkastumista.
Tästä kirjoittamisestakin huomaa etten osaa edes pukea sanoiksi asioita, ainakaan kovin selkeästi. Olen havainnoinut aiemmin että mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevät ihmiset ovat jotenkin "outoja lintuja" ; näinkö minustakin hiljalleen tulee näine järjestäytymätömine ajatuksineni "outo lintu". Mutta ehkäpä tässä oppii sitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta - ja kaiken sen keskellä omakin ajattusmaailma saa sykeröisen muotonsa.
Oikeasti, ajattelin kyllä ettei tämä teksti julkaisua kaipaa - mutta ehkäpä on hyvä antaa tämän olla juuri nyt tässä, oman oppimiseni mittaamisen kannalta ajateltuna.
ps. kirjoitin osan tekstiä uudestaan, ja mielestäni sain tekstiinikin hieman selkeyttä. Siis - tauko tässä kirjoittamisessakin näköjään auttaa.
