Näyttöviikko herätti minussa ristiriitaisia tunteita, ehkä johtuen siitä, etten tiennyt miten näyttäminen käytännössä tapahtuu. Näytönvastaanottajan vaihtuminen lastentarhanopettajasta lastenhoitajaksi vapautti minut suorittamaan näyttöviikon ikäänkuin olisin yksi työntekijöistä. Itseasiassa näyttöviikko oli positiivinen kokemus, sain toimia oma-aloiteisesti, aktiivisesti - olla yksi toimija muiden joukossa.
Näyttösuunnitelma toimi ohjaavana, päivittäin kirjasin itselleni ylös mitä olin tehnyt ja mitkä osiot suunnitelmastani on toteutunut. Samalla sain miettiä mitä osa-alueita oli vielä näyttämättä, ja suunnitella niiden toteuttamista. Itse halusin toimia mahdollisimman normaalisti, en kehitellyt teennäisiä tilanteita. Historian ja teorian osuudet jätin suosiolla näyttökeskusteluun, en kehitellyt asiasta kahvihuonekeskusteluja koska en olisi sitä tehnyt normaalissa työelämässäkään. Itse en perustellut koko ajan tekemääni näytönvastaanottajalle, sekin olisi tuntunut minusta teennäiseltä. Tosin joskus saatoin kevennyksenä heittää mennessäni laittamaan kurahousuja järjestykseen että hoidan päiväkodin esteettisiä tekijöitä =) Näytönvastaanottaja kertoi seuraavansa toimintaani suunnitelman perusteella, vertaavansa siihen olenko näyttänyt siinä suunnittelemani osiot.
Verrattuna top-jaksoon näyttöviikolla olin varmempi omasta toiminnastani. Ehkä toimintaa helpotti ajatus siitä että teen työni niin hyvin kuin pystyn, enempäähän en voi. Lisäksi ryhmäämme tullut sijainen, joka olisi luku sinänsä kaikessa ammattitaidottomuudessaan (minäkin osasin toimia ammatillisemmin kuin hän), nosti "osakkeitani" ja samalla itseluottamustani.
Voisinko olla töissä päiväkodissa? Lasten kanssa työskentely on kiinnostavaa, haluaisin kehittää itseäni kasvattamisen ja ohjaamisen toiminnoissa. Liian suuret lapsiryhmät, liian pienet tilat ja päiväkodin meteli - siinä syitä, miksi suuntautumisvaihtoehdokseni ei tule lapset ja nuoret. Lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien kanssa keskustelu vahvisti mielipidettäni, tosin he kertoivat myös jaksavansa työtä lapsien takia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KATU TOP. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KATU TOP. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. marraskuuta 2010
16-20/25 näyttösuunnitelmaa, kasvamista, positiivisia kokemuksia
Edellisen viikon perjantaina kävin korvaamassa sairastamisestani johtuen yhden päivän, ja se olikin hyvä asia, pääsin varsinaiselle viimeiselle työssäoppimisen viikolle hyvin vauhtiin, ilman alkulämmittelyjä. Varsinaisen alun tälle viikolle antoi tietenkin viikonloppuna palautettu näyttösuunnitelma - suurten synnytystuskien siivittämänä luovutettu. Olin kirjoittanut osittain sen valmiiksi ennen syyslomaa ja saanut palautteen työpaikan näytönvastaanottajalta. Mutta työhön tarttuminen oli vaikeaa, siirsin sen kahden päivän aloittamisen jälkeen siihen viimeiseen mahdolliseen, sunnuntaihin. Vaikka kuinka yritin aiemmin ymmärtää ja soveltaa, sanat ja lauseet tuntuivat vierailta, täysin käsittämättömiltä - kunnes sunnutai aamuna istahdin koneelle, aloitin. Se oli siinä. Valmis näyttösuunnitelma sähköpostiin hilkkua ennen puoltayötä. (btw. palautui opettajalta erinomaisin kommentein). Haastavinta oli se, kun ei tiennyt minkälainen suunnitelma pitää olla, kuinka laaja, kuinka teoreettinen ja kuinka käytännön läheinen.
Päätin, että tällä viikolla pyrin tekemään työvuorojen mukaisia tehtäviä, oma-aloiteisesti. Kuivaharjoittelua seuraavan viikon näyttöä varten. Ihmettelen sitä, kuin yht'äkkiä itsestäni löytyy osaamista ja varmuutta, olen siis oppinut jotakin, vaikka välillä se tuntui hyvinkin toivottomalta. Kasvamista on tapahtunut, vaikka ehkä olen omalla asenteellani vaikeuttanut sitä. Kuinka oppisi jättämään asenteet nurkkaan ja heittäytymään toimintaan?
Keskustelimme lasten kanssa rauhasta, materiaalina Rauhakirja. Kirjassa on ihanan värikkäät ja selkeät kuvat. Ohjaajani lukiessaan kirjaa arvosteli joitain kirjan tekstejä, kuinka ne voi ilmentää rauhaa. Perustelin valintaani sillä, että ehkäpä lapset löytävät kirjan lyhyistä lauseista keskustelemista ja omia huomioitaan, ennakkoluulottomasti. Kirja oli hyvä pohja keskusteluille, lapsilta löytyi yllättäviäkin kommentteja. Kuinka helposti me aikuiset ajattelemme liikaa lasten puolesta, pidämme joitain asioita itsestään selvyyksinä? Onneksi otin tämän kirjan, sain keskustella siitä miksi rauhaa on antaa kengät niitä tarvitseville. Ihanaa, että myös hiljaiset lapsetkin uskaltautuivat kertomaan omia rauha-asioitaan kaikille muille.
Tämä viikko tuntui jo siltä, kuin olisin henkilökuntaa. On hyvä huomata, että oppimista on tapahtunut. Uskalsin myös ottaa enemmän vastuuta, samoin olin aktiivisempi tekemisessäni. Mielestäni näin tapahtuu minulla myös työelämässä, seurailen alkuun miten asiat tiimissä tehdään ja senjälkeen tuon oman panokseni ryhmään. Lisäksi tuntui hienolta kun lapset ottivat minut "opeksi" - tällä viikolla koin positiivisia tilanteita lasten kanssa, havaitsin molemminpuolista luottamusta.
Koko top-jakson positiivisimman kokemuksen koin extempore-ryhmätilanteessa, jossa alkuun soittelin kitaraa ja lapset liikkuivat erilaisin liikkein, itse miettien miten kulloisenkin soittotavan tahtiin liikutaan. Hiljalleen siitä muodostui tanssia ja loppujen lopuksi lapset keksivät lauluun sanoja, ja minä taivuttelin ne sävelen muotoon. Aihe oli hyvinkin ajankohtainen: Victorian ja Danielin häät, juuri silloinhan he olivat Suomessa vierailulla. Tämä oli minusta antoisinta ja parhainta mitä jaksolla sain tehdä, positiivista oli se, että lapset innostuivat itse ja saivat luovuuttaan käyttöön.
Perjantaina sai sitten tehdä kunnolla töitä, yksi työntekijä sairastui ja toinen lähti aiemmin töistä pois. Miten mukava oli tehdä oikeasti töitä, siitä sai hyvän lähtölaukauksen tulevaan näyttöviikkoon. Hyvä testaus rutiinien oppimisesta - ja mukava oli huomata, että jotain jo osasinkin.
Mitä top-jaksoon tulee, niin ohjausta olisin voinut saada enemmän, samoin palautteen saaminen oli heikohkoa. Tosin olen itse oppijana hyvin aktiivinen, ja siitä sainkin positiivista palautetta. Itselleni havainnointi on selvästi paras tapa oppia, ja sen jälkeen käytäntöön oppien saattaminen. Pienessä ryhmässä ryhmän keskinäiset kemiat merkitsevät paljon, opiskelijana ryhmän aktiiviseksi toimijaksi pääseminen on haasteellista.
Päätin, että tällä viikolla pyrin tekemään työvuorojen mukaisia tehtäviä, oma-aloiteisesti. Kuivaharjoittelua seuraavan viikon näyttöä varten. Ihmettelen sitä, kuin yht'äkkiä itsestäni löytyy osaamista ja varmuutta, olen siis oppinut jotakin, vaikka välillä se tuntui hyvinkin toivottomalta. Kasvamista on tapahtunut, vaikka ehkä olen omalla asenteellani vaikeuttanut sitä. Kuinka oppisi jättämään asenteet nurkkaan ja heittäytymään toimintaan?
Keskustelimme lasten kanssa rauhasta, materiaalina Rauhakirja. Kirjassa on ihanan värikkäät ja selkeät kuvat. Ohjaajani lukiessaan kirjaa arvosteli joitain kirjan tekstejä, kuinka ne voi ilmentää rauhaa. Perustelin valintaani sillä, että ehkäpä lapset löytävät kirjan lyhyistä lauseista keskustelemista ja omia huomioitaan, ennakkoluulottomasti. Kirja oli hyvä pohja keskusteluille, lapsilta löytyi yllättäviäkin kommentteja. Kuinka helposti me aikuiset ajattelemme liikaa lasten puolesta, pidämme joitain asioita itsestään selvyyksinä? Onneksi otin tämän kirjan, sain keskustella siitä miksi rauhaa on antaa kengät niitä tarvitseville. Ihanaa, että myös hiljaiset lapsetkin uskaltautuivat kertomaan omia rauha-asioitaan kaikille muille.
Tämä viikko tuntui jo siltä, kuin olisin henkilökuntaa. On hyvä huomata, että oppimista on tapahtunut. Uskalsin myös ottaa enemmän vastuuta, samoin olin aktiivisempi tekemisessäni. Mielestäni näin tapahtuu minulla myös työelämässä, seurailen alkuun miten asiat tiimissä tehdään ja senjälkeen tuon oman panokseni ryhmään. Lisäksi tuntui hienolta kun lapset ottivat minut "opeksi" - tällä viikolla koin positiivisia tilanteita lasten kanssa, havaitsin molemminpuolista luottamusta.
Koko top-jakson positiivisimman kokemuksen koin extempore-ryhmätilanteessa, jossa alkuun soittelin kitaraa ja lapset liikkuivat erilaisin liikkein, itse miettien miten kulloisenkin soittotavan tahtiin liikutaan. Hiljalleen siitä muodostui tanssia ja loppujen lopuksi lapset keksivät lauluun sanoja, ja minä taivuttelin ne sävelen muotoon. Aihe oli hyvinkin ajankohtainen: Victorian ja Danielin häät, juuri silloinhan he olivat Suomessa vierailulla. Tämä oli minusta antoisinta ja parhainta mitä jaksolla sain tehdä, positiivista oli se, että lapset innostuivat itse ja saivat luovuuttaan käyttöön.
Perjantaina sai sitten tehdä kunnolla töitä, yksi työntekijä sairastui ja toinen lähti aiemmin töistä pois. Miten mukava oli tehdä oikeasti töitä, siitä sai hyvän lähtölaukauksen tulevaan näyttöviikkoon. Hyvä testaus rutiinien oppimisesta - ja mukava oli huomata, että jotain jo osasinkin.
Mitä top-jaksoon tulee, niin ohjausta olisin voinut saada enemmän, samoin palautteen saaminen oli heikohkoa. Tosin olen itse oppijana hyvin aktiivinen, ja siitä sainkin positiivista palautetta. Itselleni havainnointi on selvästi paras tapa oppia, ja sen jälkeen käytäntöön oppien saattaminen. Pienessä ryhmässä ryhmän keskinäiset kemiat merkitsevät paljon, opiskelijana ryhmän aktiiviseksi toimijaksi pääseminen on haasteellista.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
11-15/25 nihkeyttä, armoa, suunnittelua, hassuutta, onnistumisia ja oppimista
Sairausloman jälkeisen viikon työssäoppiminen alkoi hyvin nihkeästi. Ikäänkuin olisin aloittanut kaiken alusta. Tietenkin sairastelu vaikutti ensimmäisien päivien jaksamiseen, sitkeä flunssa vaivasi vielä koko viikon. Joten ensimmäiset päivät menivät usvassa, rutiinien mieleen palauttamisessa.
Ehkä tämä sairastuminen antoi minun antaa itselleni armoa. Mielestäni minulla on korkea työmoraali, ja uuteen paikkaan mennessä minun pitää omasta mielestäni päästä heti johonkin "työn syrjään" kiinni, niin että olen hyödyksi. Mielestäni en ole tässä asiassa työssäoppimisen paikassa onnistunut, ja jotenkin olen aistinut samaa myös mielipidettä ryhmän hoitajissa. Fyysinen heikko olo tällä viikolla opetti minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse osata tehdä heti kaikkea ja minulla on opiskelijana oikeus havainnoida ja saada myös ohjausta. Pidin siis tätä työssäoppimista työn tekemisenä, ja sitähän en todellakaan ole. Olen minulle aivan uudessa ympäristössä, täysin uusien asioiden äärellä - ja minulla on oikeus opetella.
Tein tälläviikolla valmiiksi kirjalliset suunnitelmat ohjatuista toiminnoista. Pakollisina meillä on kolme ohjattu toimintaa, joista yhden toivottiin olevan eettinen. Suunnitelmani oli lukea lapsille kirja rauhasta, pitää remonttityökalujen äärellä keskusteluhetki ja musiikkimaalaus. Näistä kaksi ensimmäistä oli tarkoitus pitää koko ryhmälle ennen lounasta, ja musiikkimaalaus 4 lapsen pienryhmissä. Tehtävissä minua arvelutti se, kuinka saan pidettyä ison ryhmän kasassa ja kohtalaisen hiljaisena, niin että saan ohjaukseni toimimaan. Keskustelin ohjaajani kanssa suunnitelmien puitteissa, ja hän opasti minua "olemaan varma", epävarmuuden lapset herkästi aistivat, ja käyttävät tilaisuutta hyväkseni. Tämä keskustelu sinällää hymyilytti minua sisäänpäin, sillä yksi liiankin vahva piirteeni on varmuus ja vakuuttavuus. Ehkä tulevien tilanteiden tarkka analysointi herätti ohjaajassani luulon omasta epävarmuudestani, tai toisaalta olen tulkinnut ohjaajassani hyvinkin paljon epävarmuutta.
Hyvä oli tämän viikon aikana huomata, että osa lapsista otti minuun normaalisti kontaktia ja uskalsivat tulla lähelle, pyrkiä syliin ja keskustelivat kanssani. Myös ohjaamistani eri tilanteissa lapset kuuntelivat. Yritin muistaa ohjaus- ja kieltotilanteissa perustella myös lapselle rajoittamisen, kysehän yleensä on turvallisuudesta. Mutta hyvältä tuntuu, kun lapsi luottaa minuun, hassuun opiskelijaan (niinkuin eräs lapsi minua nimeää).
Ohjattuna toimintona pidin perjantaina omien lelujen esittelyn. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt lukea päivän teemaan kirjaa rauhasta, mutta tilanteiden muuttuessa ohjasin oman lelun esittelyn. Tilanteessa oli monta lapsille uutta tekijää: ohjaaja, tila, istumapaikat ja tapa laittaa lelut esille. Olin saanut ohjeeksi rauhoittaa aloitus lorulla: "Hassin, tassin tunnetko lassin?" - ja ohjaajani kertoi jälkeenpäin kauhistelleensa tapaani aloittaa loru itsekseni ilman lapsille annettua selkeää ohjetta: "nyt kädet pannaan näin". Aloitin ryhmän vielä hälistessä itse loruilemaan hiljalleen, ja ohjaajani yllätykseksi lapset lähtivätkin yksitellen loruun mukaan. Oppini tästä oli itselleni, ja toivottavasti ohjaajalle, ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samalla tavalla. Esittely sinällään oli välillä kaaosta, johtuen esittelytavasta ja kiireestä ennen ruokailua, myös oma ohjeistukseni lapsille oli epäselvä. Tähän vaikutti tietenkin oma valmistumattomuuteni sekä se, että tämä oli ensimmäinen itsenäinen ryhmän ohjaustilanne - ja tavalleni uskollisena aloitin tietenkin vaikeammasta, koko ryhmän hetkestä :) Mutta loppuun keksin rauhoittamiseen ihan oman tavan hiljentää ryhmä, leikimme patsaita ja vaihtelimme asentoja samalla siirtyen yksitellen syömään. Kaikenkaikkiaan saamani palaute oli, että sain tilanteen suoritettua alusta loppuun, pääsimme päämäärään enkä menettänyt hermoja. Ja tässä vaiheessa voin jo kertoa, että viimeinen suunnittelemani ohjaus musiikkimaalauksessa antoi minulle hyvin lastentarhantäti olon =)
Tätä viikkoa ahdisti myös näyttösuunnitelman tekeminen, sen sisäistäminen päiväkodin arkeen ja toimintoihin tuntui yllättävänkin vaikealta. Tämäkin on minulle uusi kokemus, kirjalliset työt ovat minulle yleensä mielenkiintoisia ja helposti sujuvia. Näyttösuunnitelman tekeminen on aiheuttanut koko ryhmässämme myrskyä, keskustelu facebook-ryhmässämme käy hyvin tunnepitoisena. Näytön kriteerit ovat perusopintoihin ja ensimmäiseen työssäoppimiseen liittyvinä liian teoreettisia, mielestäni niitä pitäisi avata enemmän käytännön läheisiksi. TOP-paikan näytönvastaanottaja pitää sitä sekamelskana, ja odottaa itse tarkempaa, päiväkohtaisempaa suunnitelmaa - sellaista, joita me emme aikuisopiskelijoina ohjaavien opettajien mukaan saa tehdä. Uskon näyttösuunnitelman aiheuttavan ahdistusta sekä opiskelijassa että työpaikan näytön vastaanottajassa. Kuitenkin viikon päätteeksi, lähtiessäni syyslomale, päätin jättää materiaalit kotiin ja nauttia mökkilomailusta ilman opintoihin liittyviä materiaaleja. Oppimista tämäkin, osata olla välillä oppimatta.
Ehkä tämä sairastuminen antoi minun antaa itselleni armoa. Mielestäni minulla on korkea työmoraali, ja uuteen paikkaan mennessä minun pitää omasta mielestäni päästä heti johonkin "työn syrjään" kiinni, niin että olen hyödyksi. Mielestäni en ole tässä asiassa työssäoppimisen paikassa onnistunut, ja jotenkin olen aistinut samaa myös mielipidettä ryhmän hoitajissa. Fyysinen heikko olo tällä viikolla opetti minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse osata tehdä heti kaikkea ja minulla on opiskelijana oikeus havainnoida ja saada myös ohjausta. Pidin siis tätä työssäoppimista työn tekemisenä, ja sitähän en todellakaan ole. Olen minulle aivan uudessa ympäristössä, täysin uusien asioiden äärellä - ja minulla on oikeus opetella.
Tein tälläviikolla valmiiksi kirjalliset suunnitelmat ohjatuista toiminnoista. Pakollisina meillä on kolme ohjattu toimintaa, joista yhden toivottiin olevan eettinen. Suunnitelmani oli lukea lapsille kirja rauhasta, pitää remonttityökalujen äärellä keskusteluhetki ja musiikkimaalaus. Näistä kaksi ensimmäistä oli tarkoitus pitää koko ryhmälle ennen lounasta, ja musiikkimaalaus 4 lapsen pienryhmissä. Tehtävissä minua arvelutti se, kuinka saan pidettyä ison ryhmän kasassa ja kohtalaisen hiljaisena, niin että saan ohjaukseni toimimaan. Keskustelin ohjaajani kanssa suunnitelmien puitteissa, ja hän opasti minua "olemaan varma", epävarmuuden lapset herkästi aistivat, ja käyttävät tilaisuutta hyväkseni. Tämä keskustelu sinällää hymyilytti minua sisäänpäin, sillä yksi liiankin vahva piirteeni on varmuus ja vakuuttavuus. Ehkä tulevien tilanteiden tarkka analysointi herätti ohjaajassani luulon omasta epävarmuudestani, tai toisaalta olen tulkinnut ohjaajassani hyvinkin paljon epävarmuutta.
Hyvä oli tämän viikon aikana huomata, että osa lapsista otti minuun normaalisti kontaktia ja uskalsivat tulla lähelle, pyrkiä syliin ja keskustelivat kanssani. Myös ohjaamistani eri tilanteissa lapset kuuntelivat. Yritin muistaa ohjaus- ja kieltotilanteissa perustella myös lapselle rajoittamisen, kysehän yleensä on turvallisuudesta. Mutta hyvältä tuntuu, kun lapsi luottaa minuun, hassuun opiskelijaan (niinkuin eräs lapsi minua nimeää).
Ohjattuna toimintona pidin perjantaina omien lelujen esittelyn. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt lukea päivän teemaan kirjaa rauhasta, mutta tilanteiden muuttuessa ohjasin oman lelun esittelyn. Tilanteessa oli monta lapsille uutta tekijää: ohjaaja, tila, istumapaikat ja tapa laittaa lelut esille. Olin saanut ohjeeksi rauhoittaa aloitus lorulla: "Hassin, tassin tunnetko lassin?" - ja ohjaajani kertoi jälkeenpäin kauhistelleensa tapaani aloittaa loru itsekseni ilman lapsille annettua selkeää ohjetta: "nyt kädet pannaan näin". Aloitin ryhmän vielä hälistessä itse loruilemaan hiljalleen, ja ohjaajani yllätykseksi lapset lähtivätkin yksitellen loruun mukaan. Oppini tästä oli itselleni, ja toivottavasti ohjaajalle, ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samalla tavalla. Esittely sinällään oli välillä kaaosta, johtuen esittelytavasta ja kiireestä ennen ruokailua, myös oma ohjeistukseni lapsille oli epäselvä. Tähän vaikutti tietenkin oma valmistumattomuuteni sekä se, että tämä oli ensimmäinen itsenäinen ryhmän ohjaustilanne - ja tavalleni uskollisena aloitin tietenkin vaikeammasta, koko ryhmän hetkestä :) Mutta loppuun keksin rauhoittamiseen ihan oman tavan hiljentää ryhmä, leikimme patsaita ja vaihtelimme asentoja samalla siirtyen yksitellen syömään. Kaikenkaikkiaan saamani palaute oli, että sain tilanteen suoritettua alusta loppuun, pääsimme päämäärään enkä menettänyt hermoja. Ja tässä vaiheessa voin jo kertoa, että viimeinen suunnittelemani ohjaus musiikkimaalauksessa antoi minulle hyvin lastentarhantäti olon =)
Tätä viikkoa ahdisti myös näyttösuunnitelman tekeminen, sen sisäistäminen päiväkodin arkeen ja toimintoihin tuntui yllättävänkin vaikealta. Tämäkin on minulle uusi kokemus, kirjalliset työt ovat minulle yleensä mielenkiintoisia ja helposti sujuvia. Näyttösuunnitelman tekeminen on aiheuttanut koko ryhmässämme myrskyä, keskustelu facebook-ryhmässämme käy hyvin tunnepitoisena. Näytön kriteerit ovat perusopintoihin ja ensimmäiseen työssäoppimiseen liittyvinä liian teoreettisia, mielestäni niitä pitäisi avata enemmän käytännön läheisiksi. TOP-paikan näytönvastaanottaja pitää sitä sekamelskana, ja odottaa itse tarkempaa, päiväkohtaisempaa suunnitelmaa - sellaista, joita me emme aikuisopiskelijoina ohjaavien opettajien mukaan saa tehdä. Uskon näyttösuunnitelman aiheuttavan ahdistusta sekä opiskelijassa että työpaikan näytön vastaanottajassa. Kuitenkin viikon päätteeksi, lähtiessäni syyslomale, päätin jättää materiaalit kotiin ja nauttia mökkilomailusta ilman opintoihin liittyviä materiaaleja. Oppimista tämäkin, osata olla välillä oppimatta.
perjantai 15. lokakuuta 2010
9-10/25 rutiineita ja luovuutta
Viikon sairastelu aiheuttanee paineita seuraaville oppimisen viikoille. Teen päiväkohtaiset tavoitteet tarkemmin, pohjautuen näytön kriteereihin. Tavoitteena viikon jokaisena päivänä käydä läpi ne asiat, jota näyttöviikollani tulen näyttämään, osaamiseni tason lastenhoitajan tehtävissä. Emmehän toki voi olla täysin kaiken osaavia, teoriatuntien ja neljänkään viikon työssäoppimisen jälkeen, mutta se otetaan huomioon näytön arvioinnissa. Haastavinta minusta on ihan niiden arjen rutiinien muistaminen, mitä milloinkin tehdään - aikataulut ja työnjaot, näitähän ei normaalissakaan työelämässä opi muistamaan ihan heti - vaan niitä joutuu tarkistelemaan pidemmänkin aikaa. Tähän olen ajatellut tehdä itselleni taulukon, jossa näkyy pääpiirteittäin ajat mitä milloinkin tehdään - mikä tuokio on minäkin päivänä. Tällaista yhteenvedettyä taulukkoa en ole päiväkodin osastolla nähnyt, kaikki sijaitsevat eri paikoissa, eri tavalla toteutettuna.
Näytönkriteereissä mainitaan useassa kohdassa luovuus, esimerkiksi "tutkinnonsuorittaja käyttää monipuolisesti ja luovasti toimintaympäristöön soveltuvia menetelmiä asiakkaan kasvun ja kehityksen edistämiseen ja tukemiseen". Olen joutunut pohtimaan luovuuden käyttämistä työssäni, mitä se käytännössä tarkoittaa. Olen ajatellut, että luovuus liittyy taiteellisuuteen sen eri aloilla, itselläni laulamisen ja soittamisen taitoa, esteettistä silmää, värien rohkeaa yhdistelemistä sisustuksessa, kuvaamisen ja kirjoittamisen taitoa. Mutta luennoilla, muistaakseni, keskusteltiin siitä kuinka luovuus on ihan tavallisia arjen ongelmanratkaisutilanteita, kykyä toimia nopeasti vaihtuvassa tilanteessa. Mielestäni myös tapa katsoa asioita eri tavalla, löytää ratkaisuja jotka eivät ole itsestäänselviä - se on arjen luovuutta. Mainitsemaani näytönkriteeriin luovuus tulee juuri niissä päiväkodin yllättävissä tilanteissa, joissa ennaltasuunniteltu ei toimi - lapset eivät jaksakaan keskittyä suunniteltuun toimintaa, tällöin on keksittävä jokin, millä mielenkiinto herätetään uudelleen. Ihaillen seuraan kauan alalla olleita hoitajia ja lastentarhanopettajia, heiltä löytyy takataskuistaan hyvin toimivia pieniä leikkejä, loruja ja lauluja tällaisiin nopeisiin tilanteisiin. Luovaa ammattitaitoa.
Mieleeni on jäänyt MTV 3:n Tila-ohjelmassa 30.9.2010 haastateltu Karim Rashid: " Kun me olemme lapsia, meitä kannustetaan olemaan luovia. Lapsena pyrimme piirtämään ja tekemään uusia asioita, käyttämään mielikuvitusta. Se on osa ihmisyyden dna:ta, meidän älyllinen lahja. Surullista on, kun vanhenemme, meistä tulee vähemmän luvia. Ja useille meistä opetetaan, että ei pidä olla yksilöllinen, erilainen tai luova. Yritämme kovasti olla yhteiskuntaan sopivia. Ja olemalla vähemmän luova sopetuu joukkoon paremmin. Jos kaikki kannustaisimme toisiamme luovuuteen, tämä maailma olisi uskomaton paikka. "
Aikuinen luovana oppijana
Luovuus on yleensä liitetty lapsiin ja aikuisissa taiteilijoihin ja hajamielisiin professoreihin. Aikuisuuteen liitetään mieluummin sellaisia ominaisuuksia kuten rationaalisuus, vastuullisuus, asiallisuus, tehokkuus jne. Emmekö oppimisessakin hae asettamiamme ja julkilausuttuja tavoitteita, hyötyä ja tuloksia, ja tarvitse itsekuria ja -kontrollia näiden saavuttamiseksi? Tarkoituksenamme on "suorittaa" opinnot ja saada siitä todistus tai muuten vain oppia "tehokkaasti" - mitä se sitten onkaan!
Luovuus edellyttää mielen leikkiä ja siksi emme osaa oikein arvostaa sitä. Leikkihän on jonninjoutavaa puuhastelua esim. työhön verrattuna. Johan sitä variksetkin nauraisivat, jos raavas mies alkaisi leikkiä, vaikkapa vain ajatuksillaan!
Luovuus kuitenkin kuuluu aikuisenkin ihmisen jokapäiväiseen elämään. Emme vain aina tule ajatelleeksi, että hyvinkin arkipäiväisten ongelmien ratkaisemisessa käytämme luovuutta. Miten järjestämme joka-aamuisen töihin-, kouluun-, tarhaanlähtökaaoksen niin, ettei kukaan menetä hermojansa? Kuka hoitaa mitäkin asioita missäkin ja koska? Jne. jne. Olemme ehkä tottuneet tulkitsemaan luovuuden yksioikoisesti taiteelliseen tai tieteelliseen työhön liittyvänä ei-rationaalisena ilmiönä.
Toisaalta on paljon asioita, joita hoitelemme rutiinilla vuodesta toiseen, emmekä koskaan pysähdy miettimään, voisiko tämän tehdä toisin. Silloin ongelmaherkkyytemme ei ole herännyt - emme näe, että tilanteessa olisi mitään ratkaistavaa. Tai sitten joskus nauramme joillekin toisten tekemille ratkaisuille, koska ratkaisun avaimet ovat siinä selvästi nähtävissä. Emme kuitenkaan ymmärrä sitä, että niinhän yleensä kaikessa oppimisessa ja luovassa toiminnassa on - kyse on vain siitä, kuinka onnistumme nämä olemassaolevat asiat yhdistää uudella, mielekkäällä tavalla. Olisitko sinä keksinyt perunankuorimisveitsen? Olisitko nähnyt tarvetta tällaiselle vekottimelle, jos joku muu ei olisi sitä jo keksinyt? (Verkkotutor: Luovuus oppimisessa. Viitattu 15.10.2010)
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
6 -8/25 päiväkotijalostunut flunssa, oppimisesta, ohjaamisesta, näyttökriteereistä, estetiikasta
Sairastuin varsinaiseen päiväkodin jalostuneeseen flunssaan, joka vei ensi äänen, sitten toi kunnon nuhan, sitten korkean kuumeen, yskän ja kivun keuhkoputkeen ... joten oppimisen havainnointia olen suorittanut äänilevossa ja kuumeen lämmittämänä.
Ensimmäisessä tapaamisessa opettajan ja ohjaajani kanssa kävimme läpi työssäoppimisen perusasioita ja sain palautetta ohjaajaltani. Hän kannusti tekemään ja osallistumaan, olemaan varma lasten edessä. Sain myös monta vinkkiä siitä, miten koko ryhmän saa rauhoittumaan ennen toimintatuokion alkua.
Olen pohtinut siis omaa oppimistani ensimmäisen viikon aikana. Mielestäni olen oppinut paljon, ja pääpiirteittäin tiedän ryhmän toiminnan rutiineita. Huomasin, että minun pitää hahmottaa toiminnan raamit ja senjälkeen voin keskittyä yksityiskohtiin. Nyt mielestäni raamit ja rajat on tiedossa, joten hiljalleen pääsen syventämään oppimistani käytännön tehtävissä.
Mitä ohjaamiseen tulee, huomaan että samat lainalaisuudet toimivat lasten kanssa kuin kehitysvammaisten kanssa. Tai, se lienee päinvastoin. Minulla kun nämä asiat ovat tulleet juuri tässä päinvastaisessa järjestyksessä. Olen tyytyväinen siihen, että muutamia hetkiä olen saanut toimimaan ohjauksella, huutamatta tai raivoamatta. Huutaminen on minulle hyvin vieras tapa ohjata, tosin tiukastihan pitää tilanteissa, jossa lapsen turvallisuus on vaarassa, ohjata - jopa siis huutaa.
Huomaan myön sen, että mitä enemmän keskustelen esimerkiksi näytönkriteerien aukaisemisesta toisten kanssa, sitä enemmän minulle itselleni aukeaa vaikeaselkoiset kriteerit käytännön toiminnoiksi. Hyväksi avuksi kriteerien aukaisuun totesin päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelman - sehän on käsikirja siitä, miten ko. päiväkodissa toimitaan. Mielenkiintoista on se, että saman kaupungin ylläpitämät päiväkodit voivat toimia niin eritavalla keskenään, vaikka strategiat ja arvopohjat lienevät samat. Jossakin päiväkodissa ennenkaikkea painotetaan kurinpitoa, ja toisaalta siellä tunnutaan toimittavan muutoin niinkuin pellossa. Juuripa siksi uskoisin "kurinpidon" olevan ongelmana, ja huomaan että omassa työssäoppimisen paikassani asiat ovat hyvin. Lapsilla on rajat, joiden sisällä he voivat toimia ja leikkiä vapaasti, turvallisuutta unohtamatta.
Näyttökriteereissä mainitaan päiväkodin esteettiset tekijät. Mietin, miten muuten voin ko. tekijöihin vaikuttaa kuin pitämällä siisteyttä yllä ja mahdollisuuksien mukaan koristelemalla päiväkodin tiloja lasten töillä tai vuodenaikaan sopivalla koristelulla. Mielestäni nyt päiväkodissa olevat syksyn kuivuneet oksat ruokapöydille, lehdet murentuneina eivät ole kovin esteettinen, saatikka hygieninen yksityiskohta. Lapset kaipaisivat myös rauhallista paikkaa, mutta päiväkodissa hiljaisempaa paikkaa ei mielestäni löydy muutakuin poikien legoleikeille. Yksi tila, verstas, on täysin käyttämättömänä - saisikohan siitä esimerkiksi hiljaisen ja rauhallisen leikkipaikan esimerkiksi patjoilla ja tyynyilla oleiluun ja lukemiseen.
Mitä omaan oppimiseen tulee, niin minun täytyy vieläkin enemmän painottaa itselleni sitä, että olen opiskelija - minun ei tarvitse vielä kaikkea osata. Herkästi otan annetun palautteen henkilökohtaisesti -pitäisihän minun jo tuo tietää. Eihän minun tarvitse, olen oppimassa jotain uutta.
Ensimmäisessä tapaamisessa opettajan ja ohjaajani kanssa kävimme läpi työssäoppimisen perusasioita ja sain palautetta ohjaajaltani. Hän kannusti tekemään ja osallistumaan, olemaan varma lasten edessä. Sain myös monta vinkkiä siitä, miten koko ryhmän saa rauhoittumaan ennen toimintatuokion alkua.
Olen pohtinut siis omaa oppimistani ensimmäisen viikon aikana. Mielestäni olen oppinut paljon, ja pääpiirteittäin tiedän ryhmän toiminnan rutiineita. Huomasin, että minun pitää hahmottaa toiminnan raamit ja senjälkeen voin keskittyä yksityiskohtiin. Nyt mielestäni raamit ja rajat on tiedossa, joten hiljalleen pääsen syventämään oppimistani käytännön tehtävissä.
Mitä ohjaamiseen tulee, huomaan että samat lainalaisuudet toimivat lasten kanssa kuin kehitysvammaisten kanssa. Tai, se lienee päinvastoin. Minulla kun nämä asiat ovat tulleet juuri tässä päinvastaisessa järjestyksessä. Olen tyytyväinen siihen, että muutamia hetkiä olen saanut toimimaan ohjauksella, huutamatta tai raivoamatta. Huutaminen on minulle hyvin vieras tapa ohjata, tosin tiukastihan pitää tilanteissa, jossa lapsen turvallisuus on vaarassa, ohjata - jopa siis huutaa.
Huomaan myön sen, että mitä enemmän keskustelen esimerkiksi näytönkriteerien aukaisemisesta toisten kanssa, sitä enemmän minulle itselleni aukeaa vaikeaselkoiset kriteerit käytännön toiminnoiksi. Hyväksi avuksi kriteerien aukaisuun totesin päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelman - sehän on käsikirja siitä, miten ko. päiväkodissa toimitaan. Mielenkiintoista on se, että saman kaupungin ylläpitämät päiväkodit voivat toimia niin eritavalla keskenään, vaikka strategiat ja arvopohjat lienevät samat. Jossakin päiväkodissa ennenkaikkea painotetaan kurinpitoa, ja toisaalta siellä tunnutaan toimittavan muutoin niinkuin pellossa. Juuripa siksi uskoisin "kurinpidon" olevan ongelmana, ja huomaan että omassa työssäoppimisen paikassani asiat ovat hyvin. Lapsilla on rajat, joiden sisällä he voivat toimia ja leikkiä vapaasti, turvallisuutta unohtamatta.
Näyttökriteereissä mainitaan päiväkodin esteettiset tekijät. Mietin, miten muuten voin ko. tekijöihin vaikuttaa kuin pitämällä siisteyttä yllä ja mahdollisuuksien mukaan koristelemalla päiväkodin tiloja lasten töillä tai vuodenaikaan sopivalla koristelulla. Mielestäni nyt päiväkodissa olevat syksyn kuivuneet oksat ruokapöydille, lehdet murentuneina eivät ole kovin esteettinen, saatikka hygieninen yksityiskohta. Lapset kaipaisivat myös rauhallista paikkaa, mutta päiväkodissa hiljaisempaa paikkaa ei mielestäni löydy muutakuin poikien legoleikeille. Yksi tila, verstas, on täysin käyttämättömänä - saisikohan siitä esimerkiksi hiljaisen ja rauhallisen leikkipaikan esimerkiksi patjoilla ja tyynyilla oleiluun ja lukemiseen.
Mitä omaan oppimiseen tulee, niin minun täytyy vieläkin enemmän painottaa itselleni sitä, että olen opiskelija - minun ei tarvitse vielä kaikkea osata. Herkästi otan annetun palautteen henkilökohtaisesti -pitäisihän minun jo tuo tietää. Eihän minun tarvitse, olen oppimassa jotain uutta.
5/25 lasten neuvottelutaitoja ja kysymyksiä
Syliini istui pieni tyttö, ryhmän hiljaisimpia. Tyttö halusi olla ihan hiljaa, nykerti paitaansa ja seurasi muiden leikkiä. Minusta tuntui hyvältä olla sylinä ja turvana hiljaiselle, ujohkolle lapselle. Huoneeseen tuli toinenkin toinenkin hiljainen tyttö, ja ehdotin heille yhteistä leikkiä rakennellen tornia. Oli mielenkiintoista seurata kuinka kaksi hyvin rauhallista lasta keskenänsä rakensivat torneja, pitivät myös puoliaan toisten lasten palikkojen ryöväysyrityksiltä. Riehakkaampia lapsia tuli huoneeseen leikkimään kauko-ohjattavalla autolla. Olin jo aukaisemmassa suutani ja kieltämässä toisten leikkien sotkemista, mutta päätinpä olla hiljaa ja seurata kuinka lapset tilanteen keskenään hoitavat. Oli hienoa seurata kuinka nämä hiljaiset tytöt pitivät puolensa ja kuinka riehakkaammat lapset kuitenkin osasivat toimia ryhmän sääntöjen mukaan ja neuvotella keskenään tilan ja välineet missä leikkivät. Nämä lapsien havainnoinnit ovat minusta hyvin mielenkiintoisia - opin niistä paljon. Pohdin tämän tilanteen jälkeen sitä, kuinka valvontatilanteessa herkästi tulee puututtua tilanteeseen, jossa 4-5 vuotiaat osaisivat neuvotella asiansa keskenään. Tietenkin jos tilanne menee liian rajuksi, ja joku lapsista on ilmiselvästi alakynnessä, on aikuisen tehtävä puuttua tilanteeseen.
Kuinka hellyttävä oli pienen pojan kysymys heidän uloslähtiessään: " Kuinka monta päivää sinä meillä vielä olet?" Opiskelijan roolissa meillä on ehkä enemmän aikaa huomioida lapsia, olla ylimääräisenä sylinä - ja ehkä senvuoksi lapsille tärkeitä. Eikä meillä liene niin paljon taitoja ohjaamiseen ja kieltämiseen, senkin lapset varmaan huomaavat, jopa käyttävät sitä hyväkseen kokeillen -ehkä olemme näin niitä mukavia hoitajia, tai niin no, opiskelijoita. "Etkö sinä ole vielä valmis oope?"
Kuinka hellyttävä oli pienen pojan kysymys heidän uloslähtiessään: " Kuinka monta päivää sinä meillä vielä olet?" Opiskelijan roolissa meillä on ehkä enemmän aikaa huomioida lapsia, olla ylimääräisenä sylinä - ja ehkä senvuoksi lapsille tärkeitä. Eikä meillä liene niin paljon taitoja ohjaamiseen ja kieltämiseen, senkin lapset varmaan huomaavat, jopa käyttävät sitä hyväkseen kokeillen -ehkä olemme näin niitä mukavia hoitajia, tai niin no, opiskelijoita. "Etkö sinä ole vielä valmis oope?"
torstai 7. lokakuuta 2010
4/25 ilon kiljahduksia, telmimistä, sadutusta ja spontaaneja leikityksiä
Päiväni alkoi iloisesti, tulin myöhemmin töihin - ja vastassa oli iloinen joukko pieniä tyttöjä jotka ilosta huutelivat ja kyselivät hammaslääkäri reissusta. Ihanat pienet lapset, aidot tunteet aloittivat päivän loistavasti - mikä ihana aamu, kun ajattelin sen olevan ainoastaan harmaa.
Olin miettinyt sitä, missä vaiheessa esimerkiksi poikien telmimiseen mennään väliin, mikä on liian rajua leikkiä. Tietenkin silloin, kun touhu näyttää vaaralliselta pitää rauhoitella menoa. Hyvän neuvon sain: kun kysyy lapselta, joka näyttää olevan alakynnessä: "Vieläkö on kivaa, onko vielä mukavaa?". Näkyi toimivan hyvin ulkoleikkitilanteessa. Välillä minua kyllä hirvittää rajukin meno, mutta lienee kuitenkin lapsen kehityksen kannalta hyvä, että saa liikkua ja toimia ulkotilanteissa rajumminkin, sisällähän on pidettävä enemmän rajoja rajun liikkumisen ja äänenkäytön suhteen.
Tänään sain leikkiä lasten kanssa. Rauhallisessa piirrustustilanteessa, jossa menin havainnoimaan lapsia, ehdotin yhdelle tytölle saduttamista. Saimme kirjattua ylös pienen hassun tarinan. Oli ilahduttavaa nähdä aito lapsen ilo, kun luin hänen kertomaansa tarinaa. Yritän saada tällaisia pieniä sadutushetkiä jatkossakin aikaiseksi eri lapsille, se näyttää olevan hyvä tapa kielellisen kehityksen havainnoimiseen. Isommassa leikkitilassa saimme aikaiseksi useamman lapsen kanssa leikin, jossa pysähdyttiin eri asentoihin - milloin reippaan kävelyn lomassa, milloin kissaleikin lomassa. Samoin sain seurata motorisia taitoja, kun kyselin osaavatko lapset sitä ja tätä - sekin leikin muodossa. Nämä pienet tilanteet, ja niihin jonkin toiminnon keksiminen näyttää olevan minulle kohtalaisen luontaisia tapoja toimia -tässäkin voin käyttää omaa luovuuttani. Nämä leikit olivat mielestäni onnistuneesti osana ryhmän toimintaa, ilman mitään erityistä suunnittelua ja suuria ennakkovalmisteluja- mukavan spontaania toimintaa.
Annoin tänään myös positiivista palautetta ohjaajilleni - kiitin saamastani opista. Minulla oli hyvä päivä.
Olin miettinyt sitä, missä vaiheessa esimerkiksi poikien telmimiseen mennään väliin, mikä on liian rajua leikkiä. Tietenkin silloin, kun touhu näyttää vaaralliselta pitää rauhoitella menoa. Hyvän neuvon sain: kun kysyy lapselta, joka näyttää olevan alakynnessä: "Vieläkö on kivaa, onko vielä mukavaa?". Näkyi toimivan hyvin ulkoleikkitilanteessa. Välillä minua kyllä hirvittää rajukin meno, mutta lienee kuitenkin lapsen kehityksen kannalta hyvä, että saa liikkua ja toimia ulkotilanteissa rajumminkin, sisällähän on pidettävä enemmän rajoja rajun liikkumisen ja äänenkäytön suhteen.
Tänään sain leikkiä lasten kanssa. Rauhallisessa piirrustustilanteessa, jossa menin havainnoimaan lapsia, ehdotin yhdelle tytölle saduttamista. Saimme kirjattua ylös pienen hassun tarinan. Oli ilahduttavaa nähdä aito lapsen ilo, kun luin hänen kertomaansa tarinaa. Yritän saada tällaisia pieniä sadutushetkiä jatkossakin aikaiseksi eri lapsille, se näyttää olevan hyvä tapa kielellisen kehityksen havainnoimiseen. Isommassa leikkitilassa saimme aikaiseksi useamman lapsen kanssa leikin, jossa pysähdyttiin eri asentoihin - milloin reippaan kävelyn lomassa, milloin kissaleikin lomassa. Samoin sain seurata motorisia taitoja, kun kyselin osaavatko lapset sitä ja tätä - sekin leikin muodossa. Nämä pienet tilanteet, ja niihin jonkin toiminnon keksiminen näyttää olevan minulle kohtalaisen luontaisia tapoja toimia -tässäkin voin käyttää omaa luovuuttani. Nämä leikit olivat mielestäni onnistuneesti osana ryhmän toimintaa, ilman mitään erityistä suunnittelua ja suuria ennakkovalmisteluja- mukavan spontaania toimintaa.
Annoin tänään myös positiivista palautetta ohjaajilleni - kiitin saamastani opista. Minulla oli hyvä päivä.
3/25 valvontatilanteita, rajoja, tunteita
Kaksikymmentä lasta kulkemassa jonossa puolentunnin ajan sutjakkaaseen vauhtiin - siinä haasteellinen tehtävä. Neljällä ohjaajalla oli täysi tekeminen saada pysymään lapset suurinkaan piirtein ryhmässä, keksien pientä huomioimista niin että matka taittuu mukavasti. Paluumatkalla nälän jo kurniessa lasten vatsassa, kannustin lapsia: "Kohta pääsemme syömään, sitten ruokakin maistuu hyvälle, kun olemme olleet täällä raittiissa ilmassa." Vastaus: "Maistuuko ruoka silloin pahalle, kun ei olla raittiissa ilmassa?" Niin. Yllättävän vaikeaa on myös ulkona ollessa pitää lapset laskuissa. Ainakin näin alkuun, kun ei muista kaikkia lapsia vielä nimeltä, puhumattakaan että tunnistaisi heidät ulkovaatteissa. Ryhmä erottuu onneksi oman värisenä liivinä - ja olisipas helpottavampaa jos takana olisi jääkiekkoilijoiden tyyliin nimi. Mutta kun kahtakymmentä liikkuvaa lasta yrittää laskeskella, juuri kun päästi laskuissa melkein loppuun, niin huomaatkin laskeneesi jonkun jo kahteen kertaan. Näiden asioiden perusteella voin jo sanoa, että ihan oikeaa työtä on lastenhoitajan ja -tarhanopettajan työ, vastuu on suuri.
Jotkut lapset ihan selvästi kokeilevat uuden "open" rajojen laittoa. Takin laittamiseen pyytää apua isommatkin lapset, vaikka he osaisivat itsekin pukea päällensä, toisinaan hanskat ei kuulemma kuulu ulkoliikuntaan, milloin leikkihuoneessa saa juosta. Tältäosin mielestäni on helppoa antaa rajat lapsillekin, olenhan sitä joutunut tekemään tehdessäni töitä kehitysvammaisten palvelukodissa. Ainoastaan se hankaloittaa asiaa, kun ei tiedä kirjaamattomia sääntöjä - kuten vaikka sitä, ettei puolapuille saa nousta askelmia kuin oman ikänsä verran. 4-5 vuotiaat kuitenkin uskovat mitä "ope" sanoo, ja mielestäni vielä paremmin, jos pystyn heille perustelemaan kiellon.
Tämä päivä oli muutoin melkoista tunteiden myrskyä, ja sen vuoksi siirsin kirjoittamistakin päivällä. Erilaiset sattumukset, ehkä väärällä äänenpainolla sanotut sanat ja minun oman innostukseni tallaamisyritykset saivat aikaan melkoisia tunteita. Onneksi osasin puhua tilanteita auki lähihoitajan kanssa, joka oli myös kokenut päiväkodin työssäoppimisjakson näyttöineen haastavana - ja myös ohjaavalle opettajalle "tilittäminen" sähköpostitse helpotti - ja onneksi tuli päivä 4/25.
Jotkut lapset ihan selvästi kokeilevat uuden "open" rajojen laittoa. Takin laittamiseen pyytää apua isommatkin lapset, vaikka he osaisivat itsekin pukea päällensä, toisinaan hanskat ei kuulemma kuulu ulkoliikuntaan, milloin leikkihuoneessa saa juosta. Tältäosin mielestäni on helppoa antaa rajat lapsillekin, olenhan sitä joutunut tekemään tehdessäni töitä kehitysvammaisten palvelukodissa. Ainoastaan se hankaloittaa asiaa, kun ei tiedä kirjaamattomia sääntöjä - kuten vaikka sitä, ettei puolapuille saa nousta askelmia kuin oman ikänsä verran. 4-5 vuotiaat kuitenkin uskovat mitä "ope" sanoo, ja mielestäni vielä paremmin, jos pystyn heille perustelemaan kiellon.
Tämä päivä oli muutoin melkoista tunteiden myrskyä, ja sen vuoksi siirsin kirjoittamistakin päivällä. Erilaiset sattumukset, ehkä väärällä äänenpainolla sanotut sanat ja minun oman innostukseni tallaamisyritykset saivat aikaan melkoisia tunteita. Onneksi osasin puhua tilanteita auki lähihoitajan kanssa, joka oli myös kokenut päiväkodin työssäoppimisjakson näyttöineen haastavana - ja myös ohjaavalle opettajalle "tilittäminen" sähköpostitse helpotti - ja onneksi tuli päivä 4/25.
tiistai 5. lokakuuta 2010
2/25 toimintatapoja, havainnointia, erilaisuuden huomioimista
Asetin tämän päivän tavoitteeksi oppia tuntemaan lapsia paremmin, seurata heidän käyttäytymistään temperamenttia tarkastelemalla. Tarkoitukseni oli perehtyä myös varhaiskasvatussuunnitelmaan, erilaisiin dokumentointi järjestelmiin, viikkojärjestykseen ja pohtia lähihoitajan eettisiä sääntöjä päiväkodissa. Myös perehdytyskansio oli syytä käydä läpi, ja tämän viikon tavoitteena on myös osallistuminen ihan jokapäiväisiin toimintoihin.
Ohjaajani oli sairauslomalla tänään, joten olin osittain mukana vahvuutena - vaikkei minulle tietenkään mitään kovin vastuullista tehtävää yksin hoidettavaksi voinut antaa. Eräs lapsi tuotiin hoitoon, ja hänen äitinsä kertoi ettei lapsi ollut syönyt aamupalaa. Lapselle oli vaikeaa jäädä ryhmään, joten sanoin että luetaan vähän ensin kirjaa ja sitten aamupalalle. Lapsi rauhoittuikin sohvalle viereen, luimme hetken ja senjälkeen hoitaja tuli, ja otti lapsen syliinsä ja sanoi että menemme nyt aamupalalle. Kysyin jälkeenpäin hoitajalta toiminnan syytä, ja hän kertoi että ko. lapsi käyttää tilanteita vallan välineenä, ja hänen tapauksessaan mennään reilusti aamupalalle vaikka lapsi itkeekin. Toiselle lapselle käyttämäni strategia kuulemma voi toimiakin. No, olisiko minun pitänyt kysyä hoitajalta, miten toimin -ehkä. Mutta toisaalta tarvitseeko jokaiseen pieneen tilanteeseen olla neuvoa kysymässä, sellaiseen jossa selviää maalaisjärjellä ja jossa kenenkään turvallisuus ei vaarannu?
Seurasin tänään lapsia ja heidän leikkejään. Oli mielenkiintoista katsoa miten 4-5 vuotiaat selvisivät kynien teroittamisesta isommalla, pöytämallin kynänteroittimella. Osa pystyi tekemään useamman toiminnon yht'aikaa, osaa lapsia piti auttaa. Mutta miten arkisesta asiasta saikaan iloisen jutun, useimmat lapset kävivät teroittelemassa värikyniä ja ihastelivat teräviä kyniä. Leikkihuoneessa kolme lasta keksivät oman leikin muovilautasilla. Alunperin he heittelivät niitä frisbeenä, mutta sehän oli kiellettävä. Annoin luvan työnnellä lautasia lattiaa vasten, ja siitäpä hiljalleen kehittyi heille uusi leikki - nimekseen se sai KärpäsLätkän. Ryhmässä muodostui hiljalleen säännöt, toiminta pyrki oikeudenmukaisuuteen: lautaset jaettiin tasan kaikkien kesken. Lautapeliä pelatessaan 5-vuotiaat pojat jaksoivat keskittyä pelaamiseen pidempään, 4-vuotiaat tytöt jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sitten heille tuli jotain sijaistoimintoja ja pelaamisen he lopettivat aiemmin kuin pojat. Poikien kärsivällisyys olisi riittänyt siihen, että peliä olisi vielä jatkettu myöhemmin.
Kuinka päivähoidossa ennättää huomioida erilaiset lapset? Rauhallisemmat, hiljaisemmat lapset näyttävät kyllä löytävän omat nurkkansa, jossa saattavat puuhastella hyvinkin tarkkoja leikkejä. Onneksi näitäkin paikkoja löytyy, ettei tarvitse olla jatkuvasti kovassa menossa mukana. Myös osaston käytäntö, jossa lapset leikkivät yleensä pienryhmissä, tuntuu järkevältä: heitä voidaan jakaa kolmeen-neljään tilaan leikkimään, ja yksi toiminto voi olla ohjattua tekemistä. Tällöin tietenkin hoitajilla on haasteellista valvoa lasten tekemistä. Olen huomioinut sen, että yllättävän paljon tämän ikäiset lapset ovat keskenään, kuitenkin kuuloetäisyydellä hoitajista.
Mielestäni tämänpäivän tavoitteissa onnistuin hyvin, vaikka eilinen päivä tuntui kaaokselta ja en ollut ollenkaan varma siitä, suoriudunko työssäoppimisjaksostani kunnialla. Rauhallisina hetkinä sain vielä tutustua perehdytyskansioon, infovihkoon ja tutkia mitä kaikkea osaston tiloista löytyy. Minulle on oppimisen kannalta tärkeää, että saan itselleni rajattua tilat ja välineet, minkä sisällä toimitaan. Päivittäisiin työtehtäviin ja viikkojärjestykseen tutustuminen antaa raamit, josta on hyvä jatkaa.
Ohjaajani oli sairauslomalla tänään, joten olin osittain mukana vahvuutena - vaikkei minulle tietenkään mitään kovin vastuullista tehtävää yksin hoidettavaksi voinut antaa. Eräs lapsi tuotiin hoitoon, ja hänen äitinsä kertoi ettei lapsi ollut syönyt aamupalaa. Lapselle oli vaikeaa jäädä ryhmään, joten sanoin että luetaan vähän ensin kirjaa ja sitten aamupalalle. Lapsi rauhoittuikin sohvalle viereen, luimme hetken ja senjälkeen hoitaja tuli, ja otti lapsen syliinsä ja sanoi että menemme nyt aamupalalle. Kysyin jälkeenpäin hoitajalta toiminnan syytä, ja hän kertoi että ko. lapsi käyttää tilanteita vallan välineenä, ja hänen tapauksessaan mennään reilusti aamupalalle vaikka lapsi itkeekin. Toiselle lapselle käyttämäni strategia kuulemma voi toimiakin. No, olisiko minun pitänyt kysyä hoitajalta, miten toimin -ehkä. Mutta toisaalta tarvitseeko jokaiseen pieneen tilanteeseen olla neuvoa kysymässä, sellaiseen jossa selviää maalaisjärjellä ja jossa kenenkään turvallisuus ei vaarannu?
Seurasin tänään lapsia ja heidän leikkejään. Oli mielenkiintoista katsoa miten 4-5 vuotiaat selvisivät kynien teroittamisesta isommalla, pöytämallin kynänteroittimella. Osa pystyi tekemään useamman toiminnon yht'aikaa, osaa lapsia piti auttaa. Mutta miten arkisesta asiasta saikaan iloisen jutun, useimmat lapset kävivät teroittelemassa värikyniä ja ihastelivat teräviä kyniä. Leikkihuoneessa kolme lasta keksivät oman leikin muovilautasilla. Alunperin he heittelivät niitä frisbeenä, mutta sehän oli kiellettävä. Annoin luvan työnnellä lautasia lattiaa vasten, ja siitäpä hiljalleen kehittyi heille uusi leikki - nimekseen se sai KärpäsLätkän. Ryhmässä muodostui hiljalleen säännöt, toiminta pyrki oikeudenmukaisuuteen: lautaset jaettiin tasan kaikkien kesken. Lautapeliä pelatessaan 5-vuotiaat pojat jaksoivat keskittyä pelaamiseen pidempään, 4-vuotiaat tytöt jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sitten heille tuli jotain sijaistoimintoja ja pelaamisen he lopettivat aiemmin kuin pojat. Poikien kärsivällisyys olisi riittänyt siihen, että peliä olisi vielä jatkettu myöhemmin.
Kuinka päivähoidossa ennättää huomioida erilaiset lapset? Rauhallisemmat, hiljaisemmat lapset näyttävät kyllä löytävän omat nurkkansa, jossa saattavat puuhastella hyvinkin tarkkoja leikkejä. Onneksi näitäkin paikkoja löytyy, ettei tarvitse olla jatkuvasti kovassa menossa mukana. Myös osaston käytäntö, jossa lapset leikkivät yleensä pienryhmissä, tuntuu järkevältä: heitä voidaan jakaa kolmeen-neljään tilaan leikkimään, ja yksi toiminto voi olla ohjattua tekemistä. Tällöin tietenkin hoitajilla on haasteellista valvoa lasten tekemistä. Olen huomioinut sen, että yllättävän paljon tämän ikäiset lapset ovat keskenään, kuitenkin kuuloetäisyydellä hoitajista.
Mielestäni tämänpäivän tavoitteissa onnistuin hyvin, vaikka eilinen päivä tuntui kaaokselta ja en ollut ollenkaan varma siitä, suoriudunko työssäoppimisjaksostani kunnialla. Rauhallisina hetkinä sain vielä tutustua perehdytyskansioon, infovihkoon ja tutkia mitä kaikkea osaston tiloista löytyy. Minulle on oppimisen kannalta tärkeää, että saan itselleni rajattua tilat ja välineet, minkä sisällä toimitaan. Päivittäisiin työtehtäviin ja viikkojärjestykseen tutustuminen antaa raamit, josta on hyvä jatkaa.
maanantai 4. lokakuuta 2010
1/25 dokumentointitapoja, tiedonhankintaa, ergonomiaa
Ensimmäisen työssäoppimispäivän jälkitunnelmat ovat hyvin sekavat. Oloni oli epävarma koko päivän, en oikein tiennyt mitä tehdä, missä olla. Tavallaan on hyvä kokemus, tämä epävarmuus - edellisestä kerrasta kun on aikaa, vuosia olen saanut olla työssäni hyvinkin varma ja vakuuttava. Olen yrittänyt pohtia sitä, mistä tämä johtuu löytämättä siihen yhtä selvää syytä. Ehkä aistimani henkilökunnan väliset ristiriidat vaikuttivat siihen, kuin myös se ettei osastolla oltu mietitty näytönvastaanottajaa - ja toteamuksena oli loppujen lopuksi "arvasinhan minä, että näinhän tässä nyt sitten käy". Minun ei tarvinnut lukea edes rivien välistä sitä, että asia on hyvin epämieluisa, tämähän tuokin haastetta tulevaa näyttöä varten. Tämä alkuasetelma saa minut pudottamaan tavoitteeni kiitettävästä hyvään, ja olenpa jopa tyytyväinen tyydyttävään arvosanaan. Ohjaajani on kyllä asiaansa paneutunut, hän sanoi että näyttöviikolla toimin kuin vanha tekijä, toivottavasti niin.
Osaston dokumentoinnit ja viestimiset olivat hyvin käytännönläheisiä, lappusia teipattuina ruokailutilan kaapin oviin. Kiireisen päivän aikana tämä lienee ainoa vaihtoehto nopeisiin viesteihin. Viikottainen toiminnansuunnittelu oli vihkossa, hyvinkin manuaalisesti suunniteltuna. Ehkäpä tietotekniikka ei ole päiväkodeissa vielä kovin aktiivisessa käytössä, tämänkään osaston hoitajista vanhempi ei kuulemma osannut edes aukaista tietokonetta. Kahvihuoneessa eräs lastenhoitaja kertoi saaneensa aikoinaan vapautuksen tietotekniikasta lastenhoitaja opinnoissaan, koska osasi aukaista ja laittaa tietokoneen kiinni. Mietinpä vaan, että voisiko sittenkin tietotekniikkaa hyödyntää paremmin, vai koetaanko näin "pehmeällä" hoitamisen alalla tietotekniikka liian kovana?
Omaa oppimistani auttaa tiedon etsiminen joko tarjolla olevasta materiaalista tai kyselemällä. Molempia tänään aktiivisesti harrastin, löysin hoitopäiväkirjaa, toiminnansuunnitteluvihkoa, turvallisuuskansiota, perehdyttämiskansiota. Ohjaajani kanssa ennätimme viettää pari rauhallisempaa hetkeä, jolloin saatoin kysellä ja hän kertoa.
Mitä ergonomiaan tulee, niin se haasteellista onkin. Kun on itse pitkä ja toiminta tapahtuu metrin korkeudella, siinä on haastetta löytää oikeita työskentelyasentoja. Myös ruuan hygieniaan liittyvistä asioista mietitytti ruokavaunuilla kuljetettavat maidot ja margariinit: ne laitetaan takaisin keittiöllä jääkaappiin ja seuraavalla ruokailulla menee todennäköisesti aivan toiselle osastolle. Luulisi, että näin leviävät kaikki mahdolliset pöpöt osastolta toiselle. Mielestäni käsihygieniaan voisi kiinnittää enemmän huomiota: korut, kellot ja rakennekynnet eivät kuulune lastenhoitajalle. Osastolta puuttuu myös käsienpesupaikka aikuisille, samassa altaassa pestään kädet, huuhdellaan askarteluvälineet, otetaan juomavedet. Tiedustelin myös, että pestäänkö lasten leikkikaluja usein: siihen ei ole kuulemma aikaa. Olisikohan nämä päiväkotien epidemiat osittain vältettävissä parantamalla hygieniaa?
edit. Ai niin, lapset olivat ihania! Ensimmäisiä kontakteja uuteen "opeen" (niinkuin hoitajia sanovat), uskaltautuipa pari syliinkin ja pari piirrustustakin mukaani sain. Näistä pienistä asioista tuli hyvä mieli. Kunhan vielä oppisin kaikkien lasten nimet ;)
Osaston dokumentoinnit ja viestimiset olivat hyvin käytännönläheisiä, lappusia teipattuina ruokailutilan kaapin oviin. Kiireisen päivän aikana tämä lienee ainoa vaihtoehto nopeisiin viesteihin. Viikottainen toiminnansuunnittelu oli vihkossa, hyvinkin manuaalisesti suunniteltuna. Ehkäpä tietotekniikka ei ole päiväkodeissa vielä kovin aktiivisessa käytössä, tämänkään osaston hoitajista vanhempi ei kuulemma osannut edes aukaista tietokonetta. Kahvihuoneessa eräs lastenhoitaja kertoi saaneensa aikoinaan vapautuksen tietotekniikasta lastenhoitaja opinnoissaan, koska osasi aukaista ja laittaa tietokoneen kiinni. Mietinpä vaan, että voisiko sittenkin tietotekniikkaa hyödyntää paremmin, vai koetaanko näin "pehmeällä" hoitamisen alalla tietotekniikka liian kovana?
Omaa oppimistani auttaa tiedon etsiminen joko tarjolla olevasta materiaalista tai kyselemällä. Molempia tänään aktiivisesti harrastin, löysin hoitopäiväkirjaa, toiminnansuunnitteluvihkoa, turvallisuuskansiota, perehdyttämiskansiota. Ohjaajani kanssa ennätimme viettää pari rauhallisempaa hetkeä, jolloin saatoin kysellä ja hän kertoa.
Mitä ergonomiaan tulee, niin se haasteellista onkin. Kun on itse pitkä ja toiminta tapahtuu metrin korkeudella, siinä on haastetta löytää oikeita työskentelyasentoja. Myös ruuan hygieniaan liittyvistä asioista mietitytti ruokavaunuilla kuljetettavat maidot ja margariinit: ne laitetaan takaisin keittiöllä jääkaappiin ja seuraavalla ruokailulla menee todennäköisesti aivan toiselle osastolle. Luulisi, että näin leviävät kaikki mahdolliset pöpöt osastolta toiselle. Mielestäni käsihygieniaan voisi kiinnittää enemmän huomiota: korut, kellot ja rakennekynnet eivät kuulune lastenhoitajalle. Osastolta puuttuu myös käsienpesupaikka aikuisille, samassa altaassa pestään kädet, huuhdellaan askarteluvälineet, otetaan juomavedet. Tiedustelin myös, että pestäänkö lasten leikkikaluja usein: siihen ei ole kuulemma aikaa. Olisikohan nämä päiväkotien epidemiat osittain vältettävissä parantamalla hygieniaa?
edit. Ai niin, lapset olivat ihania! Ensimmäisiä kontakteja uuteen "opeen" (niinkuin hoitajia sanovat), uskaltautuipa pari syliinkin ja pari piirrustustakin mukaani sain. Näistä pienistä asioista tuli hyvä mieli. Kunhan vielä oppisin kaikkien lasten nimet ;)
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Oppimispäiväkirja
Nyt kun olen saanut kirjattua käsin kirjoittamastani, ajatusten virrasta luentojen oppimishavainnot, voin siirtyä työssäoppimisjakson oppimispäiväkirjaan.
Oppimispäiväkirjaa pidetään koko työssäoppimisjakson ajan ja sen tarkoituksena on toimia opiskelijan oman oppimisen välineenä ja kuvaajana. Oppimispäiväkirjaa kirjoitettaessa on tarkoitus, että opiskelija palaa ajatuksissaan työssä kokemiinsa asioihin ja työstää niitä. Opiskelijan tulee arvioida ja tarkkailla omia toimintojaan ja pohtia opittavia asioita omalta kannaltaan esimerkiksi miettimmällä miten ymmärrän asiat, mitä ajatuksia ne minussa herättävät, mistä olen eri mieltä, mitä olen erityisesti oppinut ja ovatko ajatuksen aiemmin opitusta muuttuneet tai mahdollisesti vahvistuneet. Opiskelijan kannattaa kirjata myös heränneitä tunteitaan ja kyseenalaistaa asioita ja esittää rakentavaa kritiikkiä. Oppimispäiväkirjaa kirjoitetaan ennen kaikkea opiskelijan omaa oppimista varten, mutta se on myös apuna opettajalle, kun hän arvioi opiskelijan oppimisen tasoa.
Aiemmin kirjoittamaani voi todellakin pitää tajunna virtana, mitä luennot ovat mieleeni tuoneet. Nyt on syytä siirtyä kirjaamaan lisäksi myös oppimaani, analysoimaan mitä työssä opin. Aiempaa kokemusta lasten kanssa työskentelystä ei minulla ole kuin ei myöskään omia lapsia, joten käytäntöön minulla on vaikea peilata oppimiskokemuksiani. Peilaan siis opittuun teoriaan ja omiin tuntemuksiini sekä herääviin kysymyksiin.
Oppimispäiväkirjan lisäksi asetamme päivittäisiä ja viikottaisia tavoitteita, ehkä niitäkin tulen jossain määrin kirjaamaan tänne - ainakin pohdin niiltä osin omaa oppimistani työssä. Rinnalla työstän näyttösuunnitelmaa, joka nyt aluksi tuntuu kohtalaisen epämääräiseltä ja valtavalta määrältä kriteereitä. Uskon kyllä, että käytännössä löydän yhtymäkohtia näytön asettamiin kriteereihin, kunhan pääsen työssäoppimiseni alkuun.
Huomenna siis, ensimmäinen työssäoppimisen päivä !
Oppimispäiväkirjaa pidetään koko työssäoppimisjakson ajan ja sen tarkoituksena on toimia opiskelijan oman oppimisen välineenä ja kuvaajana. Oppimispäiväkirjaa kirjoitettaessa on tarkoitus, että opiskelija palaa ajatuksissaan työssä kokemiinsa asioihin ja työstää niitä. Opiskelijan tulee arvioida ja tarkkailla omia toimintojaan ja pohtia opittavia asioita omalta kannaltaan esimerkiksi miettimmällä miten ymmärrän asiat, mitä ajatuksia ne minussa herättävät, mistä olen eri mieltä, mitä olen erityisesti oppinut ja ovatko ajatuksen aiemmin opitusta muuttuneet tai mahdollisesti vahvistuneet. Opiskelijan kannattaa kirjata myös heränneitä tunteitaan ja kyseenalaistaa asioita ja esittää rakentavaa kritiikkiä. Oppimispäiväkirjaa kirjoitetaan ennen kaikkea opiskelijan omaa oppimista varten, mutta se on myös apuna opettajalle, kun hän arvioi opiskelijan oppimisen tasoa.
Aiemmin kirjoittamaani voi todellakin pitää tajunna virtana, mitä luennot ovat mieleeni tuoneet. Nyt on syytä siirtyä kirjaamaan lisäksi myös oppimaani, analysoimaan mitä työssä opin. Aiempaa kokemusta lasten kanssa työskentelystä ei minulla ole kuin ei myöskään omia lapsia, joten käytäntöön minulla on vaikea peilata oppimiskokemuksiani. Peilaan siis opittuun teoriaan ja omiin tuntemuksiini sekä herääviin kysymyksiin.
Oppimispäiväkirjan lisäksi asetamme päivittäisiä ja viikottaisia tavoitteita, ehkä niitäkin tulen jossain määrin kirjaamaan tänne - ainakin pohdin niiltä osin omaa oppimistani työssä. Rinnalla työstän näyttösuunnitelmaa, joka nyt aluksi tuntuu kohtalaisen epämääräiseltä ja valtavalta määrältä kriteereitä. Uskon kyllä, että käytännössä löydän yhtymäkohtia näytön asettamiin kriteereihin, kunhan pääsen työssäoppimiseni alkuun.
Huomenna siis, ensimmäinen työssäoppimisen päivä !
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)