... entä jos ei ehdi?

Miten hoitajana voi elää kiireen, vasemmallakädellä-tekemisen ja ohittamisen keskellä? Jos resurssit ovat liian pienet, tekijöitä liian vähän ja tekemistä liian paljon? Vai onko kiire tehtyä, hoitajien kiirettä päiväkahville tai töiden epätasaista jakautumista vai lieneekö työmotivaatio jakautunut epätasaisesti?  Kiireen tunnun saa, vaikka kiirettä ei olisikaan. Tekemällä tehty kiire lienee heijastuu asiakkaisiin ja potilaisiin, ja siinähän sitä sitten, ollaan kaikki hermostuneita ja levottomia, niin hoitajat kuin hoidettavat.


Omaa riittävyyttä mietin sijaisuuksia tehdessäni, tuntuu etten ennätä kaikkea tehdä mitä vaaditaan vaikka hikihatussa hoidan ja ohjaan. En ole ennättänyt tarpeeksi olla ja pysähtyä asiakkaan luona; leikkiä lapsen ja keskustella vanhuksien kanssa. Olisin halunnut olla enemmän läsnä, asiakkaille.Riittämättömyyden tunne työpäivän jälkeen harmitti, vaikka tiesin sen johtuvan tehtävien liiallisesta määrästä. Kuinka tämän tunteen kanssa oppii elämään - vai täytyykö oma tuleva työpaikkani olla sellainen, jossa on aikaa pysähtyä eikä vaan ainoasti kiireellä ohittaa? Kuka sitten jaksaa hoitaa nämä asiakkaat ja potilaat, vasemmalla kädellä juosten? Eikö kaikilla olisi oikeus mahdollisimman hyvään hoitoon, ei ainoastaan fyysisten tarpeiden tyydyttämiseen?

Nimittäin, maalikaupassa nämä asiakkaat olisivat huonon palvelun takia juosseet toiseen kauppaan - näillä hoidettavilla asiakkailla sitä mahdollisuutta ei ole. Ovetkin n lukossa.

Käsitellessämme Pitkäaikaissairauksien kurssilla dementiaa, keskustelimme vanhuksista ja heidän hoidostaan. Ryhmämme keskusteluaihe vanhusten kaltoinkohtelusta, sen syistä ja ehkäisystä sai tunteeni pintaan. Muistan joskus lukeneeni kirjan, joka kertoi vanhusten hoidon laiminlyönnistä vanhainkodissa. Valitettavasti en muista kirjan nimeä, sen lukemisesta on senverran aikaa. Kirjan oli kuitenkin kirjoittanut vanhuksen omainen, ja muistikuvissani on perustarpeiden hoitamatta jättämisiä, vanhuksia märissä vaipoissaan nälkäisinä. Muistaako kukaan tämän kirjan nimeä?

Itselläni tässä keskustelussa nousi tunteen kovasti pintaan., Muistoihini nousi lukemani kirja, äitini kertomukset vuodeosaston toiminnasta sekä FST:n dokumentti SPOTLIGHT: Lääketokkuraiset vanhuksemme. Keskusteluissa esille tulleet termit kemiallinen ja fyysinen sitominen pysäytti minut pohtimaan vanhusten hoitamisen tilaa. Miten vaikuttaa hoidon tasoon, miten vaikuttaa hoitajien asenteisiin, miten vaikuttaa rahoittajiin ja sitä kautta resursseihin? Miten minä voin vaikuttaa asiaan, tulevana lähihoitajana? Esimerkiksi  työtä tehdessäni niin lasten, nuorten, aikuisten tai vanhusten kanssa, kohdata heidät ihmisenä. Arvostaa ja auttaa. Voin vaikuttaa omalta osaltani työilmapiiriin ja ryhmän toimintaan, edesauttaa jokaisen jaksamista työssään.

Olen kuullut kertomuksia hoitajien epäeettisestä käyttäytymisestä potilaita kohtaan ja olen joskus ollut tilanteissa, joissa olisin itse toiminut asiakasta/potilasta enemmän kunnioittaen; mietin miksi nämä hoitajat ovat töissä, jossa tarvitaan empatiaa ja hoitamisen/ohjaamisen taitoa? Miksi he ovat hoitajina, jos he eivät arvosta asiakkaitaan? Miten on hoitajana toimittava, jos huomaa epäkohtia hoidossa? Miten voidaan saavuttaa laadullisesti parempaa hoitoa, jos resursseja vähennetään entisestään?


Työkokeiluni aikana syksyllä 2009 pitkäaikaisten mielenterveysasukkaiden palvelukodissa on minulla herännyt seuraavanlaisia tuntoja:

Olisikohan samaa mieltä kulujen karsijat tekemisistään, jos viettäisivät itse aikaa hoidettavana.

Kiireinen henkilökunta yrittäisi pitää perusasiat kunnossa:
ruuan, siisteyden, puhtauden, lääkinnällisen hoidon.
Joskus hoitaja olisi ollut töissä aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, puurtaen ja tehden.
Kulujen karsija makaisi sängyssään tai istuisi oleskelutilassa,
eikä kukaan ennättäisi sanoa sanaakaan.
Ei ennättäisi kysyä kuulumisia.

Ei ennättäisi kertoa päivän sanomia lehdestä.
Ei ennättäisi avata televisiota, kun ei kulujen karsija siihen itse pystyisi.
Istuisi tai makaisi vain, ja kuuntelisi kiireisiä askelia.

Onhan toki kulujen karsija joskus vanha,
tai saattaa jopa sairastua mieleltään.

Ehkä hän ei silloin haluaisi istua käytävällä
ja mitata hitaasti kulkevaa aikaa
kellon kanssa.

Ehkä silloin olisi mukava,
jos se yksi hoitaja olisi lisää,
jolla olisi aikaa istua ja jutella.
Ehkä silloin ennättäisi
12 tuntisen työpäivän tekijä
hetken huokaista päivän touhujen välillä,
jutella ja jopa hymyillä.
Koskettaa kädellä
ja olla lähellä.

25.8. luento: Hoitajan etiikka

Hoitajan etiikka - hoitamisen arvot : välittävän, läheisen huomioon ottava ihmisen arvoja.

Arjen ja työn arvot, pitääkö ne olla samankaltaiset? Jos vapaa-ajan arvomaailma on erilainen kuin hoitamisen arvot, käykö työ raskaaksi? Näkyykö arjen erilainen arvomaailma työssä sittenkin, kuultaako se läpi? Vai voiko erillaisella arvopohjalla elävä ihminen toimia hoitajana? "Lähihoitaja toimii työssään sekä henkilökohtaisista että ammatillisista arvoistaan käsin". Onhan tapauksia, joissa hoitajan arvomaailma ei kohtaa hoitamisen arvoja elämän ainutkertaisuudesta ja sen arvokkuudesta.

"Tahto ja uskallus tehdä hyvää"
Tämä on suuri lause, muistaakseni suora lainaus opettajan luennosta. Mietin, minkälaisissa tilanteissa tarvitaan juuri tuota uskallusta hyvän tekemiseen. Mietin, onko oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus niitä asioita, joissa tarvitaan juuri uskallusta tehdä hyvää. Lähihoitajana uskallan puuttua asioihin, joissa näen ettei hyvän tekeminen, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo asiakkaan näkokulmasta toteudu. Siihen kyllä mielestäni tarvitaan juuri suurta uskallusta.

"Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa
- ihminen on enemmän kuin kehityksen vaiheet yhteensä"