Se oli siinä!

Nyt on ensimmäinen vuosi opintoja takana. Huokaisen ja olen onnellinen! Vuosi on ollut yllättävän raskas ja väsyttävä. Voimat tuntuivat loppuvan keväällä, virtaa oppimiseen ja tekemiseen ei tuntunut riittävän. Nyt voi olla onnellinen siitä, että väsymyksestä huolimatta viimeinen jakso meni hienosti. Se, että opiskelemme vuodessa ne opinnot, joihin on yleensä käytetty 1,5 vuotta, tuntuu kyllä. Erityisesti viimeisen jakson teoriaopinnot olivat liiankin tiiviit, niin ettei omasta mielestä ennättänyt omaksua kaikkea. Tosin, se saattoi johtua siitä väsymyksestä, ja liiallisesta keikkailusta.

Ensi lukukausi alkaakin mielenkiintoisesti, lähden opiskelijatoverini kanssa top-jaksolle Viroon kolmeksi viikoksi. Syksyllä opiskelemme teoriaa ja viimeisen top-jakson aloitamme tammikuussa. Itselleni ei sopivaa top-paikkaa oppilaitoksella ollut tarjota, joten kesän ja syksyn aikana etsin itselleni soveltuvan top-paikan yksityiseltä puolelta.

Kesä menee töitä tehden, lomaa en pidä lainkaan. Näytön jälkeen sain viettää viikon täydellisesti nollaavan loman Turkissa, ajatonta aikaa vailla mitää aikatauluja! Sen voimilla jaksan kesän ja tulevan lukuvuoden. Ehkä kesän aikana kirjoittelen ajatuksia kesätyöstäni, jos ennätän ja jaksan.

Hyvää kesää teille kaikille - olkoon se aurinkoinen ja lämpoinen, välillä sateen raikastama !

Kuntoutumisen tukeminen, näyttöviikko 11-15/15

Näyttöviikkoa odotin hieman pelonsekaisin tuntein. Top-jaksoni oli niin lyhyt ja näytönvastaanottajani on hyvin pätevä. Emme olleet työskennelleet kahdestaan lainkaan, molemmat hyvin vahvoja ja tilansa ottavia naisia. Alkuun en tuntunut osaavani ottaa ohjaajan roolia, en ennättänyt tilanteisiin tarpeeksi mukaan. Keskustelimme kyllä, hän pyysi perusteluja - ja opin häneltä paljon. Kerroin hänelle, miltä minusta tuntui - ja hän ehdotti, että otan itse ruokapöytätilanteesta täyden vastuun. Vein itse tätä hieman pidemmälle, vaihdoimme roolia. Hän oli opiskelija ja minä ohjaaja, joka perehdyttää häntä. Asiakkailla oli hauskaa - ja yllättäen tämän roolileikin avustuksella osasin ottaa oman roolini ohjaajana. Loppuviikon pystyin olemaan täysipainoisesti työpari, ja näyttöviikon aikana opin lisää uusia asioita, sain keskustella ja perustella ja näyttää osaamistani. Näyttöviikko sujui hyvin, suunnitelmani mukaan. Varsinaista päivittäistä tavoitteiden asetantaa en tehnyt, oli nimittäin erittäin hankala etukäteen päättää, mitä teen. Koska ohjaajana ei välttämättä voi juuri tilanteen ollessa päällä perustella tekemistään, näyttää, tein sen keskusteluin tilanteiden jälkeen. Tätä käytin myös aiemmin, jos toimin jollakin tavalla, kysyin ohjaajilta olinko toiminut heidän mielestään oikein ja ammatillisesti. Näissä keskusteluissa opin sen, että ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita ei ole - kunhan muistaa ammatillisen ja eettisen toimintatavan.

Opin tällä jaksolla ymmärtämään mitä kuntoutumisen tukeminen on - ei välttämättä tekemällä tehtyä viriketoimintaa vaan arjen askareiden tekemistä ja niiden ohjaamista. Tavallista arkea yhdessä asukkaiden kanssa. Koin pienuutta asukkaiden vaikeiden ongelmien kanssa, välillä tuli kädetön olo - mitä tehdä, miten auttaa, miten toimia. Ohjaavan opettajani mukaan tämä on hyvä asia, tärkeää oppimisen tiellä.

Opiskelijana on mielestäni tärkeää kysyä, kyseenalaistaa, tehdä ja olla mukana. Löytää oma paikkansa työyhteisössä, olla aktiivinen osallistuja ja oppija. Pienistäkin asioista ja tekemisestä oppii jotain, jos niin haluaa. Kokeilin itse omaa tapaa ohjata, tilanteissa joissa muut käyttivät äänen korottamista keinona, minä kuiskasin. Sekin toimi :) Haastavasti käyttäytyvän miehen kanssa sain otettua pieniin haastaviin tilanteisiin otteen, käyttäen tiukkaa katsekontaktia ja napakkaa äänenpainoa. Vielä on paljon oppimista, mutta uskon että jokainen tilanne vie minua eteenpäin niin, että löydän oman tavan tehdä töitä, ohjata ja tarvittaessa hoitaa. 

Mitä elinikäisiin oppimisen taitoihin tulee - opin sen, että opin paljon, tulen oppimaan vielä paljon ja tiedän niin vähän. Onhan tässä -toivottavasti- vielä aikaa oppia lisää.

Kaikenkaikkiaan olen erittäin tyytyväinen saamaani ohjaukseen ja omaan työskentelyyni. Sain tehdä paljon, oppia paljon ja ehkä sain lisää ammatillista varmuutta. Tästä on hyvä jatkaa, sanoisi joku.

10/15 arviointia, olemista, harhoista ja syömisestä

Tänään top-jaksoni arvoitiin, ja tyytyväinen olen saamaani arvioon. Pääsääntöisestihän kaikki on mennyt hyvin, ja juuri niiltä osin kuin itsekin tiedän harjaantumista tarvitsemani, sain ohjaajalta palautetta. Eli tilanteiden rajoittaminen ja varhainsen puuttuminen on alueita, joissa tarvitsen kehittymistä. Tämä lienee tapahtuu ajan kanssa, toisten toimintatapoja seuraten, asiakkaisiin tutustuen ja oman persoonallisen työtavan löytäessäni. Myös ohjaajan roolin ottaminen, ainakin näin opiskelujana, on tärkeä huomioida. Etten olisi se "kiva opiskelija kaveri" - vaan osaisin asettaa myös tarpeelliset rajat asiakkaille. Juuri tämä linjanveto herättää herkullisia keskusteluja, milloin rajat ovat tarkoituksenmukaiset ja asiakkaan hyvinvoinnin kannalta välttämättömät - milloin olisi aika hiukan löysätä, ja vaikka kokeilla miten asiakas toimisi ilman tiukkaa rajoittamista.

Ohjaajani kanssa keskusteltiin myös "olemisen" taidosta - ettei aina tehdä ja touhoteta, vaan ollaan nuorten kanssa. Ehkäpä se onkin vaikeampaa verrattuna tekemisen ohjaamiseen. Olen opetellut hiljaa olemista, niin että annan nuorelle mahdollisuuden puhua niistä asioista, joista hän haluaa. Välttämättä ei hiljaisuutta tarvitse täyttää sanoilla - ehkäpä senkin taidon oppiminen nuorelle on tärkeää.

Ensimmäistä kertaa keskustelin nuoren kanssa hänen sairaudestaan, ja niiden aiheuttamista harhoista. Hyvin todenmukaisesti hän osasi kertoa, miten hän pelottavan näköinen tumma hahmo puukkoineen käskee hänen tekemään pahoja asioita. Nuori kertoi tietävänsä, että se on harha - mutta silti pelkäävänsä. Tämäkin keskustelu oli minulle hyvin opettavainen: psyykkisestä sairaudesta voi puhua - se on ollut minulle vaikeaa. Ensimmäiset askeleet on siis tällä harjaantumisen ja oppimisen alueella otettu.

Myös ohjaajan käymä keskustelu nuoren kanssa, joka oli viikonloppuvapaallaan kotona syönyt, syönyt, syönyt ja syönyt, oli hyvin opettavainen. Kysymykseen viikonlopun kulusta yleisesti nuori ei osannut vastata, vaan jokainen vaihe käytiin läpi tarkentavalla kysymyksellä : entä mitä sitten tapahtui. Näin nuoren kanssa käytiin läpi koko viikonloppu, kaikkine syömisineen neljästä ruokalautasesta viiteen kakkupalaan ja kaikista niistä välipaloista välillä. Tämä yletön syöminen kotilomilla aiheuttaa nuorelle ahdistusta, ja näkyy jossain vaiheessa ahdistuksena, itkuisuutena ja jopa mahdollisesti haastavana käyttäytymisenä. Ohjaaja kertoi, että on parempi ottaa asia puheeksi, niin että nuori saa itse kertoa asiat ääneen ja hänen olonsa helpottuu.

Viimeien työssäoppimisen päivä - ja näyttöviikko alkakoon. Kuinkahan rouvan käy =)