3-4/15 persoonallisuutta ja ripsauttelemista

Näiden päivien aikana olen huomannut, kuinka juurikin pääasiallinen ohjauksen ja kuntoutumisen tarve on tavallisen arkielämän taitojen oppimista ja ylläpitämistä, sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen sekä omien tunnetilojen tulkitsemista ja hallintaa. Ryhmässä toisilla arki sujuu sutjakkaammin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen ja tunnetilojen säätely on vaikeampaa. Toiset tarvitsevat koko ajan selkeää sanallista ohjausta toimiinsa: peseytymiseen, siivoamiseen, pukeutumisene, ruuanlaitton.   Näihin erilaisiin tarpeisiin ohjaajana tulisi pystyä vastaamaan. Toimimaan tiiminsä kanssa sama päämäärä kirkkaana: nuoren elämäntaitojen kuntouttaminen. Erilaisia ohjaamisen tapoja seuratessani yritän pohtia sitä, mikä on minun persoonalleni sopiva tapa, kuinka itse ohjaan/ohjaisin, kuinka otan oman persoonani mukaan työhöni.

Miten omalta osaltani olisin ohjaaja - yhteisten päämäärän hyväksi? Tärkeää on tietää asukkaan tavoitteet ja sovitut säännöt. Keskustelun käyminen päivittäin muiden ohjaajien kanssa on olennaista, huomata pieniäkin muutoksia asukkaan tilassa ja informoida niistä muita työntekijöitä ja kirjata tärkeät asiat raporttiin. Alkuun ihmettelin näitä "pienten asioiden" keskusteluja ohjaajien kesken, mutta olen ymmärtänyt niiden tarpeellisuuden. Jos asukkaan yksi kuntoutumisen tavoite on esimerkiksi se, että hän pyykkiä kuivumaan laittaessa muistaa ripsauttaa vaatteet suuriksi, eivät askeleet arjen toimien kuntoutumisen tiellä ole kovin suuria. Silloin pienetkin huomiot ovat tärkeitä.

2/15 urputusta, ohjaamista, pysäyttämistä ja liiankin syvällistä pohdintaa

Ryhmäkodissa nuorille opetetaan, opetetaan ja taas jälleen opetetaan arjen taitoja: ruuanlaittoa, siivousta, sosiaalisissa tilanteissa käyttäytymistä. Tai siis - onko parempi sana ohjataan? Aikoinaan ensimmäiset ohjaustilanteet lievästi kehitysvammaisille tai mt-ongelmaisille nuorille olivat minulle hyvin vaikeita, ymmärtää millä tasolla liikutaan ja käsittää, ettei viikko sitten yhdessä tehty asia ole jäänyt välttämättä milläänlailla mieleen. Koska harjoittelut jaksot ovat olleet ennen opintojen aloittamista niin lyhyitä, en tietenkään nähnyt nuorten kehittymistä - asiat ja muutokset tapahtuvat niin hitaasti, pienin askelin.

Ohjasin suursiivousta, ja tiesin että se alkaa asukkaan vastahakoisella käyttäytymisellä. Näinhän tapahtui, ja sain oikein käytännössä kokeilla tiukan rajojen pidon tärkeyden. Luonteeni ominaisuuksiin ei kuulu tiukkaan sanominen, joten tämän opettelemisessa minulla on tekemistä. Helposti ajattelen, että jos sanon kovin tiukasti, niin loukkaan toista. (Niin, siis minullahan ei ole lapsia =)   Kuinka pysäyttää nuoren "urputtaminen" ja saada tekeminen jatkumaan sopimuksien mukaan? Siivoustilanteessa pysyin tiukkana, osasin mielestäni pysäyttää nuoren juuttuneen levyn ja kuitenkin pitää ammattimaisen asenteen. Paras kiitos välillä hermojakin raastaneesta ohjaustilanteesta oli nuoren itse sanoma kiitos siitä, että en menettänyt hermojani ja että pysäytin hänet välillä.

Myös näin alkuun on ohjaajan roolin ottaminen haastavaa, voin ehkä joidenkin mielestä olla alkuun liiankin "lepsu" ja ystävällinen. Itse ajattelen niin, että alkuun on tärkeää luoda suhteet nuoriin asukkaisiin, tutustua puolin ja toisin. Tässäkin yksikössä on hyvin monta erilaista tapaa ohjata nuoria, ehkäpä löydän sinne väliin sopivan kolosen omalle tavalle ja persoonalleni ominaisen tyylin ohjata. Se ei varmaankaan tapahdu hetkessä vaan yritysten ja erehdysten kautta.

Kävimme nuorten kanssa tapahtumassa, jossa oli paljon kehitysvammaisia nuoria ja aikuisia. Tapahtuma vaikutti minuun yllättävästi, olin luullut jo kohdanneeni riittävästi kehitysvammaisia. Istuessani ja seuratessani heidän käyttäytymistään, iloista häiriökäyttäytymiseen, pysähdyin ajattelemaan normaaliutta: mikä elämässä on hyvää, millä mittarilla mitattuna - kuinka mitataan elämän onnellisuus? Me itseämme normaaliksi tituleeraavat emme ole onnellisia, vaadimme niin paljon onnemme saavuttamiseksi - ja nämä nuoret ovat onnellisen näköisiä "ei-normaalin" näköisenä tanssiessaan ja keskustellessaan toistensa kanssa. Mikä elämässä on oikeudenmukaista, kuka elää täyttä elämää, miksi joku syntyy kehitysvammaisena, miksi terve ja "normaali" ihminen ei osaa olla pienestä onnellinen?

1/15 ikkunan reunoja ja ruokapöytäkeskusteluja

Työssäoppimisen paikka on minulle ennestään tuttu, olen ollut työvoimapoliittisen "Uuteen ammattiin ohjaavan" koulutuksen aikoihin harjoittelussa tässä paikassa kuukauden ja saman yrityksen päivätoiminnassa toisen kuukauden. Toimintaympäristö ja -tavat ovat siis tuttuja, samoin kuin henkilökunta. Pohdin sitä, onko mielekästä tulla tekemään näyttöä ennestään tuttuun työympäristöön. Toisaalta on helppo ryhtyä heti toimeen, kun tietää miten yksikössä toimitaan - varsinkin kun top-jaksoa on näyttöviikon kanssa vain 3,5 viikkoa hyväksilukujen vuoksi. Asukkaatkin ovat tuttuja, joten tutustumiseen ei mene alussa aikaa. Toisaalta taas tutuille ohjaajille on näyttö mielestäni hankalampi tehdä, tai ehkä lähinnä näytönvastaanottajille se voisi olla hankalaa. Yhdessä paikassa, jossa olen tehnyt paljon sijaisuuksia yms. sanoivat että olisi hankala arvioida tuttua työntekijää.

Ensimmäisen päivän jälkeen olen hyvin tyytyväinen siihen, että tulin tähän ryhmäkotiin. Ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että saan tehdä kesän töitä samassa yksikössä. Kodin sijainti on loistava, ihana luonnon läheinen paikka. Henkilökunnan väliset suhteet ovat hyvät, työilmapiiri on hyvä. Kuinka tärkeää se onkaan työssä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä ohjatessa asukkaita aina yhä uudelleen ja uudelleen samoista asioista. Tosin henkilökunta osaa myös iloita siitä, kun nuori asukas on kuntoutunut, oppinut arkielämän taitoja.

Ohjasin kehitysvammaista poikaa huoneen suursiivouksessa, ja kuinkas sitä vaaditiinkaan taas rauhallista ohjaamista, selkeitä ohjeita ja asukkaan vastauksen odottamista. Onneksi tätälajia kärsivällisyyttä olen oppinut, vaikkei se vapaa-ajalla tai opintojen parissa tunnilla niin näykkään. Haasteellista oli se, kun ei tiennyt kuinka paljon poika ymmärtää - joten ikkunanpesussa karmit sana muuttui homman edetessä ikkunan reunoiksi, niitähän ne on, vai mitä?

Sain vierestä seurata myös hyvin ammatillista ohjaamista, sitä kuinka asioita otetaan puheeksi ruokapöydässä. Ohjaaja kertoi aistivansa, ettei kaikkien välit tunnu olevan oikein kunnossa ja viritteli keskustelua sen syistä. Mielestäni tällaisten havainnointi ja siihen tarttuminen vaatii asukkaiden tuntemista. Mutta minusta pöytäkeskustelussa tuli juuri ilmi juuri se, että ollaan nuorten kodissa ja siellä keskustellaan perheen tapaan asioista. Tähän oppiminen vie varmaankin aikaa - tasapainon löytäminen rajojen ja nuorten itsemääräämisoikeuden väliltä.