17/22 keskustelua, pyörätuolirokkia ja ergonomiaa -taas.

Top-jakson loppukeskustelu. Niinkuin edellinenkin topjakson "päättökeskustelu", omalta osaltaan tämäkin oli kehittävä. Vaikka molemmat ohjaajat, niin työpaikalta kuin oppilaitokselta, olivat sairaana - saimme keskustella jakson annista, onnistumista ja kehittämisalueista. Itselleni ei pikkutarkkuus ole mitenkään vallitseva luonteenpiirre, joten pikkutarkkuutta vaativat työt vaativat minulta erityistä ponnistelua ja keskittymistä. Ymmärrän tämän, ja siksi suhtaudunkin kaikkiin lääkkeisiin liittyviin asioihin erityisellä huolella. Kun puhuimme tästä, opettaja sanoikin hienosti, että näinpä tiedän paneutua lääkkeenjakoon erityisesti panostaen. Lopputulos: näyttöviikolle hyväksytty.

Tänään sain rokkailla pyörätuolipojan kanssa, itse satulatuollilla istuen - ja siinä pyörittiin, rokin tahtiin. Molemmilla oli hauskaa, sekä hoitaja-opiskelijalla että hoidettavalla. Pientä tekemistä sinällään, mutta musiikista pitävälle pojalle iltaan jotain muutakin tv:n katsomisen lisäksi.

Ohjasin alzheimer-asiakasta erilaisissa tilanteissa, erityisesti liikkeelle lähtemisssä ja syömisessä hän tarvitsi aktivointia. Kosketus, kevyt tuki ja sanallinen ohjaus sai asiakkaan liikkeelle ja syömään omatoimisesti. Toinen opiskelija syötti häntä, mutta minusta asiakasta tulee tukea mahdollisimman paljon omatoimiseen tekemiseen. Aikaa syömisessä meni, istuin vierellä ja ajoittain ohjasin käden liikettä kohden ruokailuvälineitä tai maitolasia - mutta asiakas sai syötyä itse ja samalla sain jutella hänen kanssaan. Tai siis, minä päänsääntöisesti puhuin, asiakas vastasi sanalla tai kahdella, tai pienellä naurunhörötyksellä.

Nyt pitäisi siis olla valmis näyttöviikolle. Kutakuinkin olenkin, joissain asioissa tarvinnee vielä pitkäänkin harjoittelua ja harjaantumista - sen huomasin avustaessani hoitajan kanssa asiakasta, jonka parkinssonin tauti on edennyt pitkälle. Avustaminen pottatuolille on kutakuinkin nostamista, kun jalat ei kanna. Nostaminen niin, että se on turvallista sekä asiakkaalle että hoitajalle - vaatii taitoa. Olisin ehkä kaivannut tilanteen läpikäyntiä jälkeenpäin, mutta koska molemmilla työaika ylittyi- niin jälkipuinti jäi tekemättä. Ehkäpä ennätän keskustella tilanteesta myöhemmin ko. hoitajan kanssa.

Tullessamme oppilaitokseen "vanhat" opiskelijat valmentivat meitä alkaviin opintoihin. En enää ihmettele yhtään, miksi eräs heistä sanoi että kannattaa tehdä mahdollisimman hyvät muistiinpanot ergonomian tunnilla. Siinä olisin kaivannut erityisen paljon opastusta ja neuvoja top-jaksolla, ainakin tässä paikassa siirtämiset ovat kohtalaisen haastavia, eikä aina hoitajillakaan taidot ja tieto riitä. Ehkä hyvää tässä on kuitenkin se, että kiinnitän asiaan huomiota, mietin miten voisi välttyä nostamiselta sekä miten siirtämisen voisi tehdä sekä asiakkaalle että hoitajalle miellyttävästi ja vähiten kuormittavasti.


Toivottavasti näyttöviikolla se minkä kädellä tekemisessä häviän, vuorovaikutuksellani voitan ... Eihän kaikessa tarvitse olla paras - riittää kun parhaansa tekee! Näillä mennään!

Onko oppimispäiväkirjani ollut tarpeeksi pohtiva, kokemuksia työstävä, heränneitä ajatuksia analysoiva, kyseenalaistava, rakentavaa kritiikkiä esittävä - kuinka tällä voidaan mitata oppimiseni tasoa?

Ei taida oppimispäiväkirjani syvyyksiä luotaava olla - vaikka oppimista on tapahtunut. Joitain asioitahan on aiemmilta työkokeilu-harjoittelu-elämävalmennus jaksoilta opittuina, mielestäni tärkeintä oppimista tällä jaksolla on/ olisi ollut hoitotoimenpiteiden opiskelu, erilaisten lääkkeenantotapojen käytännön oppimista. Tärkeänä olen pitänyt myös erityisryhmien asiakkaiden kohtaamisen ja hoitamisen opiskelua, ehkei vastaavanlaista oppia olisi tullut hoivaosastolla.  Harmikseni top-paikalla ei viikolla ollut kovinkaan paljon asiakkaita ja jaksoon kuului yksi viikonloppuvuoro. Työtahti jaksolla on ollut rauhallinen, on ollut hyvää aikaa tehdä ja harjoitella. Olisko top-paikan pitänyt olla hektisempi? Ehkä. Ehkä olisin saanut tehdä enemmän ja rutiinia olisi tullut enemmän. Toisaalta opin paljon sellaista, mitä en olisi vanhusten yksiköissä oppinut.

Onko ollut jotain kyseenalaistettavaa? Ehkä jotain hoitajien työmoraalia voisi kritisoida, vakituisen henkilökunnan vähyyttä, sijaisten "ammattitaidottomuutta" ... Toisaalta olen nähnyt enemmän sydämmellä töitään tekeviä hoitajia, asiakkaistaan välittäviä ja työnsä hyvin tekeviä.

ja mitä olen oppinut: hoitaja ei ole koskaan valmis, kaikenoppinut. Aina on jotain uutta opittavaa - ja tärkeintä on että on halu uuden oppimiseen ja itsensä kehittämiseen.

edit.
jäin miettimään tuota kirjoittamaani sijaisten ammattitaidottomuudesta,
ehkei ole niinkään kysymys juuri kirjaimellisesti siitä,
suuri osa sijaisista on valmiita lähihoitajia tai opiskelijoita.

Ehkä enemmänkin on kyse paikan haastavuudesta,
vaihtuvat asiakkaat, viikonlopun erityisryhmien asiakkaista.
Vuoron yhdellä tai kahdella vakituisella työntekijällä on haasteellinen tehtävä huolehtia työnjaosta alati vaihtuville sijaisille. Käytössä oleva sijaisjärjestelmä vaikuttaa niin, että samassa vuorossa saattaa kaikki sijaiset olla ensimmäistä kertaa ko. yksikössä - yhden vakituisen työntekijän kanssa. 

...ammattitaidottomuus oli väärä ja liian voimakas ilmaisu,
vaikka mielestäni myös ammattimoraalin ja -etiikan puuttuminen on ammattitaidottomuutta.
Valitettavasti tätäkin kohtasin ...

16/22 asiakaspalvelua ja aamutoimia

työvuoro 7-14.15

Hoitajan työ on hyvin samankaltaista myynnin asiakaspalvelun kanssa. Kyse on asiakkaan tarpeiden tyydyttämisestä - tosin hoitamisen arvo ei ole rahassa mitattavissa. Keskustelimme ohjaajani kanssa, hänen mielestään minulla on hoitajan asenne ja hoitamisen taitoakin. Toimin mielestäni juuri samoilla periaatteilla kuin toimisin asiakaspalvelutehtävissä myynnin ja markkinoinin parissa - ja sillä olen mielestäni pärjännyt vuorovaikutussuhteissa hyvin. 

Aamulla sain varsinaisen haasteen, vammaisen pojan aamutoimet, pukeminen ja aamupalan syöttäminen. Pukeminen oli haasteellista, lapsen kädet olivat vääntyneet ja hyvin jäykät. Pukeminen ei pientä miestä miellyttänyt, sen hän ilmaisi kiroilemalla suuriäänisesti. Sanavarasto on hyvin suppea, mutta muutama kirosana tuli hyvin selvästi ja kirkkaasti kuuluville. Lääkkeen saaminen hangoittelevan pojan suuhun oli myös oma haasteensa, huutoa ja itkua riitti, sormin ei lääkettä suuhun uskaltanut purevalle pojalle laittaa - vihdoin sain puheen ja rauhoittelun avulla tilanteen sen verran hallintaan, että lääkkeet menivät päämääräänsä. Tästä taistelusta olisi pitänyt saada kunniamerkintä lääkepassiin - totesi ohjaajani =)

Tänään valtasi - jälleen kerran, tietoisuus siitä että olen kouluttautumassa juuri oikealle alalle. Tuleva työpaikkani tulee antaa erilaisia haasteita, mielenkiintoisia asiakkaita ja hyvän työtiimin. Minusta on mukava tehdä töitä eri-ikäisten hoitajien kanssa - tänäänkin minua ohjannut hoitaja olisi voinut olla tyttäreni. Uskon, että meillä molemmilla on toisillemme ammatillisesti jotain annettavaa.