tiistai 14. joulukuuta 2010
tulevia valintoja
ja .... ajatukset menivät sekaisemmiksi oman suuntautumisen suhteen.
Oppilaitoksemme tarjoaa myös vammaistyön koulutusohjelman,
mikäli löytyy tarpeeksi opiskelijoita.
Tämä ei ollut alunperin suunnitelmani suuntautumiselle,
vaikka olinkin ajatellt tehdä töitä -mikäli mahdollista- kehitysvammaisten yksiköissä.
Olin jotenkin päässyt siihen käsitykseen, että ainakin haastavasti käyttäytyvien kehitysvammaisten yksikössä mtp-puolen suuntautuminen olisi tärkeämpi, onhan asukkailla usein myös mielenterveysongelmia.
Olen kuullut toisen käden tietona, että erään toisen oppilaitoksen ko. suuntautumisvaihtoehto ei ole opiskelijoiden mielestä vastannut odotuksia. Omassa oppilaitoksessamme tätä suuntautumisvaihtoehtoa ei ole ollut, joten kokemuksia toisilta opiskelijoilta ei ole mahdollisuus saada. Jotainhan löytyy netistä, mutta onko kellään itsellä kokemuksia tästä suuntautumisvaihtoehdosta?
...valinnathan tehdään vasta helmikuussa, joten eihän tässä mikään kiire ole. Tosin itseni tuntien, asioilla on tapana mutkistua enemmän miettimisen kera.... =)
ensiapua ja ergonomiaa
Ergonomian tehtävään sai valmistautua 10 minuuttia, tehtävänä erilaisia potilassiirtoja. Itselleni sattui potilaan siirtäminen pyörätuolista sänkyyn. Kuinka siinä tilanteessa unohtaakin asioita, kuten ihan niin selvän asian kuin selän asennon? Joustot ja painonsiirrot olivat palautteen mukaan tulleet kutakuinkin oikein, että ehkä jotakin olen tunneilla oppinut. Lisäksi unohdin alussa laittaa sängyn lukonkin päälle - onneksi korjasin tilanteen sen heti huomattuani. Nyt hymyilyttää, mutta oikeassa tilanteessa sänky olisi tietenkin voinut luistaa potilaan alta hänen istuutuessaan. Kuinka tärkeää onkin siis hallita erilaiset apuvälineet ja sängyn turvatoiminnot.
Ensiavun tehtävässä olimme ryhmänä, ja yksi suoritti kerrallaan arvotun ensiaputehtävän. Tämä tenttitapa oli mielestäni hyvin opettava, samalla tuli kerrattua tärkeimmät ensiavun toimintatavat. Toisaalta tehtävät ovat hyvin eriarvoisia arvostelun suhteen: nenänvuodon tyrehdyttäminen vs. elvytys. Ensiavun kurssista arvosanan lisäksi saan ensiapukortin sekä mikä tärkeintä, varmuuden taitojen hallitsemisesta.
Ergonomian taitoihin hallintaa toivon tulevan työssäoppimisen jaksoilla lisää, mutta ehkä siinäkin päätavoite on saavutettu: saatu kiinnittämään huomiota ergonomisiin työtapoihin.
torstai 9. joulukuuta 2010
Meillä se ei kuulu oppikirjaksi opintoihin, se on lisämateriaalina opiskellessamme rakenteista kirjaamista.
Mutta aivan loistava käsikirja, sisältää paljon tietoa erilaisista hoitotoimenpiteistä. Olen jopa harkinnut sen ostamista istelleni, korkeasta hinnastaan huolimatta.
edit. edellisellä hoitotyön prosessien luennoilla ymmärsin kirjan rakenteen, kuinka hyödyntää sitä rakenteisessa kirjaamisessa. Harjoitellessa kirjaamista minulle oli helpompi käsitellä hoidon tarve- ja toimintoluokituksia tästä kirjasta verrattuna finCC:n pfd-tiedostoon. Mietin vaan sitä, kuinka tulevissa työssäoppimisen paikoissa, saatikka työpaikoissa, on käytössä rakenteinen kirjaaminen -missä vaiheessa tämä nyt opiskeletava tieto tulle käytäntöön lukuunottamatta top-jaksojen harjoituksia. Aiheeseen sopiva uutinen tulevasta terveysarkistosta täällä.
nostamista vai siirtämistä?
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
parempaa elämänlaatua, ohjauksen ongelmallisuutta
Opettajan kanssa asiasta keskustellessamme pienet askeleet ja teot nousivat ohjauksen johtolangaksi. Kerralla ei tarvitse kaikkea muuttaa, lähdetään yhdestä asiasta ja jatketaan matkaa sen jälkeen. Näitä konkretian pieniä asioita olisi syytä siis miettiä, itselläkin.
Oman kokemukseni mukaan Allen Carrin kirjat: "Stumppaa tähän" ja "Kilot kuriin" ovatr olleet hyviä motivaattoreita niin tupakan polton lopettamiseen kuin laihduttamiseen. Moni tuttavapiiristäni on lopettanut tupakan polton lukiessaan Stumppaa tähän -kirjan ja itselleni Kilot kuriin - kirja on ollut alkulaukauksena laihdutukselle.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Itselläni tässä keskustelussa nousi tunteen kovasti pintaan., Muistoihini nousi lukemani kirja, äitini kertomukset vuodeosaston toiminnasta sekä FST:n dokumentti SPOTLIGHT: Lääketokkuraiset vanhuksemme. Keskusteluissa esille tulleet termit kemiallinen ja fyysinen sitominen pysäytti minut pohtimaan vanhusten hoitamisen tilaa. Miten vaikuttaa hoidon tasoon, miten vaikuttaa hoitajien asenteisiin, miten vaikuttaa rahoittajiin ja sitä kautta resursseihin? Miten minä voin vaikuttaa asiaan, tulevana lähihoitajana? Esimerkiksi työtä tehdessäni niin lasten, nuorten, aikuisten tai vanhusten kanssa, kohdata heidät ihmisenä. Arvostaa ja auttaa. Voin vaikuttaa omalta osaltani työilmapiiriin ja ryhmän toimintaan, edesauttaa jokaisen jaksamista työssään.
Olen kuullut kertomuksia hoitajien epäeettisestä käyttäytymisestä potilaita kohtaan ja olen joskus ollut tilanteissa, joissa olisin itse toiminut asiakasta/potilasta enemmän kunnioittaen; mietin miksi nämä hoitajat ovat töissä, jossa tarvitaan empatiaa ja hoitamisen/ohjaamisen taitoa? Miksi he ovat hoitajina, jos he eivät arvosta asiakkaitaan? Miten on hoitajana toimittava, jos huomaa epäkohtia hoidossa? Miten voidaan saavuttaa laadullisesti parempaa hoitoa, jos resursseja vähennetään entisestään?
Työkokeiluni aikana syksyllä 2009 pitkäaikaisten mielenterveysasukkaiden palvelukodissa on minulla herännyt seuraavanlaisia tuntoja:
ruuan, siisteyden, puhtauden, lääkinnällisen hoidon.
Joskus hoitaja olisi ollut töissä aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, puurtaen ja tehden.
Kulujen karsija makaisi sängyssään tai istuisi oleskelutilassa,
eikä kukaan ennättäisi sanoa sanaakaan.
Ei ennättäisi kysyä kuulumisia.
Ei ennättäisi avata televisiota, kun ei kulujen karsija siihen itse pystyisi.
Istuisi tai makaisi vain, ja kuuntelisi kiireisiä askelia.
Onhan toki kulujen karsija joskus vanha,
tai saattaa jopa sairastua mieleltään.
Ehkä hän ei silloin haluaisi istua käytävällä
ja mitata hitaasti kulkevaa aikaa
kellon kanssa.
Ehkä silloin olisi mukava,
jos se yksi hoitaja olisi lisää,
jolla olisi aikaa istua ja jutella.
Ehkä silloin ennättäisi
12 tuntisen työpäivän tekijä
hetken huokaista päivän touhujen välillä,
jutella ja jopa hymyillä.
Koskettaa kädellä
ja olla lähellä.
tiistai 23. marraskuuta 2010
20-25/25 Näyttöviikko
Näyttösuunnitelma toimi ohjaavana, päivittäin kirjasin itselleni ylös mitä olin tehnyt ja mitkä osiot suunnitelmastani on toteutunut. Samalla sain miettiä mitä osa-alueita oli vielä näyttämättä, ja suunnitella niiden toteuttamista. Itse halusin toimia mahdollisimman normaalisti, en kehitellyt teennäisiä tilanteita. Historian ja teorian osuudet jätin suosiolla näyttökeskusteluun, en kehitellyt asiasta kahvihuonekeskusteluja koska en olisi sitä tehnyt normaalissa työelämässäkään. Itse en perustellut koko ajan tekemääni näytönvastaanottajalle, sekin olisi tuntunut minusta teennäiseltä. Tosin joskus saatoin kevennyksenä heittää mennessäni laittamaan kurahousuja järjestykseen että hoidan päiväkodin esteettisiä tekijöitä =) Näytönvastaanottaja kertoi seuraavansa toimintaani suunnitelman perusteella, vertaavansa siihen olenko näyttänyt siinä suunnittelemani osiot.
Verrattuna top-jaksoon näyttöviikolla olin varmempi omasta toiminnastani. Ehkä toimintaa helpotti ajatus siitä että teen työni niin hyvin kuin pystyn, enempäähän en voi. Lisäksi ryhmäämme tullut sijainen, joka olisi luku sinänsä kaikessa ammattitaidottomuudessaan (minäkin osasin toimia ammatillisemmin kuin hän), nosti "osakkeitani" ja samalla itseluottamustani.
Voisinko olla töissä päiväkodissa? Lasten kanssa työskentely on kiinnostavaa, haluaisin kehittää itseäni kasvattamisen ja ohjaamisen toiminnoissa. Liian suuret lapsiryhmät, liian pienet tilat ja päiväkodin meteli - siinä syitä, miksi suuntautumisvaihtoehdokseni ei tule lapset ja nuoret. Lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien kanssa keskustelu vahvisti mielipidettäni, tosin he kertoivat myös jaksavansa työtä lapsien takia.
16-20/25 näyttösuunnitelmaa, kasvamista, positiivisia kokemuksia
Päätin, että tällä viikolla pyrin tekemään työvuorojen mukaisia tehtäviä, oma-aloiteisesti. Kuivaharjoittelua seuraavan viikon näyttöä varten. Ihmettelen sitä, kuin yht'äkkiä itsestäni löytyy osaamista ja varmuutta, olen siis oppinut jotakin, vaikka välillä se tuntui hyvinkin toivottomalta. Kasvamista on tapahtunut, vaikka ehkä olen omalla asenteellani vaikeuttanut sitä. Kuinka oppisi jättämään asenteet nurkkaan ja heittäytymään toimintaan?
Keskustelimme lasten kanssa rauhasta, materiaalina Rauhakirja. Kirjassa on ihanan värikkäät ja selkeät kuvat. Ohjaajani lukiessaan kirjaa arvosteli joitain kirjan tekstejä, kuinka ne voi ilmentää rauhaa. Perustelin valintaani sillä, että ehkäpä lapset löytävät kirjan lyhyistä lauseista keskustelemista ja omia huomioitaan, ennakkoluulottomasti. Kirja oli hyvä pohja keskusteluille, lapsilta löytyi yllättäviäkin kommentteja. Kuinka helposti me aikuiset ajattelemme liikaa lasten puolesta, pidämme joitain asioita itsestään selvyyksinä? Onneksi otin tämän kirjan, sain keskustella siitä miksi rauhaa on antaa kengät niitä tarvitseville. Ihanaa, että myös hiljaiset lapsetkin uskaltautuivat kertomaan omia rauha-asioitaan kaikille muille.
Tämä viikko tuntui jo siltä, kuin olisin henkilökuntaa. On hyvä huomata, että oppimista on tapahtunut. Uskalsin myös ottaa enemmän vastuuta, samoin olin aktiivisempi tekemisessäni. Mielestäni näin tapahtuu minulla myös työelämässä, seurailen alkuun miten asiat tiimissä tehdään ja senjälkeen tuon oman panokseni ryhmään. Lisäksi tuntui hienolta kun lapset ottivat minut "opeksi" - tällä viikolla koin positiivisia tilanteita lasten kanssa, havaitsin molemminpuolista luottamusta.
Koko top-jakson positiivisimman kokemuksen koin extempore-ryhmätilanteessa, jossa alkuun soittelin kitaraa ja lapset liikkuivat erilaisin liikkein, itse miettien miten kulloisenkin soittotavan tahtiin liikutaan. Hiljalleen siitä muodostui tanssia ja loppujen lopuksi lapset keksivät lauluun sanoja, ja minä taivuttelin ne sävelen muotoon. Aihe oli hyvinkin ajankohtainen: Victorian ja Danielin häät, juuri silloinhan he olivat Suomessa vierailulla. Tämä oli minusta antoisinta ja parhainta mitä jaksolla sain tehdä, positiivista oli se, että lapset innostuivat itse ja saivat luovuuttaan käyttöön.
Perjantaina sai sitten tehdä kunnolla töitä, yksi työntekijä sairastui ja toinen lähti aiemmin töistä pois. Miten mukava oli tehdä oikeasti töitä, siitä sai hyvän lähtölaukauksen tulevaan näyttöviikkoon. Hyvä testaus rutiinien oppimisesta - ja mukava oli huomata, että jotain jo osasinkin.
Mitä top-jaksoon tulee, niin ohjausta olisin voinut saada enemmän, samoin palautteen saaminen oli heikohkoa. Tosin olen itse oppijana hyvin aktiivinen, ja siitä sainkin positiivista palautetta. Itselleni havainnointi on selvästi paras tapa oppia, ja sen jälkeen käytäntöön oppien saattaminen. Pienessä ryhmässä ryhmän keskinäiset kemiat merkitsevät paljon, opiskelijana ryhmän aktiiviseksi toimijaksi pääseminen on haasteellista.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
11-15/25 nihkeyttä, armoa, suunnittelua, hassuutta, onnistumisia ja oppimista
Ehkä tämä sairastuminen antoi minun antaa itselleni armoa. Mielestäni minulla on korkea työmoraali, ja uuteen paikkaan mennessä minun pitää omasta mielestäni päästä heti johonkin "työn syrjään" kiinni, niin että olen hyödyksi. Mielestäni en ole tässä asiassa työssäoppimisen paikassa onnistunut, ja jotenkin olen aistinut samaa myös mielipidettä ryhmän hoitajissa. Fyysinen heikko olo tällä viikolla opetti minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse osata tehdä heti kaikkea ja minulla on opiskelijana oikeus havainnoida ja saada myös ohjausta. Pidin siis tätä työssäoppimista työn tekemisenä, ja sitähän en todellakaan ole. Olen minulle aivan uudessa ympäristössä, täysin uusien asioiden äärellä - ja minulla on oikeus opetella.
Tein tälläviikolla valmiiksi kirjalliset suunnitelmat ohjatuista toiminnoista. Pakollisina meillä on kolme ohjattu toimintaa, joista yhden toivottiin olevan eettinen. Suunnitelmani oli lukea lapsille kirja rauhasta, pitää remonttityökalujen äärellä keskusteluhetki ja musiikkimaalaus. Näistä kaksi ensimmäistä oli tarkoitus pitää koko ryhmälle ennen lounasta, ja musiikkimaalaus 4 lapsen pienryhmissä. Tehtävissä minua arvelutti se, kuinka saan pidettyä ison ryhmän kasassa ja kohtalaisen hiljaisena, niin että saan ohjaukseni toimimaan. Keskustelin ohjaajani kanssa suunnitelmien puitteissa, ja hän opasti minua "olemaan varma", epävarmuuden lapset herkästi aistivat, ja käyttävät tilaisuutta hyväkseni. Tämä keskustelu sinällää hymyilytti minua sisäänpäin, sillä yksi liiankin vahva piirteeni on varmuus ja vakuuttavuus. Ehkä tulevien tilanteiden tarkka analysointi herätti ohjaajassani luulon omasta epävarmuudestani, tai toisaalta olen tulkinnut ohjaajassani hyvinkin paljon epävarmuutta.
Hyvä oli tämän viikon aikana huomata, että osa lapsista otti minuun normaalisti kontaktia ja uskalsivat tulla lähelle, pyrkiä syliin ja keskustelivat kanssani. Myös ohjaamistani eri tilanteissa lapset kuuntelivat. Yritin muistaa ohjaus- ja kieltotilanteissa perustella myös lapselle rajoittamisen, kysehän yleensä on turvallisuudesta. Mutta hyvältä tuntuu, kun lapsi luottaa minuun, hassuun opiskelijaan (niinkuin eräs lapsi minua nimeää).
Ohjattuna toimintona pidin perjantaina omien lelujen esittelyn. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt lukea päivän teemaan kirjaa rauhasta, mutta tilanteiden muuttuessa ohjasin oman lelun esittelyn. Tilanteessa oli monta lapsille uutta tekijää: ohjaaja, tila, istumapaikat ja tapa laittaa lelut esille. Olin saanut ohjeeksi rauhoittaa aloitus lorulla: "Hassin, tassin tunnetko lassin?" - ja ohjaajani kertoi jälkeenpäin kauhistelleensa tapaani aloittaa loru itsekseni ilman lapsille annettua selkeää ohjetta: "nyt kädet pannaan näin". Aloitin ryhmän vielä hälistessä itse loruilemaan hiljalleen, ja ohjaajani yllätykseksi lapset lähtivätkin yksitellen loruun mukaan. Oppini tästä oli itselleni, ja toivottavasti ohjaajalle, ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samalla tavalla. Esittely sinällään oli välillä kaaosta, johtuen esittelytavasta ja kiireestä ennen ruokailua, myös oma ohjeistukseni lapsille oli epäselvä. Tähän vaikutti tietenkin oma valmistumattomuuteni sekä se, että tämä oli ensimmäinen itsenäinen ryhmän ohjaustilanne - ja tavalleni uskollisena aloitin tietenkin vaikeammasta, koko ryhmän hetkestä :) Mutta loppuun keksin rauhoittamiseen ihan oman tavan hiljentää ryhmä, leikimme patsaita ja vaihtelimme asentoja samalla siirtyen yksitellen syömään. Kaikenkaikkiaan saamani palaute oli, että sain tilanteen suoritettua alusta loppuun, pääsimme päämäärään enkä menettänyt hermoja. Ja tässä vaiheessa voin jo kertoa, että viimeinen suunnittelemani ohjaus musiikkimaalauksessa antoi minulle hyvin lastentarhantäti olon =)
Tätä viikkoa ahdisti myös näyttösuunnitelman tekeminen, sen sisäistäminen päiväkodin arkeen ja toimintoihin tuntui yllättävänkin vaikealta. Tämäkin on minulle uusi kokemus, kirjalliset työt ovat minulle yleensä mielenkiintoisia ja helposti sujuvia. Näyttösuunnitelman tekeminen on aiheuttanut koko ryhmässämme myrskyä, keskustelu facebook-ryhmässämme käy hyvin tunnepitoisena. Näytön kriteerit ovat perusopintoihin ja ensimmäiseen työssäoppimiseen liittyvinä liian teoreettisia, mielestäni niitä pitäisi avata enemmän käytännön läheisiksi. TOP-paikan näytönvastaanottaja pitää sitä sekamelskana, ja odottaa itse tarkempaa, päiväkohtaisempaa suunnitelmaa - sellaista, joita me emme aikuisopiskelijoina ohjaavien opettajien mukaan saa tehdä. Uskon näyttösuunnitelman aiheuttavan ahdistusta sekä opiskelijassa että työpaikan näytön vastaanottajassa. Kuitenkin viikon päätteeksi, lähtiessäni syyslomale, päätin jättää materiaalit kotiin ja nauttia mökkilomailusta ilman opintoihin liittyviä materiaaleja. Oppimista tämäkin, osata olla välillä oppimatta.
perjantai 15. lokakuuta 2010
9-10/25 rutiineita ja luovuutta
Aikuinen luovana oppijana
Luovuus on yleensä liitetty lapsiin ja aikuisissa taiteilijoihin ja hajamielisiin professoreihin. Aikuisuuteen liitetään mieluummin sellaisia ominaisuuksia kuten rationaalisuus, vastuullisuus, asiallisuus, tehokkuus jne. Emmekö oppimisessakin hae asettamiamme ja julkilausuttuja tavoitteita, hyötyä ja tuloksia, ja tarvitse itsekuria ja -kontrollia näiden saavuttamiseksi? Tarkoituksenamme on "suorittaa" opinnot ja saada siitä todistus tai muuten vain oppia "tehokkaasti" - mitä se sitten onkaan!
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
6 -8/25 päiväkotijalostunut flunssa, oppimisesta, ohjaamisesta, näyttökriteereistä, estetiikasta
Ensimmäisessä tapaamisessa opettajan ja ohjaajani kanssa kävimme läpi työssäoppimisen perusasioita ja sain palautetta ohjaajaltani. Hän kannusti tekemään ja osallistumaan, olemaan varma lasten edessä. Sain myös monta vinkkiä siitä, miten koko ryhmän saa rauhoittumaan ennen toimintatuokion alkua.
Olen pohtinut siis omaa oppimistani ensimmäisen viikon aikana. Mielestäni olen oppinut paljon, ja pääpiirteittäin tiedän ryhmän toiminnan rutiineita. Huomasin, että minun pitää hahmottaa toiminnan raamit ja senjälkeen voin keskittyä yksityiskohtiin. Nyt mielestäni raamit ja rajat on tiedossa, joten hiljalleen pääsen syventämään oppimistani käytännön tehtävissä.
Mitä ohjaamiseen tulee, huomaan että samat lainalaisuudet toimivat lasten kanssa kuin kehitysvammaisten kanssa. Tai, se lienee päinvastoin. Minulla kun nämä asiat ovat tulleet juuri tässä päinvastaisessa järjestyksessä. Olen tyytyväinen siihen, että muutamia hetkiä olen saanut toimimaan ohjauksella, huutamatta tai raivoamatta. Huutaminen on minulle hyvin vieras tapa ohjata, tosin tiukastihan pitää tilanteissa, jossa lapsen turvallisuus on vaarassa, ohjata - jopa siis huutaa.
Huomaan myön sen, että mitä enemmän keskustelen esimerkiksi näytönkriteerien aukaisemisesta toisten kanssa, sitä enemmän minulle itselleni aukeaa vaikeaselkoiset kriteerit käytännön toiminnoiksi. Hyväksi avuksi kriteerien aukaisuun totesin päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelman - sehän on käsikirja siitä, miten ko. päiväkodissa toimitaan. Mielenkiintoista on se, että saman kaupungin ylläpitämät päiväkodit voivat toimia niin eritavalla keskenään, vaikka strategiat ja arvopohjat lienevät samat. Jossakin päiväkodissa ennenkaikkea painotetaan kurinpitoa, ja toisaalta siellä tunnutaan toimittavan muutoin niinkuin pellossa. Juuripa siksi uskoisin "kurinpidon" olevan ongelmana, ja huomaan että omassa työssäoppimisen paikassani asiat ovat hyvin. Lapsilla on rajat, joiden sisällä he voivat toimia ja leikkiä vapaasti, turvallisuutta unohtamatta.
Näyttökriteereissä mainitaan päiväkodin esteettiset tekijät. Mietin, miten muuten voin ko. tekijöihin vaikuttaa kuin pitämällä siisteyttä yllä ja mahdollisuuksien mukaan koristelemalla päiväkodin tiloja lasten töillä tai vuodenaikaan sopivalla koristelulla. Mielestäni nyt päiväkodissa olevat syksyn kuivuneet oksat ruokapöydille, lehdet murentuneina eivät ole kovin esteettinen, saatikka hygieninen yksityiskohta. Lapset kaipaisivat myös rauhallista paikkaa, mutta päiväkodissa hiljaisempaa paikkaa ei mielestäni löydy muutakuin poikien legoleikeille. Yksi tila, verstas, on täysin käyttämättömänä - saisikohan siitä esimerkiksi hiljaisen ja rauhallisen leikkipaikan esimerkiksi patjoilla ja tyynyilla oleiluun ja lukemiseen.
Mitä omaan oppimiseen tulee, niin minun täytyy vieläkin enemmän painottaa itselleni sitä, että olen opiskelija - minun ei tarvitse vielä kaikkea osata. Herkästi otan annetun palautteen henkilökohtaisesti -pitäisihän minun jo tuo tietää. Eihän minun tarvitse, olen oppimassa jotain uutta.
5/25 lasten neuvottelutaitoja ja kysymyksiä
Kuinka hellyttävä oli pienen pojan kysymys heidän uloslähtiessään: " Kuinka monta päivää sinä meillä vielä olet?" Opiskelijan roolissa meillä on ehkä enemmän aikaa huomioida lapsia, olla ylimääräisenä sylinä - ja ehkä senvuoksi lapsille tärkeitä. Eikä meillä liene niin paljon taitoja ohjaamiseen ja kieltämiseen, senkin lapset varmaan huomaavat, jopa käyttävät sitä hyväkseen kokeillen -ehkä olemme näin niitä mukavia hoitajia, tai niin no, opiskelijoita. "Etkö sinä ole vielä valmis oope?"
torstai 7. lokakuuta 2010
4/25 ilon kiljahduksia, telmimistä, sadutusta ja spontaaneja leikityksiä
Olin miettinyt sitä, missä vaiheessa esimerkiksi poikien telmimiseen mennään väliin, mikä on liian rajua leikkiä. Tietenkin silloin, kun touhu näyttää vaaralliselta pitää rauhoitella menoa. Hyvän neuvon sain: kun kysyy lapselta, joka näyttää olevan alakynnessä: "Vieläkö on kivaa, onko vielä mukavaa?". Näkyi toimivan hyvin ulkoleikkitilanteessa. Välillä minua kyllä hirvittää rajukin meno, mutta lienee kuitenkin lapsen kehityksen kannalta hyvä, että saa liikkua ja toimia ulkotilanteissa rajumminkin, sisällähän on pidettävä enemmän rajoja rajun liikkumisen ja äänenkäytön suhteen.
Tänään sain leikkiä lasten kanssa. Rauhallisessa piirrustustilanteessa, jossa menin havainnoimaan lapsia, ehdotin yhdelle tytölle saduttamista. Saimme kirjattua ylös pienen hassun tarinan. Oli ilahduttavaa nähdä aito lapsen ilo, kun luin hänen kertomaansa tarinaa. Yritän saada tällaisia pieniä sadutushetkiä jatkossakin aikaiseksi eri lapsille, se näyttää olevan hyvä tapa kielellisen kehityksen havainnoimiseen. Isommassa leikkitilassa saimme aikaiseksi useamman lapsen kanssa leikin, jossa pysähdyttiin eri asentoihin - milloin reippaan kävelyn lomassa, milloin kissaleikin lomassa. Samoin sain seurata motorisia taitoja, kun kyselin osaavatko lapset sitä ja tätä - sekin leikin muodossa. Nämä pienet tilanteet, ja niihin jonkin toiminnon keksiminen näyttää olevan minulle kohtalaisen luontaisia tapoja toimia -tässäkin voin käyttää omaa luovuuttani. Nämä leikit olivat mielestäni onnistuneesti osana ryhmän toimintaa, ilman mitään erityistä suunnittelua ja suuria ennakkovalmisteluja- mukavan spontaania toimintaa.
Annoin tänään myös positiivista palautetta ohjaajilleni - kiitin saamastani opista. Minulla oli hyvä päivä.
Opiskelija-rooli.
3/25 valvontatilanteita, rajoja, tunteita
Jotkut lapset ihan selvästi kokeilevat uuden "open" rajojen laittoa. Takin laittamiseen pyytää apua isommatkin lapset, vaikka he osaisivat itsekin pukea päällensä, toisinaan hanskat ei kuulemma kuulu ulkoliikuntaan, milloin leikkihuoneessa saa juosta. Tältäosin mielestäni on helppoa antaa rajat lapsillekin, olenhan sitä joutunut tekemään tehdessäni töitä kehitysvammaisten palvelukodissa. Ainoastaan se hankaloittaa asiaa, kun ei tiedä kirjaamattomia sääntöjä - kuten vaikka sitä, ettei puolapuille saa nousta askelmia kuin oman ikänsä verran. 4-5 vuotiaat kuitenkin uskovat mitä "ope" sanoo, ja mielestäni vielä paremmin, jos pystyn heille perustelemaan kiellon.
Tämä päivä oli muutoin melkoista tunteiden myrskyä, ja sen vuoksi siirsin kirjoittamistakin päivällä. Erilaiset sattumukset, ehkä väärällä äänenpainolla sanotut sanat ja minun oman innostukseni tallaamisyritykset saivat aikaan melkoisia tunteita. Onneksi osasin puhua tilanteita auki lähihoitajan kanssa, joka oli myös kokenut päiväkodin työssäoppimisjakson näyttöineen haastavana - ja myös ohjaavalle opettajalle "tilittäminen" sähköpostitse helpotti - ja onneksi tuli päivä 4/25.
tiistai 5. lokakuuta 2010
2/25 toimintatapoja, havainnointia, erilaisuuden huomioimista
Ohjaajani oli sairauslomalla tänään, joten olin osittain mukana vahvuutena - vaikkei minulle tietenkään mitään kovin vastuullista tehtävää yksin hoidettavaksi voinut antaa. Eräs lapsi tuotiin hoitoon, ja hänen äitinsä kertoi ettei lapsi ollut syönyt aamupalaa. Lapselle oli vaikeaa jäädä ryhmään, joten sanoin että luetaan vähän ensin kirjaa ja sitten aamupalalle. Lapsi rauhoittuikin sohvalle viereen, luimme hetken ja senjälkeen hoitaja tuli, ja otti lapsen syliinsä ja sanoi että menemme nyt aamupalalle. Kysyin jälkeenpäin hoitajalta toiminnan syytä, ja hän kertoi että ko. lapsi käyttää tilanteita vallan välineenä, ja hänen tapauksessaan mennään reilusti aamupalalle vaikka lapsi itkeekin. Toiselle lapselle käyttämäni strategia kuulemma voi toimiakin. No, olisiko minun pitänyt kysyä hoitajalta, miten toimin -ehkä. Mutta toisaalta tarvitseeko jokaiseen pieneen tilanteeseen olla neuvoa kysymässä, sellaiseen jossa selviää maalaisjärjellä ja jossa kenenkään turvallisuus ei vaarannu?
Seurasin tänään lapsia ja heidän leikkejään. Oli mielenkiintoista katsoa miten 4-5 vuotiaat selvisivät kynien teroittamisesta isommalla, pöytämallin kynänteroittimella. Osa pystyi tekemään useamman toiminnon yht'aikaa, osaa lapsia piti auttaa. Mutta miten arkisesta asiasta saikaan iloisen jutun, useimmat lapset kävivät teroittelemassa värikyniä ja ihastelivat teräviä kyniä. Leikkihuoneessa kolme lasta keksivät oman leikin muovilautasilla. Alunperin he heittelivät niitä frisbeenä, mutta sehän oli kiellettävä. Annoin luvan työnnellä lautasia lattiaa vasten, ja siitäpä hiljalleen kehittyi heille uusi leikki - nimekseen se sai KärpäsLätkän. Ryhmässä muodostui hiljalleen säännöt, toiminta pyrki oikeudenmukaisuuteen: lautaset jaettiin tasan kaikkien kesken. Lautapeliä pelatessaan 5-vuotiaat pojat jaksoivat keskittyä pelaamiseen pidempään, 4-vuotiaat tytöt jaksoivat keskittyä jonkin aikaa, sitten heille tuli jotain sijaistoimintoja ja pelaamisen he lopettivat aiemmin kuin pojat. Poikien kärsivällisyys olisi riittänyt siihen, että peliä olisi vielä jatkettu myöhemmin.
Kuinka päivähoidossa ennättää huomioida erilaiset lapset? Rauhallisemmat, hiljaisemmat lapset näyttävät kyllä löytävän omat nurkkansa, jossa saattavat puuhastella hyvinkin tarkkoja leikkejä. Onneksi näitäkin paikkoja löytyy, ettei tarvitse olla jatkuvasti kovassa menossa mukana. Myös osaston käytäntö, jossa lapset leikkivät yleensä pienryhmissä, tuntuu järkevältä: heitä voidaan jakaa kolmeen-neljään tilaan leikkimään, ja yksi toiminto voi olla ohjattua tekemistä. Tällöin tietenkin hoitajilla on haasteellista valvoa lasten tekemistä. Olen huomioinut sen, että yllättävän paljon tämän ikäiset lapset ovat keskenään, kuitenkin kuuloetäisyydellä hoitajista.
Mielestäni tämänpäivän tavoitteissa onnistuin hyvin, vaikka eilinen päivä tuntui kaaokselta ja en ollut ollenkaan varma siitä, suoriudunko työssäoppimisjaksostani kunnialla. Rauhallisina hetkinä sain vielä tutustua perehdytyskansioon, infovihkoon ja tutkia mitä kaikkea osaston tiloista löytyy. Minulle on oppimisen kannalta tärkeää, että saan itselleni rajattua tilat ja välineet, minkä sisällä toimitaan. Päivittäisiin työtehtäviin ja viikkojärjestykseen tutustuminen antaa raamit, josta on hyvä jatkaa.
maanantai 4. lokakuuta 2010
1/25 dokumentointitapoja, tiedonhankintaa, ergonomiaa
Osaston dokumentoinnit ja viestimiset olivat hyvin käytännönläheisiä, lappusia teipattuina ruokailutilan kaapin oviin. Kiireisen päivän aikana tämä lienee ainoa vaihtoehto nopeisiin viesteihin. Viikottainen toiminnansuunnittelu oli vihkossa, hyvinkin manuaalisesti suunniteltuna. Ehkäpä tietotekniikka ei ole päiväkodeissa vielä kovin aktiivisessa käytössä, tämänkään osaston hoitajista vanhempi ei kuulemma osannut edes aukaista tietokonetta. Kahvihuoneessa eräs lastenhoitaja kertoi saaneensa aikoinaan vapautuksen tietotekniikasta lastenhoitaja opinnoissaan, koska osasi aukaista ja laittaa tietokoneen kiinni. Mietinpä vaan, että voisiko sittenkin tietotekniikkaa hyödyntää paremmin, vai koetaanko näin "pehmeällä" hoitamisen alalla tietotekniikka liian kovana?
Omaa oppimistani auttaa tiedon etsiminen joko tarjolla olevasta materiaalista tai kyselemällä. Molempia tänään aktiivisesti harrastin, löysin hoitopäiväkirjaa, toiminnansuunnitteluvihkoa, turvallisuuskansiota, perehdyttämiskansiota. Ohjaajani kanssa ennätimme viettää pari rauhallisempaa hetkeä, jolloin saatoin kysellä ja hän kertoa.
Mitä ergonomiaan tulee, niin se haasteellista onkin. Kun on itse pitkä ja toiminta tapahtuu metrin korkeudella, siinä on haastetta löytää oikeita työskentelyasentoja. Myös ruuan hygieniaan liittyvistä asioista mietitytti ruokavaunuilla kuljetettavat maidot ja margariinit: ne laitetaan takaisin keittiöllä jääkaappiin ja seuraavalla ruokailulla menee todennäköisesti aivan toiselle osastolle. Luulisi, että näin leviävät kaikki mahdolliset pöpöt osastolta toiselle. Mielestäni käsihygieniaan voisi kiinnittää enemmän huomiota: korut, kellot ja rakennekynnet eivät kuulune lastenhoitajalle. Osastolta puuttuu myös käsienpesupaikka aikuisille, samassa altaassa pestään kädet, huuhdellaan askarteluvälineet, otetaan juomavedet. Tiedustelin myös, että pestäänkö lasten leikkikaluja usein: siihen ei ole kuulemma aikaa. Olisikohan nämä päiväkotien epidemiat osittain vältettävissä parantamalla hygieniaa?
edit. Ai niin, lapset olivat ihania! Ensimmäisiä kontakteja uuteen "opeen" (niinkuin hoitajia sanovat), uskaltautuipa pari syliinkin ja pari piirrustustakin mukaani sain. Näistä pienistä asioista tuli hyvä mieli. Kunhan vielä oppisin kaikkien lasten nimet ;)
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Oppimispäiväkirja
Oppimispäiväkirjaa pidetään koko työssäoppimisjakson ajan ja sen tarkoituksena on toimia opiskelijan oman oppimisen välineenä ja kuvaajana. Oppimispäiväkirjaa kirjoitettaessa on tarkoitus, että opiskelija palaa ajatuksissaan työssä kokemiinsa asioihin ja työstää niitä. Opiskelijan tulee arvioida ja tarkkailla omia toimintojaan ja pohtia opittavia asioita omalta kannaltaan esimerkiksi miettimmällä miten ymmärrän asiat, mitä ajatuksia ne minussa herättävät, mistä olen eri mieltä, mitä olen erityisesti oppinut ja ovatko ajatuksen aiemmin opitusta muuttuneet tai mahdollisesti vahvistuneet. Opiskelijan kannattaa kirjata myös heränneitä tunteitaan ja kyseenalaistaa asioita ja esittää rakentavaa kritiikkiä. Oppimispäiväkirjaa kirjoitetaan ennen kaikkea opiskelijan omaa oppimista varten, mutta se on myös apuna opettajalle, kun hän arvioi opiskelijan oppimisen tasoa.
Aiemmin kirjoittamaani voi todellakin pitää tajunna virtana, mitä luennot ovat mieleeni tuoneet. Nyt on syytä siirtyä kirjaamaan lisäksi myös oppimaani, analysoimaan mitä työssä opin. Aiempaa kokemusta lasten kanssa työskentelystä ei minulla ole kuin ei myöskään omia lapsia, joten käytäntöön minulla on vaikea peilata oppimiskokemuksiani. Peilaan siis opittuun teoriaan ja omiin tuntemuksiini sekä herääviin kysymyksiin.
Oppimispäiväkirjan lisäksi asetamme päivittäisiä ja viikottaisia tavoitteita, ehkä niitäkin tulen jossain määrin kirjaamaan tänne - ainakin pohdin niiltä osin omaa oppimistani työssä. Rinnalla työstän näyttösuunnitelmaa, joka nyt aluksi tuntuu kohtalaisen epämääräiseltä ja valtavalta määrältä kriteereitä. Uskon kyllä, että käytännössä löydän yhtymäkohtia näytön asettamiin kriteereihin, kunhan pääsen työssäoppimiseni alkuun.
Huomenna siis, ensimmäinen työssäoppimisen päivä !
20.9. luento Avioliiton vaiheista
Tietenkin luennolla kävi läpi omaa avioliittonsa vaiheita suhteutettuna elämän kehityshaasteisiin. Oma parisuhde on lähentymässä kumppanuutta, toki vielä pieniä eritymisen kriisejä ainakin minulla itselläni on. On hyvä huomata, että teoria auttaa ymmärtämään asioita - näin tietää, että nämä vaiheet kuuluvat avioliittoon, kuuluvat elämään.
Pohdin myös luennon perusteella avioerojen suurentunutta määrää. Mielestäni me haemme koko ajan kokemuksia elämäämme; kun parisuhde pääsee tutulle, turvalliselle tasolle, ei ole enää uuden kokemuksia, tunteet eivät ole voimakkaita. Jos kaipaamme elämäämme ja parisuhteeseen extremeä, on kumppania vaihdettava, jotta tunteet pysyvät koko ajan voimakkaina. Harmaa, tavallinen tasainen arki ei ole kiinnostavaa. Mielestäni juuri tämä vaihe avioliitossa on turvallinen, saan olla kotonani juuri sellainen kuin olen,mitään esittämättä ja enempiä yrittämättä.
lauantai 2. lokakuuta 2010
14.9. Lasten leikit - ja ei niin lasten leikkiä, päiväkodeissa.
Televisiosta (Yle, dokumenttiprojekti) tuli Noora Männistön dokumentti "Katso minuun pienehen", jossa seurattiin ensisijaisesti päiväkodin lasten ja henkilökunnan arkea. Minusta oli kiinnostava seurata päiväkodin toimintaa, kuivaharjoittelua tulevaan päiväkodin työssäoppimisen jaksoon.
reka reka rellaa,
seisahduppas se karlo,
mi vastoin käy,
mi vastoin käy,
ahnestippas kallista röörää
esikunta aleleksia
röskytä rös.
....
kuka saa, kuka saa lorupussiin kurkistaa
antti saa, antti saa lorupussiin kurkistaa
tillin tallin tömpsis
45 minuuttia ohjelmassa oli dokumentti: Päiväkotien ongelmat ratkomatta. Esimerkiksi Oulun Lassin päiväkodissa velvoitetaan ottamaan ylimääräisiä lapsia, tällöin ei ajatella lapsen parasta. Miten tämä näkyy tulevaisuudessa, miten näiden isoissa päiväkotiryhmissä kasvaneet lapset kehittyvät nuoruuteen ja aikuisuuteen? Kenellä on näistä asioista vastuu?
9.9. radiosta kuultua
Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi eräässä haastattelussa että lapselle sopiva ryhmä on hänen ikä+2. Näin lapsen kehityksen kannalta ryhmät päiväkodeissa ovat hänen mukaansa liian isoja. Sivupalkiin laittamassani Keltikangas-Järvisen haastattelussa hän ottaa kantaa alle kolmivuotiaiden lasten päiväkotiryhmien kokoon.
Aktiivista oppimista
Lienee siis tapahtumassa aktiivista oppimista.
2.9. luento: Kiintymyssuhdeteoria
Miten itse jaksaa lähihoitajan työtä, jos sydän lähtee liikaa mukaan? Tätä työtä pitää tehdä sydämellä, mutta toisaalta liikaa kiintymystäkään ei kannattaisi muodostaa asukkaisiin. Ehkä tähänkin oppia löytyy opiskelujen edetessä, ammatilliseen työtapaan.
jotta lapsi oppii tunnistamaan tunteita.
Myöskään lapsen tunteiden näyttämistä ei saisi tukahduttaa.
Lapsen minäkuva on peilikuva
sosiaalisen ympäristön antamasta palautteesta;
kannustus on siis tärkeää
myönteisen minäkuvan syntymiselle.
Näitä lapsen tunteita tulee varmaan esiin myös tulevassa harjoittelussa. Mielenkiintoista on nähdä toimintamalleja siihen, mihin asti lapset saavat keskenään toimia, tunteineen - ja milloin ohjaajan on syytä "puuttua peliin".
1.9. luento: Kasvatustyylit
31.8. luento: Kiintymyssuhdeteoria
Homoseksuaalisten vanhempien vanhemmuutta on tutkittu monelta kannalta; lapsen ja vanhemman suhdetta ja siinä ilmenevää huolehtivuutta, herkkyyttä, lämpöä ja läheisyyttä, vanhemmuuden tapoja, lasten valvontaa ja kurinpitoa ja sitä, miten paljon vanhempi käyttää aikaa lapsen kanssa. Tutkimukset osoittavat, että homoseksuaalinen vanhempi on aivan yhtä kiinnostunut lapsestaan ja herkkä lapsen tarpeille, viettää yhtä paljon aikaa lapsen kanssa, valvoo ja ohjaa lastaan ja muodostaa yhtä lailla kiintymyssuhteen lapseen kuin heterovanhempikin (Mucklow ja Phelan, 1979; Kirkpatrick et al., 1981; Kirkpatrick, 1987; Flaks et al., 1995; Tasker ja Golombok, 1997; Brewaeys et al., 1997; Chan et al., 1998; Golombok ja MacCallum, 2003). Perheitten arkirutiinitkaan eivät näytä olevan erilaisia lesbo- ja heteroparin perheissä. Jonkin verran on kuitenkin viitettä siitä, että vanhemmuus ja lastenhoito jaetaan tasaisemmin lesboparin kuin heteroparin kesken (Brewaeys et al., 1997). Yhdessä tutkimuksessa (Golombok et al., 1997) lesboäidit olivat enemmän vuorovaikutuksessa lasten kanssa kuin heteroäidit.
Brewaeysin työryhmä (Brewaeys et al., 1997) tutki vanhemmuutta, äitien hyvinvointia ja lasten kehitystä perheissä, joissa oli käytetty keinoalkuista hedelmöitystä. Lapset olivat siten asuneet lesboäitiensä kanssa jo vauvasta lähtien. Aineistossa oli 30 lesbo- ja 38 heteroparia, jotka olivat saaneet lapsensa keinoalkuisesti, ja 30 heteroseksuaalia paria, joiden lapsi oli saanut alkunsa normaalissa yhdynnässä. Lapset olivat tutkimuksen aikaan 4-8-vuotiaita. Tutkimukseen oli pyydetty kaikkia kyseisen hedelmöitysklinikan asiakkaita viiden vuoden ajalta. Kaikki lesboparit suostuivat, heteropareista 53 %. Kontrolliryhmä muodostettiin perheistä, jotka vastasivat keinoalkuisia perheitä äidin ja lapsen iän, perheen koon ja lapsijärjestyksen suhteen. Valituista perheistä 60 % suostui tutkimukseen. Näin ollen lesboperheissä ei tapahtunut valikoitumista, mutta on mahdollista, että heteroperheet, joilla oli vaikeuksia, jäivät pois tutkimuksesta.
Yhtenä tutkimuksen kohteena olivat lasten suhteet vanhempiinsa. Vanhempien haastattelun perusteella todettiin, että kaikki äidit, niin biologiset kuin sosiaalisetkin äidit, niin heterot kuin lesbotkin, olivat enemmän vuorovaikutuksessa lasten kanssa kuin isät ja vuorovaikutuksen laatu oli myönteisempää. Samaan päätyi myös Falks (Falks et al., 1995). Kun sitten tutkittiin "kakkosvanhemman" vuorovaikutusta lapsen kanssa, selviytyivät lapsen synnyttäneiden lesboäitien kumppanit paremmin kuin heteroperheitten isät. Tämä johtunee siitä, että nainen on omassa kehityksessään sosiaalistunut äidiksi ja rakentaa ehkä läheisemmän suhteen lapseen kuin mies. Voi myös olla niin, että miehen sosiaalinen rooli vetää häntä pois perheen ulottuvilta enemmän kuin naista.
Brewaeyn tutkimuksessa kartoitettiin myös lasten tunteita ja kokemuksia suhteestaan vanhempiinsa, koska on epäilty, että lapsilla saattaa olla vaikeuksia suhteissaan lesboäitiin tai tämän naiskumppaniin. Lasten kokemuksissa ei ollut eroja lapset synnyttäneiden lesbo- ja heteroäitien välillä: kaikkien kolmen ryhmän lapset toivat esille enemmän positiivisia tunteita äitejään kuin kakkosvanhempiaan kohtaan. Kun taas verrattiin lasten kokemuksia ja tunteita kakkosvanhempiaan kohtaan, todettiin, että lasten tunteet isiä ja sosiaalista äitiä kohtaan olivat hyvin samanlaiset. Lesboperheitten lapset eivät siten kokeneet mitään erityisiä vaikeuksia suhteessaan perheensä äiteihin. Synnyttäneet äidit olivat lasten mielissä etusijalla sekä hetero- että lesboperheissä.
Golombokin ja työtovereiden (Golombok et al., 1983) tutkimus edustaa aikaisempaa tutkimusaaltoa. He tutkivat lapsia, jotka olivat saaneet alkunsa vanhempiensa heterosuhteesta ja jääneet sitten lesboäidin huoltoon. Näitä lapsia verrattiin heteroyksinhuoltajien lapsiin. Perheitä oli molemmissa ryhmissä 27. Lesboperheissä oli lapsia 37 ja heteroperheissä 38. Lapset olivat 5-17-vuotiaita, keski-ikä 9-10 vuotta. Kartoitettaessa lasten suhteita muualla asuviin isiin havaittiin, että suurimmalla osalla lesboäitien lapsista oli ainakin jonkinlainen kontakti isäänsä päinvastoin kuin heteroäitien lapsilla. Kolmannes lesboäidin lapsista tapasi isäänsä ainakin kerran viikossa, kun taas heteroäitien lapsista ainoastaan 8 %. Lesboäitien lapsilla oli siten huomattavasti enemmän kontakteja isiinsä kuin heteroäitien lapsilla. Ero saattaa johtua siitä, että lesbot tuntevat huolta miehen puuttumisesta lesboperheestä ja he pyrkivät aktiivisesti pitämään isän mukana lapsen elämässä. Tätä tukee myös Kirkpatrickin ja hänen työtovereittensa tutkimus (Kirkpatrick et al., 1981). Ero voi johtua myös siitä, että äidin uuden kumppanin ollessa nainen ei perheeseen synny kilpailutilannetta kahden miehen ja kahden isän välillä. Lapsen alkuperäinen isä säilyy lapsen ainoana isänä.
Äidin uusi lesbokumppani näyttää olevan ylipäätään aktiivisempi solmimaan suhteita lapsiin ja ottamaan vastuuta lapsista kuin heteroäidin uusi mieskumppani. Taskerin ja Golombokin tutkimuksessa (1995) lesboäitien lapset kokivat äidin naiskumppanin läheisemmäksi kuin heteroäitien lapset äitinsä miesystävän. Tyttöjen ja naisten sosialisaatiota äidiksi voidaan ajatella syyksi siihen, että nainen pyrkii ehkä aktiivisemmin solmimaan läheisen suhteen uuden kumppaninsa lapseen kuin vastaavassa tilanteessa oleva mies.
Tutkimuksien perusteella voidaan todeta, että huoli homoseksuaalisen ihmisen vanhemmuuden puutteellisuudesta on turha. Myöskään isän puuttuminen perheestä ei näytä johtavan vanhemmuuden ongelmiin, esimerkiksi kurinpidon ja valvonnan puutteisiin. Monissa tutkimuksissa lesboäidit selviytyivät paremmin kuin heteroäidit. Ero ei todennäköisesti johdu vanhemman seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan siitä, että homoseksuaali vanhempi on joutunut miettimään vanhemmuuttaan ja tekemään siihen liittyviä päätöksiä eri tavalla kuin heterovanhempi. Harkinnan ja tietoisen päätöksen myönteistä merkitystä vanhemmuudelle tukee myös se, että keinohedelmöityksen avulla syntyneiden lasten vanhemmat tuntuvat selviytyvän vanhemmuudesta paremmin kuin luonnonmenetelmällä alkuun saatettujen lasten vanhemmat (Brewaeys et al., 1997).
30.8. luento: Lapsen leikki
Israelilaisen tutkimuksen mukaan pehmolelusta huolehtiminen vähentää huomattavasti pienten lasten kriisitilanteissa kokemaa stressiä.
Tel Avivin yliopiston kokeessa jaettiin Libanonin viime vuoden taistelujen ajan pommisuojissa eläneille lapsille suurikokoisia pehmoleluja. Viisivuotiaita lapsia kehotettiin huolehtimaan leluista hyvin, sillä lelujen kerrottiin olevan yksinäisiä ja kaukana kotoa.
"Huomion siirtäminen omasta tilanteesta toisten auttamiseen voi olla stressaavissa tilanteissa hyvin terveellistä", kertoo tohtori Avi Sadeh.
Tutkimuksessa havaittiin, että voimakkaimmin leluunsa kiintyneiden lasten stressiarvot olivat kolmen viikon jälkeen ryhmän matalimmat.
"Tämä on kustannustehokas menetelmä eikä vaadi juurikaan ammattilaisten työpanosta. Menetelmä soveltuu hyvin tilanteisiin, joissa suuri määrä lapsia altistuu traumaattisille tapahtumille kuten sodalle", Sadeh toteaa.
Hs. fi: Pehmolelut vähentävät lasten sotastressiä. Viitattu 2.10.2010
perjantai 1. lokakuuta 2010
26.8. luento: Elämänkaaresta lapsuudesta vanhuuteen
Aiemmin suositeltiin ”huudatus-unikoulua”, jossa lapsen itkuun ei vastata lainkaan, tai vastataan ennalta määritellyn, vähitellen pitenevän ajan kuluttua. Tekniikka voi olla tehokaskin väliaikainen yöitkun vähentäjä, mutta lapsen kehitykselle se on riski. Kun lapsen hätäitku torjutaan, hän kokee tulleensa hylätyksi. Lapsi ei voi ymmärtää miksi päivällä hänen itkuunsa hoivaavasti reagoivat vanhemmat nyt jättävätkin hänet pulaan. Osa vauvoista itkee paniikissa, mahdollisesti uupumuksesta nukahtaen, osa taas oppii nopeasti läksynsä ja vaivuttaa itsensä uneen. Lapset näyttävät nukahtaneen ”helposti”, mutta hinta maksetaan tunne-elämänkehityksessä: paniikkiin mennet lapset muuttuvat usein turvattomiksi, vanhemmissaan kiinni roikkuviksi, kun taas pian oppineet lapset ryhtyvät ”liian pärjääväksi”, aikuista hädän hetkellä torjuviksi. "Huudatus-unikoulussa" lapsi ei opi korvaavia nukahtamisrituaaleja, jolloin ongelmat helposti palaavat turvattomuuden lisääntyessä esim. lapsen oltua sairaana.
Tämän luennon aikana heräsi itselleni kysymys myös siitä, että voisinko minä sittenkin olla mukana vanhustyössä? Alustavasti olen suunnitellut suuntautuvani mielenterveys- ja päihdetyöhön ja/tai kehitysvammaistyöhön, mutta uskoisin että minulla voisi olla annettavaa myös vanhusten kanssa tehtävässä työssä lähihoitajana.
25.8. luento: Hoitajan etiikka
Arjen ja työn arvot, pitääkö ne olla samankaltaiset? Jos vapaa-ajan arvomaailma on erilainen kuin hoitamisen arvot, käykö työ raskaaksi? Näkyykö arjen erilainen arvomaailma työssä sittenkin, kuultaako se läpi? Vai voiko erillaisella arvopohjalla elävä ihminen toimia hoitajana? "Lähihoitaja toimii työssään sekä henkilökohtaisista että ammatillisista arvoistaan käsin". Onhan tapauksia, joissa hoitajan arvomaailma ei kohtaa hoitamisen arvoja elämän ainutkertaisuudesta ja sen arvokkuudesta.
"Tahto ja uskallus tehdä hyvää"
Tämä on suuri lause, muistaakseni suora lainaus opettajan luennosta. Mietin, minkälaisissa tilanteissa tarvitaan juuri tuota uskallusta hyvän tekemiseen. Mietin, onko oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus niitä asioita, joissa tarvitaan juuri uskallusta tehdä hyvää. Lähihoitajana uskallan puuttua asioihin, joissa näen ettei hyvän tekeminen, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo asiakkaan näkokulmasta toteudu. Siihen kyllä mielestäni tarvitaan juuri suurta uskallusta.
"Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa
- ihminen on enemmän kuin kehityksen vaiheet yhteensä"
23.8. luento: Tunneäly
Olen ollut se kiltti tyttö, joka toimii työelämässäkin niinkuin kiltin tulee joustavasti toimia. Väsytin itseni sillä kiltteydellä, ja nyt kun yritän pitää itsestäni huolta, helposti voin tämän oppimisen tiellä
Opettelen pääsemään irti kiltin tytön syndroomasta. Tästä voi opintiellä vetää toiseen äärilaitaan, liialliseen joustamattomuuteen. Mutta mielestäni se tie on käytävä, ja sillä tiellä opittava - sopiva joustavuus.
Testin lopussa, kun pohdin onnellisuutta yleisen hyvinvoinnin tekijänä, tajusin: olen onnellinen. Ihana yksinkertainen lause, ihanan suuresta asiasta.
Pohdimme näitä tekijöitä niin, että arvioimme onko ko. tekijässä hyvät valmiudet vai paljon kehitettävää - tai jotain siltä väliltä.
Yksilölliset tekijät:
Itsetuntemus
Omien tunteiden tiedostaminen
Vakuuttavuus
Itsenäisyys
Itsensä toteuttaminen
Vuorovaikutus- ja ihmissuhdetekijät:
Empatia
Sosiaalinen vastuuntunto
Ihmissuhteet, vuorovaikutus
Sopeutumistekijät:
Todellisuudentaju
Joustavuus
Ongelmanratkaisu
Paineensietokyky:
Stressinsieto
Impulsien hallinta
Yleiset hyvinvoinnin tekijät:
Optimismi
Onnellisuus
havaintoja
Arvoja
16.8. luento : Temperamentti
suhteuttaa omaa toimintaamme lapsen temperamentin mukaan. Me olemme aikuisia; vanhempina ja lapsen hoitajina meidän tulee osata ohjata lasta ja säädellä oman temperamenttimme sopiville "taajuuksille" toimiessamme lapsen kanssa.
Äidin ja lapsen temperamentin erilaisuus voi aiheuttaa kitkaa kasvatustilanteissa. Saman perheen lapsetkin ovat erilaisia temperamentiltaan, ne kasvatuksen tavat jotka toimi toiselle eivät toimikaan toiselle. Entäs päivähoidossa, kuinka siellä on mahdollisuuksia ottaa huomion lasten temperamentit - kuinka siellä riittää siihen aikaa? Ehkä tähän saan vastauksia työssä oppimisen jaksollani, näen miten arki sujuu, mihin kaikkeen on aikaa ja mitä jää mahdollisessa kiireessä huomioimatta.
Temperamentin piirteistä arvostamme korkeaa aktiivisuutta, sopeutuvuutta, intensiivisyyttä, lähestymistä. Matalalla olevat piirteet eivät ole arvostettuja, rauhallisuus, harkittu toiminta, vetäytyminen - kuitenkaan esimerkiksi vetäytyvä ihminen ei ole passiivinen tai aloitekyvytön. Erilaisissa töissä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia. Itse pidän itseäni liian sosiaalisena, ja arvostaisin sitä jos osaisin olla rauhallisempi ja harkitsevampi. Toki elämä on opettanut suodattamaan omia temperamentin ääripiirteitä, mutta joiltain osin se on hyvin vaikeaa. Keskustelin ruokajonossa asiasta koulutoverini kanssa, ja hän lohdutti minua: " puheliaisuus (liika) on vain yksi osa sosiaalisuutta" - joten ehkä voin hyödyntää niitä muita ominaisuuksiani työssäni, ja yrittää selvitä tämän liiallisen puhumiseni kanssa.
" Huono keskittymiskyky on siis kääntöpuoleltaan hyvää havainnointikykyä"
Myös aviopuolisoiden temperamenttien erilaisuus nousi mieleeni luennolla. Kuinka olenkaan naimisissa niin erilaisen temperamentin kanssa - vai löytyykö pariskuntia, joilla on samanlaiset temperamentit ? Ainakin keskusteluissa opiskelutovereiden kanssa teimme yhteneväisiä huomioita siitä, että erilaisuus on ollut kiinnostava tekijä avio/avopuolison valinnassa. Onneksi suhteessa kivi toistansa hioo, ehkä sitten vanhana osaamme jo hyväksyä toisen erilaisuuden ja piirteemme ovat pehmentyneet.
13.8. luento : Merkityksellisyys
Freud
Ihmisen tulee olla jollekin jollain tavoin merkityksellinen.
Itselläni työttömät jaksot ovat ollet alkuun suuria kriisejä. En ole enää tarpeellinen. Minun panostani ei tarvita. Niin, en ole ollut kenellekään merkityksellinen. Kuitenkin nämä työttömät jaksot ovat kääntyneet voimavaroiksi, olen saanut oppia jotain uutta, kokea jotain uutta, löytää uusia polkuja elämääni. Esimerkiksi tämä, että opiskelen lähihoitajaksi, on tälläisen uuden kokemisen ja kokeilemisen seurausta. Olen löytänyt elämäni arvoiksi jotain uutta.
Työssäni lähihoitajana tulen kohtaamaan ihmisiä, joiden elämä tuntuu heistä itsestään merkityksettömältä. Ehkä osaan paremmin asettua heidänkin asemaan, kun tiedän ne tunteet, jotka sisällä vellovat, ehkä osaan tukea ihmistä hänen kriisissään. Toivon ainakin sen oppivani. Sinänsä siis onnekasta, ettei elämä ole ollut niin helppoa, niin ruusuilla tanssimista, niin yltäkylläistä - tiedän polkujen pimeääkin puolta.
Mietin myös sitä, kuinka työssäni minun tulee huomioida asiakkaan merkityksellisyys. Ohjaaja, hoitaja voi olla ainut henkilö asiakkaalle, jolle hän voi olla merkityksellinen. On tärkeää huomioida asiakkas niin, että hän tuntee olevansa sen pienen hetken tärkeä - sen hetken, joka ohjaajalla on aikaa. Ja tästähän pääsisimmekin siihen, resurssien niukkuuteen hoitotyössä. Miten ennätetään antaa asiakkaalle hänen oma merkityksensä kiireisessä työssä?
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
12.8. luento : Kasvattamisesta ja kasvamisesta
"Koko kylä kasvattaa" - onko tämä mentaliteetti jäänyt lähiöiden ja kerrostaloasumisen jalkoihin? Ennen pidettiin huolta lähimmäisestä, nykyään en välttämättä tunne naapuriani. Olisiko syytä, sinun ja minun, välittää enemmän lähimmäisestä, naapurista -ottaa näin vastuuta? Kuinka paljon voi ulkopuolisena puuttua lasten ja nuorten toimintaan? Itselleni on tavallaan kehittynyt arkuutta ottaa kantaa esim. nuorten toimintaan - nykyään kun ei voi tietää, mitä kohdalle sattuu, jos menee sanomaan jostain asiasta. Pelko mahdollisesta väkivallasta asettaa ainakin minulle korkeamman kynnyksen puuttua nuorten tekemiseen.
Luennoilla meitä on kaksi ryhmää, aikuiset ja nuoret. Tavallaan tämä eri-ikäisyys on häiritsevääkin, keskustelemme eri kielellä ja kiinnostuksen aiheet ovat erilaisia. Mutta, tämähän pitäisi ottaa rikkautena, mahdollisuutena kuunnella samassa roolissa olevia eri-ikäisiä opiskelijoita, mahdollisuus avartaa asioiden näkemistä nuoremmalla ja raikkaammalla katsontakannalta. Haasteena lienee se, miten saa kaksi ryhmää keskustelemaan keskenään, avoimesti.
Tulevia opintoja ajatellen heräsi minulle myös kysymyksiä siitä, että mikä kasvatus on hyvä ja huono - kuka sen määrittelee. Miten tiedetään, miten kasvatus vaikuttaa; kasvattamisen ideaalit käsittääkseni vaihtelevat eri kausina, autoritäärisestä vapaampaan ja kaikkea siltä välitä. Miten lapsiaan kasvattavat vanhemmat voivat tietää, mikä tapa kasvattaa on se oikea, kuka onkaan se guru, kaiken tietävä, joka vanhemmille sen kertoo ja määrittelee?
Nämä kysymykset jätän avoimeksi, pohdittavaksi.
Tenttiin lukua
perjantai 17. syyskuuta 2010
Johdanto
Opiskelumme on alkanut "kasvatuksen ja kehityksen tukemisen" opinnoilla, ja niihin liittyen me pidämme oppimispäiväkirjaa. Olen aiemmin yrittäjäkurssilla koonnut ajatuksiani, ideoitani ja oppimaani samantyyppisesti, kuitenkaan tietämättä että se juurikin on ollut oma polkuni oppimisessa. Olen aloittanut oppimispäiväkirjan pitämisen vihkon muotoon, ja se kulkenee edelleenkin mukanani opinnoissa. Mutta olen huomannut, että pohdintani jäävät herkästi ilman tarkennuksia, enempiä avaamisia - ilmaan heitetyksi keveiksi, toki joskus raskaammiksi, ajatuksiksi, ideoiksi, kysymyksiksi ilman vastausta. Niinpä haluan oppimispäiväkirjan sähköiseen muotoon. Pelkälle wordille kirjoittaminen tuntuu minulle kylmältä ja kovalta, ja toisaalta haluan, mikäli mahdollista, jakaa tätä polkuani ja matkaani värikkäästä kaupantädistä empaattiseksi lähihoitajaksi teillekin.