Sain tällä viikolla positiivista palautetta eräältä hoitajalta. Hänen mielestään soveltuisin osastotyöhön, sellaisen kuvan hoitaja oli minusta saanut. Palaute tuntui minusta mukavalta. Niin työssäoppimisjaksoilla kuin sijaisuuksissa olen kyllä huomannut, että sopeudun hyvin erilaisiin yksiköihin ja osastoihin - erilaisiin kohtaamisiin potilaiden ja asukkaiden kanssa. Ehkä soveltuvuuteen edes'auttaa se, että olen aidosti kiinnostunut kaikesta uudesta kohtaamastani.
Niin, ja tämän soveltuvuus keskustelun jälkeen - innostuin tietenkin. Taas. Kuinka haluaisinkaan tehdä töitä psykiatrisella osastolla. Tämä haave sitten hujautettiin alas "pesäpailomailalla" (hoitaja, joka tämän teki, oli entinen pesäpalloilija): psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ei palkata lähihoitajaa vakituiseen työsuhteeseen. Jollei tämä ole mies. Mies sairaanhoitajista on pulaa, naisista ei niinkään. Että sinne hujahti kentän ulkopuolelle, se haave. Olen sitten pohtinut sitä, jatkaisinko opiskelua sairaanhoitajaksi - jotta voisin olla töissä myös psykiatrisella osastolla. En vaan mitenkään kestäisi niitä somaattisen puolen top-jaksoja, valkoisine työasuineen ja osaston hierarkioineen... en! No, jos nyt vaikka en koskaan psykiatrisella olisikaan töissä, onhan minulla ollut tämä loistava top-jakso... sentään se.
Kävin tututustumassa potilaan kanssa kuntouttavaa asumisvalmennusta tarjoavaan kuntoutuskotiin. Oli hienoa nähdä kuinka tässä kuntoutuskodissa asioita tehdään sydämellä, tarkoituksena tarjota mielenterveyskuntoutujalle portaittain tukea kohden itsenäistä asumista. Samassa palvelukokonaisuudessa oli kolme erilaista asumistapaa, tuen määrän vaihdellessa. Kunhan vielä sen jälkeen kun kuntoutuja muuttaa asumaan omaan asuntoon, avohoito pelaa - silloin polku sairaalahoidosta omaan yksiöön on turvallinen.
Olenpas saanut kohdata niin potilaan tunteita kuin omiani tämän top-jakson aikana. Ärsyyntymiseen saakka. Maanisesti käyttäytyvän potilaan lakkaamaton puhe sai tunteet pintaan, päätin poistua paikalta ja purkaa ärsyyntymistäni kahvihuoneessa. Siellä sain heti hyviä vinkkejä kohtaamiseen, kuinka rajata. Loppujen lopuksi sain keskusteluihin potilaan kanssa jotain järkeä, minä pidin keskustelun raiteilla ohjaten kysymyksilläni. Kun katkaisin kiihdyttelyn ja splittauksen, potilas kiitteli jälkeenpäin tästä pysäyttämisestä. Loppujen lopuksi tämä minua ärsyttävä tilanne vaihtui siihen että saimme aikaan useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kunhan osasin olla tarpeeksi napakka ohjatessani metsään menevää puhetulvaa.
Tein tällä viikolla kaksi osastovierailua, toisen akuuttiosastolle ja toisen lasten kriisiosastolle. Akuuttiosaston tunnelma oli hyvin paljon jännittyneempi kuin omalla osastolla, ohjeita opiskelijatoverilta tuli katsekontaktien välttämisestä ovien perässään lukitsemiseen - aina. Käynti lasten ja nuorten osastolla herätteli ajatuksia perheen jaksamisesta - ja kuinka ainakin aloittelevalla hoitajalla voi olla haasteellista kohdata psyykkeeltään sairas lapsi.
Pohdin myös sitä, jääkö potilas esimerkiksi hoitoneuvottelussa ulkopuolella päätöksen teon. Lähettävänä tahona osaston lääkäri ja omahoitaja, vastaanottavana tahona palvelukoti - päätösten teko vaikutti minusta tapahtuvan näiden kahden välillä... olisikohan pitänyt huomioida potilasta hiukan enemmän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti