4/9 sähkö, hoitavaa joutilaisuutta, naurua ja surua

Kävin seuraamassa sähköhoitoa.Olin katsonut aiemmin elokuvan Helen, siinä päähenkilö sairasti masennusta, ajoittain psykoottista - ja hän sai hoidoksi sähköhoitoa. Opinnoissa asiaa on sivuttu jollakin tasolla, Puoli Seitsemän ohjelmasta olin katsonut hyvin lyhyen jutun asiasta, mutta hyvin vähäisillä tiedoilla menin hoitoa seuraamaan. En ole tiennytkään sitä, että nukutus voidaan tehdä hyvinkin lyhyeksi aikaa, kaiken kaikkiaan nukuttamisesta heräämiseen meni mielestäni hyvin lyhyt aika. Hoito tuntui etukäteen jotenkin mystiseltä ja sähköhoidon näkeminen herätti outoja tunteita - sähköshokin aiheuttama kouristelu ei tietenkään näyttänyt hyvältä. Vaikka kuitenkin tiesin, että sähköhoidosta on hyötyä - tunteet olivat hyvin vahvasti pinnalla. Olisi ollut hienoa, jos olisi saanut vielä keskustella potilaan kanssa sähköhoidon hoitovasteesta.

Osastohoito sinällään on kuntouttavaa, ajoittaisesta tekemättömyydestä huolimatta. Vaikka päivään kuuluu muutamia virikkeellisiä ryhmiä, joutilasta olemisen aikaa on potilailla paljon. Tämäkin on kuntouttavaa ja potilaan paranemisen kannalta tärkeää - siitä kuulin hoitoneuvottelussa lääkäriltä ja keskustellessani hoitajien kanssa. Tiesin sen, ettei esimerkiksi akuuttiosastolla ole tarkoituksenmukaista ja sallittuakaan järjestää virikkeellistä toimintaa - mahdollisimman virikkeetön ympäristö on akuutissa psykoosissa oleville tärkeä. Keskustellesa asiasta lääkärin kanssa, avautui minulle hiukan paremmin osastohoidon kuntouttava merkitys, myös tämän joutilaisuuden kannalta. Potilaalla on turvallinen ympäristö, turvalliset hoitajat ympärillään omien oireidensa ja tunteidensa säätelyyn. Joutilaisuuskin parantaa.

Ilahduttavia hetkiä ovat olleet yhteiset spontaanit keskustelutuokiot potilaiden kanssa. Olemme saaneet jutella niitä ja näitä, kevyesti - välillä nauru on raikanut, toisinaan olemme saaneet opiskelijoina kuulla potilaan kokemuksia sairastamisestaan. Vaikka välillä jutustelu on ollut "naisten juttuja" naisten kesken, kevyttä small talkkia - uskon sen olevan myös ammatillisesti oikein, eihän päiväsali keskustelut voi kovin syvällisiä aina ollakaan. Jos voi jutuilla, nauruilla tuoda ilon hetkiä - lienee se hyvä!  Mukavia jutusteluhetkiä tulee arjen askareissa - pedatessa sänkyjä on mukava jutella ihan jokapäiväisistä asioista, viivähtää tilanteessa hiukan pidempikin hetki. Onneksi on aikaa viivähtää, opiskelijalla erityisesti. Ja mitä olen osaston toimintaa havainnoinut, muutoinkin aikaa keskusteluille on järjestetty hyvin - se tuntuukin oudolta, kun on tehnyt töitä paikoissa, jossa ei kahden keskiseen keskusteluun ole kertakaikkiaan aikaa. Aika vierähtää ruokaa laittaessa, siivotessa .... (mietin vaan, miksi sellaiseen työhön tarvitaan lähihoitaja? mietin vaan, miksi ruokaa laittava  ja siivoava lähihoitaja lasketaan niihin suhdelukuihin, joissa mitataan hoitajien suhdetta potilaisiin?)

Olen yrittänyt löytää sanaa sille tunteelle, jonka tunnen kohdatessani nuoria jotka ovat hyvin kipeitä (tätä kipeä sanaa käytetään osastolla vakavasti mielisairaasta potilaasta). Se ei ole sääliä, ei se ole surkuttelua - tätä kirjoittaessani ymmärrän sen olevan surua. Surua menetetystä terveestä nuoruudesta ja ehkäpä terveestä tulevaisuudesta. Keskustelin näistä heränneistä tunteista hoitajien kanssa, tunteiden herättämästä hoitamisen halusta. Olin itsekseni asioita miettinyt, näitä tuntemuksiani yrittänyt analysoida - kuinka hyvä oli huomata se, että keskustelu asiasta avasi itselleni uusia näkökantoja ja olokin keveni, vaikken ymmärtänyt sen raskas olleenkaan. Entisessä elämässäni (lue kaupallinen, tuloskeskeinen työmenneisyys) vakuuttavuus oli vahvuutta - heikoutta ei saanut näyttää. Nyt minun pitäisi oppia siihen, että tunteet ja niiden käsittely - niin omat kuin potilaan - ovat tärkeä osa työtäni. Eräs hoitaja sanoikin, että täällä tunteiden tunteminen ja niistä keskustelu on vahvuutta.

En tiedä, mitä siitäkään ajatella kun kipeillä nuorilla miehillä - toisella elämä on harmaa massa, ei mitään käsitystä mitä on tulevaisuus, voiko se koskaan mitään ollakaan - ehkä näköalattomuus luonnehtii parhaiten asiaa. Toinen sen sijaan maanisessa vaiheessaan on kaikkivoipa, suunnitelmat suuria, maailmaa ja sen rauhaa syleileviä ... maanisessa vaiheessan. Toiselle kun voisi antaa pienen murusen toisen suurista unelmista ja suunnitelmista, toista sensijaan palauttaa maanpinnalle hienovaraisesti. Voi pojat.