Mitä yhteistä on hoitamisella, jääkiekolla ja tiimipelaamisella?

Sakke Pietilä ajatuksia Tehyn lähihoitajapäivässä Oulussa  30.9.2011

"Menestyvä joukkue haluaa menestyä

    - epäonnistuva joukkua haluaa välttää epäonnistumista" 

"Sopu ja harmonia on ristiriidassa kehittymisen, oppimisen ja haluamisen kanssa" 

" Pisin ihmissuhde ?   - itsesi kanssa!!!" 

"Pidä itsestäsi huolta - jaksaaksesi pitää huolta toisista!" 

"Muista antaa kaverille, työtoverille positiivista palautetta - KEHU!" 

"Perustehtävien, rutiinien hyvä hoitaminen antaa pohjan hyville tuloksille,

  tähtihetkille ! " 

"Riskejä ottamalla syntyy HIGHLIGH:it" .... sieltähän tulee MAAAALIII! (toim.huom)

psykooseja, dramatiikkaa ja moniammatillisuutta

Mökkiviikonlopulle mukaani lähti "kevyttä" luettavaa, Johan Cullbergin Psykoosit- Kokoava näkökulma.
Takakannen teksti väitti: " ... kirjaa lukee kuin jännitys romaania" - ja väite osottaitui todeksi. Vaikka osaa tekstiä ei täysin ymmärtänyt, harppomalla nämä osiot yli lukeminen oli kiinnostavaa. Erityisesti itse pidin potilas caseista ja niihin liittyvistä pohdinnoista - psykoosien oireilut avautuivat konkreettiselle tasolle.

Itseasiassa luin useampaa alan kirjaa viikonlopun aikana, yksi oli opintoihin liittyvä kirjatehtävän Torey Haydenin Auringonkukkametsä. Olen lukenut Toreyn kirjoja aiemmin, tämä oli ensimmäinen joka ei kertonut hänen työstään lasten ja nuorten kanssa. Tehtävässä mm. pohditaan omia heränneitä tuntemuksia ja omaa oppimista teoriaa hyödyntäen. Kirjan dramaattinen tapahtuma yllätti  minut täysin; samanlainen pysähdys kohtaisi oikeassa elämässä vastaanvanlaisessa tilanteessa.

Viikonlopun kirjoihin kuului myös Holmberg, Hirschovits, Kylmänen, Agge: Tämä potilas kuuluu meille - sairaanhoitaja tekee mielenterveys- ja päihdetyötä. Mielenkiintoiselta tämäkin kirja vaikutti, aiheita oli mm. riippuvuus ilmiönä, mielenterveys- ja päihdepotilaan hyvä hoitoympäristö, psykoottisen potilaan auttaminen psykiatrisessa hoitotyössä, kun on pakko hoitaa pakolla, työnohjaus hoitotyön voimavarna. Yllättävää oli se, ettei kirjassa mainittu moniammatillisissa työryhmissä työskentelevistä lähihoitajista mitään, muut ryhmän fysioterapeutista lääkäriin oli mainittuna kyllä Tietääkseni lähihoitajia työskentelee myös psykiatrisessa hoidossa, ihmettelen kyllä ko. artikkelin antamaa kuvaa työryhmästä.

... olenkohan minä kenties eksynyt 

väärälle hyllylle kirjastossa? 

pitäisikö suutarin pysyä lestissään....

ja lähihoitajaopiskelijan luettava ammattikoulutustaan  vastaavaa kirjallisuutta?

=)

outo lintu.

Opiskelen kohtaamaan tulevassa työssäni ihmisiä, ajatuksineen, tunteineen, ongelmineen ja sairauksineen. Teoriapohjaa ja paljon keskustelua. Tärkeää on ryhmän keskustelut, omien kokemusten jakaminen, toisten kokemusten ja mielipiteiden kuuntelu. Opettaja ohjaa sopivasti keskusteluja, painottaa huomionarvoisia asioita - toisaalta sopivasti antaen tilaa ja vapautta.

Tämä keskustelun ja mielipiteiden määrä on toisaalta hämmentävää - emme voi tehdä laboraatioita, emme harjoitella sitä kuinka kohtaamme psykoottisen potilaan, kuinka keskustelemme masentuneen ihmisen kanssa, miten suhtaudumme skitsofreniaa sairastavan potilaan tai kuntoutujan harhoihin. Olisiko hyvä, jos tähän olisi mahdollisuus?

En kyllä kaipaa hoidollista " käsillä tekemistä", en koe itseäni somaattisten sairauksien hoitajana.  Tosin somaattisen sairauden oireen hoitaminen olisi ehkä helpompaa, mielenterveys- ja päihdetyössä ei käsittääkseni   ihan yhtä ja ainoata oikeaa tapaa hoitaa ja kuntouttaa. Toisaalta juuri tämä vuoksi tiedän olevani juuri oikeassa ryhmässä, suuntautumassa juuri oikealle alalle. Olen havainnut itsestäni opintojen edetessä ajattelutapani ja toimintatapani hieman muuttuneen:   aiemmin hyvinkin suoraan sanoin läheisilleni miten ne hommat oikeasti on, nyt olen huomannut että keskusteluihin on tullut pohtimiseni mittaisia taukoja - kuinka vastaan niin, että tuen läheistäni hänen ongelmissaan. En enää tarjoakaan minun mielestäni oikeaa ratkaisua... tai no, en ainakaan ihan aina =) 

Asiat ei tunnu jäsentyvän milllään: kaikki liittyy kaikkeen. Keskustelut, pohdinnat, kohtaamiset ovat yleisessä suloisessa sekamelskassa - mutta koen sen olevan positiivinen asia. Jospa hiljalleen syksyn aikana tapahtuu kiteytymistä ja kirkastumista.

Tästä kirjoittamisestakin huomaa etten osaa edes pukea sanoiksi asioita, ainakaan kovin selkeästi. Olen havainnoinut aiemmin että mielenterveyden ongelmien kanssa työskentelevät ihmiset ovat jotenkin "outoja lintuja" ; näinkö minustakin hiljalleen tulee näine järjestäytymätömine ajatuksineni "outo lintu". Mutta ehkäpä tässä oppii sitä, ettei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta - ja kaiken sen keskellä omakin ajattusmaailma saa sykeröisen muotonsa.

Oikeasti, ajattelin kyllä ettei tämä teksti julkaisua kaipaa - mutta ehkäpä on hyvä antaa tämän olla juuri nyt tässä, oman oppimiseni mittaamisen kannalta ajateltuna.

ps. kirjoitin osan tekstiä uudestaan, ja mielestäni sain tekstiinikin hieman selkeyttä. Siis - tauko tässä kirjoittamisessakin näköjään auttaa.

psykiatriaa ja maaleja - mikä niitäkin nyt yhdistää?

Tänään hankin itselleni Kirjan. (Lönnqvist, Henriksson, Marttunen, Partonen (toim.): Psykiatria.)  Ihan sormet syyhyää, mieli innolla odottaa siihen syventymistä. Ehkä lähihoitaja opintoihin liiankin laaja - mutta, mutta ... KIINNOSTAVA!  Ensimmäinen konkreettinen merkki siitä, että mielen hoitajaksi olen matkalla, hiljalleen. (Kirja oli muuten Duodecimin alennuksessa Suomalaisessa kirjakaupassa - lähtöhintahan on hulppeat 119 €, nyt sen sai hilkkua vailla 90 eurolla.) 

Tänään sain muuten puettua sanoiksi sen, miksi juuri tämä mielen hoitaminen tuntuukin niin vaikealta - entiseen ammattiini verrattuna. Silloin tiesi tarkalleen sen minkälainen maali laitetaan minkälaiseen pintaan, nyt tuntuu siltä että kaikenlaisiin pintoihin voi käyttää kaikenlaisa maaleja - kaikki tavat käy! ( Tietenkin ammatillisuus huomioiden) Siis, tulen tekemään töitä omalla persoonallani, omalla tavallani. Kunhan vain opinnot ja käytännössä oppiminen antavat varmuutta siihen, että luotan omaan tapaani tehdä ja hoitaa. Vai  onko epävarmuus oleva aina läsnä, mielenterveystyössä ?

.. hiukan pohdintaa.

Ennen TOP-jaksolle menemistä olin sitä mieltä, että jakso on aivan liian lyhyt mihinkään kokemiseen tai oppimiseen. Nyt jakson jälkeen täytyy myöntää olleensa väärässä - koin ja näin paljon. Ja jotain ehkä opinkin.

Tärkeää oppimisessani  oli työparina työskentely - keskustelut yhdessä asiakkaan kanssa, sopivasti toista ohjaajaa myötäillen. Ainakin tässä paikassa oli tärkeää että meitä oli kaksi, olimmehan asiakkaiden kanssa keskenämme keskusteluissa. Periaatteessahan näin ei liene olisi saanut tehdä - mutta jos olisimme olleet koko ajan hoitajien mukana, olisimme harjoittelleet taas jälleen kerran perushoitoa. Tärkeitä olivat siis keskustelut vastaavana ohjaajan kanssa - hänelle raportoimme päivittäin mitä aiomme tehdä ja mitä olimme tehneet. Työparin kanssa oli myös hyvä vaihtaa ajatuksia, pohdiskella erilaisia katsontakantoja ja välillä tuulettaa kunnolla. 

Vaikka toimimme itsenäisesti, en kokenut sitä vaikeaksi tai liian haastavaksi. Keskusteluissa asiakkaiden kanssa pysyimme "turvallisilla vesillä" - tärkeintä oli motivoida heitä liikumaan ulkona ja keskustelun virittäminen. Mielestäni tärkeintä oli se, että olimme heistä aidosti kiinnostuneita - meillä oli aikaa keskustella ja kuunnella. Harmittavaa on se, ettei jatkossa ohjaajilla ole edelleenkään aikaa näin yksilölliseen toimintakyvyn ylläpitämiseen - olimmeko vain pieni pilkahdus auringosta, joka sitten katosi horisonttiin? Pohdin myös sitä, mikä onkaan fyysisen ympäristön merkitys mielenterveydelle ja jaksamiselle - pimeät ja ankeahkot tilat eivät vaikuta ainakaan mielialaan kohentavasti. Toisaalta en kuullut negatiivisia kommentteja asiakkailta lainkaan, he vaikuttivat pääsääntöisesti tyytyväisiltä. Jos paremmasta ei tiedä, niin osaako olla enempää vaillakaan - ehkä ei ?Vaadimmeko me liikaa - tulisiko elämän onnellisuus vähemmälläkin niin mieleltään terveelle kuin sairaalle? Ainakin oma suhdeviivaimeni elämän suhteen sai uusia mittakaavoja, ja se on hyvä!

Ihmisten ystävällisyys ja lämpö oli hienoa kokea, aitoa kiinnostusta. Uskon siihen että myös oma suhtautuminen vaikuttaa aina - jos olen itsekin avoin ja kiinnostunut, minuakin kohdellaan samoin. Onneksi aktiivinen tiedon etsiminen ja kysyminen on aina kuulunut tapaani oppia, ilman sitä olisi jäänyt tämä kokemus monta astetta köykäisemmäksi. Ja vaikka tiivis työtahti verotti voimia, niin uskon että tämä oli oppimisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

Kaiken kaikkiaan kokemus top-jaksosta vieraassa kulttuurissa oli tärkeä. Ehkä Suomessa olisin saanut tehdä ”tekemistä” enemmän – mutta uskon että koin, opin, havainnoin ja tunsin enemmän tässä hoitokodissa Virossa.

keskusteluja, kilareita ja väsymystä.

Meillä oli ihana mahdollisuus haastatella useaakin henkilöä: avustusjärjestössä toiminutta S-L:ää, paikan entistä johtajaa ja lääkäriä M:ää sekä nykyistä johtajaa H:tä. Heidän kaikkien puheista kuulsi kiitollisuus suomalaista avutustyötä kohtaan, he ihanasti puhuivat "suomalaisista ystävistä". Erityisen mielenkiintoinen oli keskustelu entisen johtajan kanssa, hän osasi kertoa paikan aiemmasta toiminnasta neuvostoaikana ja sen kehittymisestä tähän päivään. Oli hienoa saada myös keskustella hoitokodin johtajan kanssa - harvassa tämän kokoisessa työssäoppimisen paikassa tämä onnistuu. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että me olimme tulleet harjoitteluumme hoitokotiin, heidän viimeisimmät kokemukset harjoittelijoista olivat olleet negatiivisia - me saimme innostuneella ja positiivisella suhtautumisella hiukan "pölläytettyä" näitä käsityksiä. Kaikenkaikkiaan työntekijät suhtautuivat meihin ystävällisesti, he olivat hyvin kiinnostuneita meistä ja suomalaisista käytännöistä - ja mielellään jaoimme ajatuksiamme hoitotyöstä oppien toinen toisiltamme.

Myös asiakkaiden havainnoiminen - niin työ- kuin vapaa-ajalla - oli rikastuttava kokemus. Saimme seurata "kilareita" ja muutoinkin mt-sairaiden henkilöiden käyttäytymistä. Asukkaitahan oli niin paljon, ettei heidän diagnooseja voinut tietää, mutta omia arviointejamme teimme. Ehkä suomalaisessa hoitokodissa joihinkin tilanteisiin olisi puututtu, mutta hoitohenkilökunnan vähäisyyden takia ei kaikkiin ehditty tässä hoitokodissa puuttua - ja joissakin tilanteissa asukas sai kiihtyä aivan rauhassa omien harhojensa kanssa.

Kaksi viikkoa tiivistä työssä oppmista on nyt  siis takana. Pitkät kymmenen tuntiset työpäivät, vain yksi vapaa päivä oli toisaalta tehokas oman oppimisen suhteen - toisaalta hyvin henkisesti väsyttävä kokemus. Fyysisestihän työssä ei rasitu, eikä näin  lyhyenä aikana psyykkistä rasittus tullut niinkään työstä itsestään - enemminkin erilaisen kulttuurin ja hoitokäytännön, vieraan kielen ja tiedon hakemisen yhdistelmä vei voimia. Toisaalta majoittuminen samassa pihapiirissä antoi lisäarvonsa - toisaalta juuri sen takia irtaantumista vapaa-ajalla työstä ei tullut. Teimme töitä työparina, ja keskustelut havainnoista ja päivän tapahtumista jatkui myös vapaa-ajalla. Toki osasimme irrouttautuakin, iltaisin ajelimme läheiseen kaupunkiin, kävimme kuvaamassa luontoa ympärillä ja vapaapäivänämme kiertelimme kaunista Saarenmaata. Ja kaikenkaikkiaan meillä oli hauskaa, ehkä kaikella sillä nauramisella (kuinkahan vanhoja meistä tuleekaan!) kompensoimme näkemäämme ja kokemaamme.

Virolaisten ystävällisyysdestä kertonee se, että saimme kutsun tulla uudestaan Saarenmaalle, kaksi ohjaajaa pyysi vierailemaan ensi kesänä, toinen jopa majoittumaan. Mietin sitä, kuinka me kohtaisimme virolaisen harjoittelijan työpaikallamme? Uskoisin, että paljon meillä olisi tässä oppimista.

Saimme päättää top jaksomme ensin rentoutumalla kylpylässä, kauniissa Kuressaaressa ja pari päivää Tallinnassa kuvaten vanhaa kaupunkia antoi hyvän tuuletuksen jakson jälkeen. Vaikka kuinka päätimme, ettemme puhu työasioista viimeisten vapaa päivien aikana, silloin tällöin putkahti ajatus sanoiksi ... sen verran merkittävä kokemus tämä Viro-jakso on ollut!