Kuntoutumisen tukeminen, näyttöviikko 11-15/15

Näyttöviikkoa odotin hieman pelonsekaisin tuntein. Top-jaksoni oli niin lyhyt ja näytönvastaanottajani on hyvin pätevä. Emme olleet työskennelleet kahdestaan lainkaan, molemmat hyvin vahvoja ja tilansa ottavia naisia. Alkuun en tuntunut osaavani ottaa ohjaajan roolia, en ennättänyt tilanteisiin tarpeeksi mukaan. Keskustelimme kyllä, hän pyysi perusteluja - ja opin häneltä paljon. Kerroin hänelle, miltä minusta tuntui - ja hän ehdotti, että otan itse ruokapöytätilanteesta täyden vastuun. Vein itse tätä hieman pidemmälle, vaihdoimme roolia. Hän oli opiskelija ja minä ohjaaja, joka perehdyttää häntä. Asiakkailla oli hauskaa - ja yllättäen tämän roolileikin avustuksella osasin ottaa oman roolini ohjaajana. Loppuviikon pystyin olemaan täysipainoisesti työpari, ja näyttöviikon aikana opin lisää uusia asioita, sain keskustella ja perustella ja näyttää osaamistani. Näyttöviikko sujui hyvin, suunnitelmani mukaan. Varsinaista päivittäistä tavoitteiden asetantaa en tehnyt, oli nimittäin erittäin hankala etukäteen päättää, mitä teen. Koska ohjaajana ei välttämättä voi juuri tilanteen ollessa päällä perustella tekemistään, näyttää, tein sen keskusteluin tilanteiden jälkeen. Tätä käytin myös aiemmin, jos toimin jollakin tavalla, kysyin ohjaajilta olinko toiminut heidän mielestään oikein ja ammatillisesti. Näissä keskusteluissa opin sen, että ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita ei ole - kunhan muistaa ammatillisen ja eettisen toimintatavan.

Opin tällä jaksolla ymmärtämään mitä kuntoutumisen tukeminen on - ei välttämättä tekemällä tehtyä viriketoimintaa vaan arjen askareiden tekemistä ja niiden ohjaamista. Tavallista arkea yhdessä asukkaiden kanssa. Koin pienuutta asukkaiden vaikeiden ongelmien kanssa, välillä tuli kädetön olo - mitä tehdä, miten auttaa, miten toimia. Ohjaavan opettajani mukaan tämä on hyvä asia, tärkeää oppimisen tiellä.

Opiskelijana on mielestäni tärkeää kysyä, kyseenalaistaa, tehdä ja olla mukana. Löytää oma paikkansa työyhteisössä, olla aktiivinen osallistuja ja oppija. Pienistäkin asioista ja tekemisestä oppii jotain, jos niin haluaa. Kokeilin itse omaa tapaa ohjata, tilanteissa joissa muut käyttivät äänen korottamista keinona, minä kuiskasin. Sekin toimi :) Haastavasti käyttäytyvän miehen kanssa sain otettua pieniin haastaviin tilanteisiin otteen, käyttäen tiukkaa katsekontaktia ja napakkaa äänenpainoa. Vielä on paljon oppimista, mutta uskon että jokainen tilanne vie minua eteenpäin niin, että löydän oman tavan tehdä töitä, ohjata ja tarvittaessa hoitaa. 

Mitä elinikäisiin oppimisen taitoihin tulee - opin sen, että opin paljon, tulen oppimaan vielä paljon ja tiedän niin vähän. Onhan tässä -toivottavasti- vielä aikaa oppia lisää.

Kaikenkaikkiaan olen erittäin tyytyväinen saamaani ohjaukseen ja omaan työskentelyyni. Sain tehdä paljon, oppia paljon ja ehkä sain lisää ammatillista varmuutta. Tästä on hyvä jatkaa, sanoisi joku.

10/15 arviointia, olemista, harhoista ja syömisestä

Tänään top-jaksoni arvoitiin, ja tyytyväinen olen saamaani arvioon. Pääsääntöisestihän kaikki on mennyt hyvin, ja juuri niiltä osin kuin itsekin tiedän harjaantumista tarvitsemani, sain ohjaajalta palautetta. Eli tilanteiden rajoittaminen ja varhainsen puuttuminen on alueita, joissa tarvitsen kehittymistä. Tämä lienee tapahtuu ajan kanssa, toisten toimintatapoja seuraten, asiakkaisiin tutustuen ja oman persoonallisen työtavan löytäessäni. Myös ohjaajan roolin ottaminen, ainakin näin opiskelujana, on tärkeä huomioida. Etten olisi se "kiva opiskelija kaveri" - vaan osaisin asettaa myös tarpeelliset rajat asiakkaille. Juuri tämä linjanveto herättää herkullisia keskusteluja, milloin rajat ovat tarkoituksenmukaiset ja asiakkaan hyvinvoinnin kannalta välttämättömät - milloin olisi aika hiukan löysätä, ja vaikka kokeilla miten asiakas toimisi ilman tiukkaa rajoittamista.

Ohjaajani kanssa keskusteltiin myös "olemisen" taidosta - ettei aina tehdä ja touhoteta, vaan ollaan nuorten kanssa. Ehkäpä se onkin vaikeampaa verrattuna tekemisen ohjaamiseen. Olen opetellut hiljaa olemista, niin että annan nuorelle mahdollisuuden puhua niistä asioista, joista hän haluaa. Välttämättä ei hiljaisuutta tarvitse täyttää sanoilla - ehkäpä senkin taidon oppiminen nuorelle on tärkeää.

Ensimmäistä kertaa keskustelin nuoren kanssa hänen sairaudestaan, ja niiden aiheuttamista harhoista. Hyvin todenmukaisesti hän osasi kertoa, miten hän pelottavan näköinen tumma hahmo puukkoineen käskee hänen tekemään pahoja asioita. Nuori kertoi tietävänsä, että se on harha - mutta silti pelkäävänsä. Tämäkin keskustelu oli minulle hyvin opettavainen: psyykkisestä sairaudesta voi puhua - se on ollut minulle vaikeaa. Ensimmäiset askeleet on siis tällä harjaantumisen ja oppimisen alueella otettu.

Myös ohjaajan käymä keskustelu nuoren kanssa, joka oli viikonloppuvapaallaan kotona syönyt, syönyt, syönyt ja syönyt, oli hyvin opettavainen. Kysymykseen viikonlopun kulusta yleisesti nuori ei osannut vastata, vaan jokainen vaihe käytiin läpi tarkentavalla kysymyksellä : entä mitä sitten tapahtui. Näin nuoren kanssa käytiin läpi koko viikonloppu, kaikkine syömisineen neljästä ruokalautasesta viiteen kakkupalaan ja kaikista niistä välipaloista välillä. Tämä yletön syöminen kotilomilla aiheuttaa nuorelle ahdistusta, ja näkyy jossain vaiheessa ahdistuksena, itkuisuutena ja jopa mahdollisesti haastavana käyttäytymisenä. Ohjaaja kertoi, että on parempi ottaa asia puheeksi, niin että nuori saa itse kertoa asiat ääneen ja hänen olonsa helpottuu.

Viimeien työssäoppimisen päivä - ja näyttöviikko alkakoon. Kuinkahan rouvan käy =)

hoilaava hoitaja

Helsingin Sanomat: Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa

"Laulamisen ja musiikin tiedetään parhaimmillaan edistävän muun muassa liikkumista, ryhtiä ja syömistä sekä - tilanteesta riippuen - virkistävän tai rauhoittavan.

Mieluisan laulun laulaminen vaikkapa suihkun yhteydessä voi luoda turvallisen tunnelman, jolloin peseytyminen sujuu vaikeuksitta. Hoitajakin voi tällöin muuttua luovan prosessin osanottajaksi sen sijaan, että hän toimisi ainoastaan hoitotoimenpiteen suorittajana."

"Esimerkiksi laitosapulainen voisi hoitaa pientä yrttitarhaa yhdessä asukkaiden kanssa. Lähihoitaja voisi puolestaan käynnistää yhteislaulun ruokaa jaettaessa.

Viime kädessä kyse on ihmisten kohtaamisesta. Toimintakulttuuri, jossa hoitajat käyttävät luovasti omia vahvuuksiaan, koituu sekä asukkaiden että henkilökunnan hyvinvoinnin parhaaksi."

 Itse olen huomannut erilaisissa tilanteissa, että laulaminen vapauttaa ja helpottaa hoitotilanteita. Kehitysvammaiselle lapselle ohjeistuksen antaminen laulamalle helpottaa kovasti, kiristyneessä ilmapiirissä luikautettu laulu (ehkä) laukaisee tilanteen ennaltaehkäisten uhkaavan tilanteen syntymistä. Pitiäsi vaan päivittää lauluja ... lapsille, vanhuksille, nuorille. Mutta mielelläni hoilaan, hoitajana(kin).

Sijaistaessani tässä kerran, kyseli ohjaaja opiskeluistani. Kun kerroin opiskelevani lähihoitajaksi, hän ihmetteli -kertoi kuvitelleensa mun opiskelevan joksikun muuksi kuin "vaanlähihoitajaksi". Ehkä itsekin kuvittelin aloittaessani opintoja, että niistä suoriutuu heittämällä läpi ... ja ollaan "vaanlähihoitajia".

Nyt, ensimmäisen vuoden jälkeen olen ylpeä siitä, että minusta tulee lähihoitaja vuonna 2012. Opinnot ovat vaatineet työtä, olen saanut oppia paljon uutta ja merkityksellistä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia, hiukan enemmän empaattisuutta, hiukan hoitajaa ja enemmän ohjaajaa. Ja ylpeänä olen lähihoitaja-opiskelija! Saan tehdä ihmisen lähellä työtä, "iholla" ihan konkreettisesti sekä kuvainnollisesti.

Tässä lähellä olevassa työssä voin vuorovaikutuksillisin keinoin, persoonana ja lähihoitaja, tukea, hoitaa ja ohjata monin tavoin. Hoitaa sielua ja ruumista. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se on - ja tämä klisee tuntuu hyvältä tehdä. Kunhan opin enemmän, saan antaa enemmän ja olla enemmän hoitaja tai ohjaaja. Ja jostain opinnäytetyöstä luin potilaille tehdystä tutkimuksesta, jossa oli mitattu heidän arviotaan hoitajista. Teknistä taitamista tärkeämpänä pidettiin aitoa välittämistä ja potilaan kuulemista, hyviä vuorovaikutustaitoja. Ehkäpä se ammatinvalintapsykologi, joka arvioi minun olevan soveltumaton tälle alalle liiallisen sosiaalisuuden vuoksi, oli väärässä. Toivon niin :)

9/15 äitienpäivää, askareita ja suklaakakkua

Äitienpäivänä ryhmäkodissa oli vähemmän nuoria, suurin osa olivat viikonlopun kotonaan tai kävivät päiväseltään juhlimassa äitiensä ja perheensä kanssa. Sunnuntai tuntui hyvin arkiselta: siivoamista, pyykinpesua, luutujen taittelua .... mielestäni ryhmäkodin pyhä olisi voinut olla rauhallinen, lepoon ja palautumiseen pyhitetty päivä.

Ohjasin tänään nuoren leivontaa, kirjasta Ruokaa, jess löytyi selkeät ohjeet Suklaa-pähkinä kuivakakkuun. Vaikka nuori sanoi, ettei tarvitse kuvia ruuanvalmistukseen - huomasin että selkeä työjärjestys auttoi häntä leipomisen eri vaiheissa. Muutoinkin leivointahetki oli mukava, pari muutakin nuorta istuskeli keittiössä, viikkaili luutuja, kuuntelimme Emma Salokoskea. Ohjasin nuorta hänen sitä tarvitessa, samalla suunnittelin ryhmäkodin seuraavan viikon ruokalistaa. Kaikenkaikkiaan, mukava leppoisa hetki talon nuorten kanssa.

Näyttöviikko lähenee, tiistaina viimeinen top-päivä ja sitten se alkaa. Tämä lyhennetty top-jakso olisi ollut aivan liian lyhyt, mikäli paikka olisi ollut täysin outo. Arjen ohjaamiseen saan varmaan näyttöviikollani keskittyä - mutta olen kyllä ideoinut viimeiseen näyttöpäivään virikkeellisen toiminnon, josta jää mukava muisto niin minulle kuin asukkaille.

8/15 virikkeitä, tavoitteita, rajoja ja juputtamista

Kuntoutumisen tukeminen, arjen tekemistä vai viriketoimintaa? Omalla top-jaksollani olen saanut harjoitella enimmäkseen arjen askareiden ohjaamista - etukäteen suunniteltua viriketoimintaa en ole vielä ennättänyt tehdä. Hyvänä tarkoituksena oli toisen opiskelijan kanssa järjestää kahden ryhmäkodin nuorille karaokeilta - mutta sekin näyttää kaatuvan aikatauluongelmiin.

Eilen pelatessani asiakkaan kanssa pohdin sitä, mikä oli toiminnan tavoite ja tarkoitus. Pitääkö kaikella olla tavoite ja/tai tarkoitus? Eikö vaan voisi tehdä - joskus, spontaanisti - ihan vaan huvin vuoksi? No, itseasiassa Afrikan tähteä pelatessani huomioin nuoren taitoja, motoriikkaa, keskittymiskykyä, vuorovaikutusta - siis pelikään ei ollut pelkkä peli. Samalla sain tutustua nuoreen, ja hänellä oli tavoitteiden mukaan muualla kuin omassa huoneessaan, jossa hän viettää liiaksikin aikaa.

Ryhmäkoti on nuorille koti, mutta myös kuntoutumisen ja oppimisen paikka. Joskus tiukkojen rajojen vetämisen tilanteissa pohdin, milloin on aika kotimaiselle oloilulle - ajalle, jossa saa vaan olla ja rentoutua. Ilmeisemmin tämä tiukkojen rajojen pito on kuitenkin nähty hyväksi ja tuloksia tuottavaksi tavaksi - ja onhan toki ryhmäkodissa mukavia rentojakin hetkiä, yhteistä hauskaa tekemistä.


Ohjasin nuorta leipomisessa - ja sepäs haastavaa olikin. Nuorella oli "juputus"-päivä - hän ei halunnut ottaa ohjaamista vastaan, vaikka sitä tarvitsi. Hänelle oli hyvin vaikeaa käsittää määriä ja niiden suhteita, kuinka suuren pikkuleipätaikinan hän valmistaisikaan, minkäkokoiseen astiaan - jos hän valmistaa taikinan kahteen pieneen astiaan, siitä tulee enemmän kuin yhteen suurempaan astiaan valmistettuna. Kahden toiminnon tekeminen ei onnistunut, ohjasin häntä rasvan sulamista odotellessa laittamaan jauhot valmiiksi - mutta hän ei pystynytkään keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, odotti siis ensin, että rasva oli sulanut, sen jälkeen oli vasta jauhojen vuoro. Loppujen lopuksi juputus oli sellaista, että tilanne piti keskeyttää - ja ohjata nuori omaan huoneeseensa. Tilanteessa ohjaajat kävivät monta kertaa sanomassa nuorelle, että jos leipominen ei onnistu, niin se lopetetaan. Loppujen lopuksi tein itse päätöksen siitä, että tämä loppui nyt tähän ja nuori sai mennä huoneeseensa. Itseasiassa olisin kyllä halunnut kokeilla tilanteessa ohjaamisen taitojani, olisinko saanut loppujen lopuksi juputuksen kääntymään yhteistyöhön, mutta talon tapa on sellainen, että ohjaajalle vastaan sanomista ei kuunnella kovin pitkään. No, kumpiko parempi - en tiedä.

Työssä on omat rasittavuutensa - kertoivat. Kun vuosikausia kuuntelee samoja asioita nuorilta, kuulemma käyvät hyvin rasittaviksi. Näin kun tekee töitä lyhyessä jaksossa, tätä rasittavuutta ei varmaan ymmärrä ja käsitä, pinna on pidempi ... Mutta voisiko sitä jotenkin käyttää hyväksi, jos minun pinna on pidempi - tehdä asioita pidemmän kaavan  kautta? Em. tilanteessa olisin katsonut, miten tilanne kehittyy. Ko. nuoren kanssa olen suursiivousta tehdessä kuunnellut kyllä vastaansanomista pitkäänkin, mutta loppujen lopuksi tilanne laukesi - ja saimme tehdä siivouksen loppuun yhteisessä ymmärryksessä.

7/15 lenkkeilyä, häpeää, jumittamista ja rajoja

Tällaiseen työpaikkaan ehdottomasti haluan: kaksi tunnin kävelylenkkia, toinen sauvoilla verkkaisempaan tahtiin ja toinen karkkiostoksille melkein juoksujalkaa. Tähän kun lisätään vielä esimerkkiruokailun annostellut ruoka-annokset, niin teoreettiset mahdollisuudet laihtumiseen olisivat hyvät. Kun joku vielä kotona huolehtisi annosten koosta, ja välipalojen terveellisyydestä. Näiden huomioiden perusteella mietinkin, miten voin itse ylipainoisena ihmisenä puhua ruokavalion terveydestä ja normaalipainon ylläpitämisestä ..... kääk. Onnekseni kuitenkin olen liikkuva lihava .... jospa joskus hiukan pienempi.

Ohjaajani perusteli omia ohjaamisen menetelmiään sillä, että pitäisi aiheuttaa jonkinlaista häpeän tunnetta että asiakas motivoitusi esimerkiksi jättämään päiväunet pois, syömään rauhallisemmin, liikkumaan enemmän jne. Minusta moinen tapa, teoria tuntuu hiukan arveluttavalta, enkä toki itse aio tällaiseen nöyryyttävään ohjaamisen tapaan oppia. Uskoisin juuri häpeän tunteen aiheuttavan monenlaisia ongelmia psyykkiselle tasapainolle - näin luulen. Mutta ehkä tämä sopii miespuoliselle ohjaajalle, jolla näyttää olevan auktoriteettia nuorten keskuudesssa, minusta se ei hyvältä ja mukavalta näytä ja kuulosta.

Erittäin tyytyväinen olen tämän päivän ohjaamiseen, sain ohjata nuorta, jonka aloitekyvyssä on ongelmia. Hän myös jumiutuu herkästi toimissaan, kuten esimerkiksi esiliinan kiinnipanossa. Sain ohjata keittiötöitä, pyykin viikkausta  - ja mielestäni se luonnistui hyvin. Yritän saada poikaan myös kontaktia muutoinkin, juttelin hänen kanssaan ja pelasin Kimbleä. Mielestäni ohjaamisen ja kuntoutumsien tukemisen perustana on ensin hyvä vuorovaikutussuhde ja luottamus ohjaajan ja asiakkaan välillä, vasta tämän jälkeen kaikella yhdessä tekemisellä on kuntoutumisen kannalta jotain vaikuttavuutta. Oma tapani on alkuun olla vähemmän tiukka, tutustella   - tiukemman ja vaativamman tavan otan käyttöön tutustelun jälkeen. On ollut hyvä huomata se, että pystyn siihen, rajojen asettamiseen asiakkaalle. Juuri tämä on ollut minulle alkuun vaikeaa, tilanteissahan tulee yleensä mielipahaa ja vastustusta. Mutta hiljalleen ymmärrän sen, että tämä on juuri nuoren kuntoutumisen kannalta tärkeää.

6/15 aikatauluttamista, pienuutta ja selkeyttä

Työssäoppimisen jaksolle minulla on kahden opintoviikon verran hyväksilukuja. Olen tehnyt harjoitteluja ja sijaisuuksia juuri tällaisissa kuntoutumisen tukemisen paikoissa - joten koen että näytön kannalta kaksi viikkoa kestävä top-jakso on riittävä. Mutta kirjalliset työt, näyttö- ja kuntoutussuunnitelma tuleva hiukan liian nopeaan tahtiin. Toisaalta, olen aina juuri viimetinka ihminen - yhtä lailla olisin palauttanut näyttösuunnitelmani viimeisenä mahdollisena hetkenä myös pidemmän top-jakson aikana. Jos top-paikan rutiinit ja asiakkaat eivät olisi olleet aiemmin tuttuja, hyvin haastavaa olisi suunnitelmien tekeminen ollut.

Pienuutta tunsin tänään ohjaamisen toimessani - kuinka kauan kestääkään oppia käytännössä ohjaamisen taito! Vuorovaikutustaidot ja tilanteiden lukutaito tulee hiljalleen, kun oppii tuntemaan asiakkaat ja toimimaan yhteistyössä toisten työntekijöiden kanssa. Mielestäni osaan perusohjaamista, mutta niiden toimintojen määritteleminen, jotka kuntouttavat asiakasta - sepäs vaikeaa onkin. Päivittäisessä työssä pitäisi jokaiselle ohjaamiselle tai rajoittamiselle olla jokin peruste - miksi juuri toimin näin. Minun tulisi tietää, mikä edes'auttaa asiakkaan kuntoutumista tai toimintakyvyn ylläpitämistä. Ohjaajani kertoi, että tämä oppiminen tapahtuu käytännön työtä tekemällä, asiakkaiden tuntemisen lisääntyessä. Vuorovaikutustaitoja ja niiden hyödyntämistä kuntoutumisen tukemisessa ei opi koulunpenkillä - sitä, kuinka oma persoonallinen minä tukee kuntoutujan arjen toimintoja.

Pyysin saada ohjata kuntoutussuunnitelman asiakasta kastikkeen teossa. Kerrottiin, ettei hän välttämättä osaa hämmentää kastiketta - mutta yllättävän hyvin hän mielestäni tilanteessa toimi. Vaikka valkosipulinkynnen kuoriminen oli vaikeaa, hän yritti ja osasi pyytää minulta sitten apua. Kastikkeen sekoittaminen ja jälkien siistiminen onnistui hyvin - muistin antaa positiivista palautetta! Yhtä tärkeää mielestäni ohjaamisen rinnalla on havainnointien teko, se kuinka paljon hän tarvitsee apua ja mistä hän suoriutuu itsekseen.Ohjaajat kertoivat, että vasta muuttaneen asiakkaan toimintakykyä tulisi testata esimerkiksi niin, että hänelle antaa monta perättäistä ohjetta tehtävän suorittamiseen. Ohjaajana pitäisi huomioida, kuinka asiakas pystyy käsittelemään tietoa, mikä hänen ymmärtämisen taso on  ja pystyykö hän toimimaan pitkäjänteisesti.

Minusta on haasteellista löytää se tapa ja taso, millä keskustelen lievästi kehitysvammaisten nuorten kanssa. Etten aliarvoi heidän ymmärrystään, mutta tulen myös ymmärretyksi. Normaalisti puhun paljon, nopeastikin - nyt minun pitää harjoittaa selkeän puhumisen taitoa, kuuntelemista ja ymmärtämisen tason tarkistamista. Siinäpä sitä, haastetta ja oppimisen paikkaa kerrakseen. Ehkei oppi tähän päähän vielä tartu tältäosin näiden päivien aikana ... mutta kyllä sentään olen oppinut hieman hidastamaan puhumisen tahtia ja vähintään miettimään selkeitä lauseita ja sanoja.

PS. näyttösuunnitelman ensimmäinen ja toinen versio  palautettu =)

5/15 rakentavaa palautetta, oppimisen avaruutta

Arvostan top-jakson ohjaajani, jolta sain tänään rakentavaa palautetta. Olen huomannut, että monelle on hyvin vaikeaa antaa rakentavaa palautetta - mutta nyt toinen ohjaajani päivän päätteksi osasi palautteen antamisen hampurilaismallin mukaan. Kyse oli asiakkaiden kuntoutumisen tavoitteista, kuinka ne pitää kirkkaana mielessään liikaa puolesta tekemättä. Siinäpä sitä, haastetta: muistaa jokaisen nuoren tavoitteet ja toimia asetettujen kuntoutumisen tavoitteiden mukaan.

Oppimisen askelissa olen niin alussa, niin alussa - huomasin taas tänään. Kuinka tärkeää kuntouttamisessa, erityisesti psykososiaalisessa, tuntea asiakas/asukas, rakentaa luottamussuhde ohjaajan ja asiakkaan välillä. Olla ohjaaja, pitää sopivasti rajoja ja riittävästi välittämistä. Ei ole helppoa, ei ole - tätä pohtiessa olo on pieni ja noviisi, kuinka kauan oppimiseen meneekin. Tämän päiväisten keskustelujen ja huomioiden perusteella ei tiedä, mitä voisi kirjoittaa oppineensa. "Mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä tyhmemmäksi muututaan ...." laulaa Anssi Kela - ja se on niin totta.

Työyhteisö missä olen töissä, on loistava! Juuri tällaiseen: hauskaan, huumorintajuiseen, ideoivaan, hulvattomaan mutta ammatilliseen tiimiin haluaisin töihin!

ps. kuntoutussuunnitelma -DONE.