perjantai 26. marraskuuta 2010

Käsitellessämme Pitkäaikaissairauksien kurssilla dementiaa, keskustelimme vanhuksista ja heidän hoidostaan. Ryhmämme keskusteluaihe vanhusten kaltoinkohtelusta, sen syistä ja ehkäisystä sai tunteeni pintaan. Muistan joskus lukeneeni kirjan, joka kertoi vanhusten hoidon laiminlyönnistä vanhainkodissa. Valitettavasti en muista kirjan nimeä, sen lukemisesta on senverran aikaa. Kirjan oli kuitenkin kirjoittanut vanhuksen omainen, ja muistikuvissani on perustarpeiden hoitamatta jättämisiä, vanhuksia märissä vaipoissaan nälkäisinä. Muistaako kukaan tämän kirjan nimeä?

Itselläni tässä keskustelussa nousi tunteen kovasti pintaan., Muistoihini nousi lukemani kirja, äitini kertomukset vuodeosaston toiminnasta sekä FST:n dokumentti SPOTLIGHT: Lääketokkuraiset vanhuksemme. Keskusteluissa esille tulleet termit kemiallinen ja fyysinen sitominen pysäytti minut pohtimaan vanhusten hoitamisen tilaa. Miten vaikuttaa hoidon tasoon, miten vaikuttaa hoitajien asenteisiin, miten vaikuttaa rahoittajiin ja sitä kautta resursseihin? Miten minä voin vaikuttaa asiaan, tulevana lähihoitajana? Esimerkiksi  työtä tehdessäni niin lasten, nuorten, aikuisten tai vanhusten kanssa, kohdata heidät ihmisenä. Arvostaa ja auttaa. Voin vaikuttaa omalta osaltani työilmapiiriin ja ryhmän toimintaan, edesauttaa jokaisen jaksamista työssään.

Olen kuullut kertomuksia hoitajien epäeettisestä käyttäytymisestä potilaita kohtaan ja olen joskus ollut tilanteissa, joissa olisin itse toiminut asiakasta/potilasta enemmän kunnioittaen; mietin miksi nämä hoitajat ovat töissä, jossa tarvitaan empatiaa ja hoitamisen/ohjaamisen taitoa? Miksi he ovat hoitajina, jos he eivät arvosta asiakkaitaan? Miten on hoitajana toimittava, jos huomaa epäkohtia hoidossa? Miten voidaan saavuttaa laadullisesti parempaa hoitoa, jos resursseja vähennetään entisestään?


Työkokeiluni aikana syksyllä 2009 pitkäaikaisten mielenterveysasukkaiden palvelukodissa on minulla herännyt seuraavanlaisia tuntoja:

Olisikohan samaa mieltä kulujen karsijat tekemisistään, jos viettäisivät itse aikaa hoidettavana.

Kiireinen henkilökunta yrittäisi pitää perusasiat kunnossa:
ruuan, siisteyden, puhtauden, lääkinnällisen hoidon.
Joskus hoitaja olisi ollut töissä aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan, puurtaen ja tehden.
Kulujen karsija makaisi sängyssään tai istuisi oleskelutilassa,
eikä kukaan ennättäisi sanoa sanaakaan.
Ei ennättäisi kysyä kuulumisia.
Ei ennättäisi kertoa päivän sanomia lehdestä.
Ei ennättäisi avata televisiota, kun ei kulujen karsija siihen itse pystyisi.
Istuisi tai makaisi vain, ja kuuntelisi kiireisiä askelia.

Onhan toki kulujen karsija joskus vanha,
tai saattaa jopa sairastua mieleltään.

Ehkä hän ei silloin haluaisi istua käytävällä
ja mitata hitaasti kulkevaa aikaa
kellon kanssa.

Ehkä silloin olisi mukava,
jos se yksi hoitaja olisi lisää,
jolla olisi aikaa istua ja jutella.
Ehkä silloin ennättäisi
12 tuntisen työpäivän tekijä
hetken huokaista päivän touhujen välillä,
jutella ja jopa hymyillä.
Koskettaa kädellä
ja olla lähellä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

20-25/25 Näyttöviikko

Näyttöviikko herätti minussa ristiriitaisia tunteita, ehkä johtuen siitä, etten tiennyt miten näyttäminen käytännössä tapahtuu. Näytönvastaanottajan vaihtuminen lastentarhanopettajasta lastenhoitajaksi vapautti minut suorittamaan näyttöviikon ikäänkuin olisin yksi työntekijöistä. Itseasiassa näyttöviikko oli positiivinen kokemus, sain toimia oma-aloiteisesti, aktiivisesti - olla yksi toimija muiden joukossa.

Näyttösuunnitelma toimi ohjaavana, päivittäin kirjasin itselleni ylös mitä olin tehnyt ja mitkä osiot suunnitelmastani on toteutunut. Samalla sain miettiä mitä osa-alueita oli vielä näyttämättä, ja suunnitella niiden toteuttamista. Itse halusin toimia mahdollisimman normaalisti, en kehitellyt teennäisiä tilanteita. Historian ja teorian osuudet jätin suosiolla näyttökeskusteluun, en kehitellyt asiasta kahvihuonekeskusteluja koska en olisi sitä tehnyt normaalissa työelämässäkään. Itse en perustellut koko ajan tekemääni näytönvastaanottajalle, sekin olisi tuntunut minusta teennäiseltä. Tosin joskus saatoin kevennyksenä heittää mennessäni laittamaan kurahousuja järjestykseen että hoidan päiväkodin esteettisiä tekijöitä =) Näytönvastaanottaja kertoi seuraavansa toimintaani suunnitelman perusteella, vertaavansa siihen olenko näyttänyt siinä suunnittelemani osiot.

Verrattuna top-jaksoon näyttöviikolla olin varmempi omasta toiminnastani. Ehkä toimintaa helpotti ajatus siitä että teen työni niin hyvin kuin pystyn, enempäähän en voi. Lisäksi ryhmäämme tullut sijainen, joka olisi luku sinänsä kaikessa ammattitaidottomuudessaan (minäkin osasin toimia ammatillisemmin kuin hän), nosti "osakkeitani" ja samalla itseluottamustani.

Voisinko olla töissä päiväkodissa? Lasten kanssa työskentely on kiinnostavaa, haluaisin kehittää itseäni kasvattamisen ja ohjaamisen toiminnoissa. Liian suuret lapsiryhmät, liian pienet tilat ja päiväkodin meteli - siinä syitä, miksi suuntautumisvaihtoehdokseni ei tule lapset ja nuoret. Lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien kanssa keskustelu vahvisti mielipidettäni, tosin he kertoivat myös jaksavansa työtä lapsien takia.

16-20/25 näyttösuunnitelmaa, kasvamista, positiivisia kokemuksia

Edellisen viikon perjantaina kävin korvaamassa sairastamisestani johtuen yhden päivän, ja se olikin hyvä asia, pääsin varsinaiselle viimeiselle työssäoppimisen viikolle hyvin vauhtiin, ilman alkulämmittelyjä. Varsinaisen alun tälle viikolle antoi tietenkin viikonloppuna palautettu näyttösuunnitelma - suurten synnytystuskien siivittämänä luovutettu. Olin kirjoittanut osittain sen valmiiksi ennen syyslomaa ja saanut palautteen työpaikan näytönvastaanottajalta. Mutta työhön tarttuminen oli vaikeaa, siirsin sen kahden päivän aloittamisen jälkeen siihen viimeiseen mahdolliseen, sunnuntaihin. Vaikka kuinka yritin aiemmin ymmärtää ja soveltaa, sanat ja lauseet tuntuivat vierailta, täysin käsittämättömiltä - kunnes sunnutai aamuna istahdin koneelle, aloitin. Se oli siinä. Valmis näyttösuunnitelma sähköpostiin hilkkua ennen puoltayötä. (btw. palautui opettajalta erinomaisin kommentein). Haastavinta oli se, kun ei tiennyt minkälainen suunnitelma pitää olla, kuinka laaja, kuinka teoreettinen ja kuinka käytännön läheinen.


Päätin, että tällä viikolla pyrin tekemään työvuorojen mukaisia tehtäviä, oma-aloiteisesti. Kuivaharjoittelua seuraavan viikon näyttöä varten. Ihmettelen sitä, kuin yht'äkkiä itsestäni löytyy osaamista ja varmuutta, olen siis oppinut jotakin, vaikka välillä se tuntui hyvinkin toivottomalta. Kasvamista on tapahtunut, vaikka ehkä olen omalla asenteellani vaikeuttanut sitä. Kuinka oppisi jättämään asenteet nurkkaan ja heittäytymään toimintaan?

Keskustelimme lasten kanssa rauhasta, materiaalina Rauhakirja. Kirjassa on ihanan värikkäät ja selkeät kuvat. Ohjaajani lukiessaan kirjaa arvosteli joitain kirjan tekstejä, kuinka ne voi ilmentää rauhaa. Perustelin valintaani sillä, että ehkäpä lapset löytävät kirjan lyhyistä lauseista keskustelemista ja omia huomioitaan, ennakkoluulottomasti. Kirja oli hyvä pohja keskusteluille, lapsilta löytyi yllättäviäkin kommentteja. Kuinka helposti me aikuiset ajattelemme liikaa lasten puolesta, pidämme joitain asioita itsestään selvyyksinä? Onneksi otin tämän kirjan, sain keskustella siitä miksi rauhaa on antaa kengät niitä tarvitseville. Ihanaa, että myös hiljaiset lapsetkin uskaltautuivat kertomaan omia rauha-asioitaan kaikille muille.

Tämä viikko tuntui jo siltä, kuin olisin henkilökuntaa. On hyvä huomata, että oppimista on tapahtunut. Uskalsin myös ottaa enemmän vastuuta, samoin olin aktiivisempi tekemisessäni. Mielestäni näin tapahtuu minulla myös työelämässä, seurailen alkuun miten asiat tiimissä tehdään ja senjälkeen tuon oman panokseni ryhmään. Lisäksi tuntui hienolta kun lapset ottivat minut "opeksi" - tällä viikolla koin positiivisia tilanteita lasten kanssa, havaitsin molemminpuolista luottamusta.

Koko top-jakson positiivisimman kokemuksen koin extempore-ryhmätilanteessa, jossa alkuun soittelin kitaraa ja lapset liikkuivat erilaisin liikkein, itse miettien miten kulloisenkin soittotavan tahtiin liikutaan. Hiljalleen siitä muodostui tanssia ja loppujen lopuksi lapset keksivät lauluun sanoja, ja minä taivuttelin ne sävelen muotoon. Aihe oli hyvinkin ajankohtainen: Victorian ja Danielin häät, juuri silloinhan he olivat Suomessa vierailulla. Tämä oli minusta antoisinta ja parhainta mitä jaksolla sain tehdä, positiivista oli se, että lapset innostuivat itse ja saivat luovuuttaan käyttöön.

Perjantaina sai sitten tehdä kunnolla töitä, yksi työntekijä sairastui ja toinen lähti aiemmin töistä pois. Miten mukava oli tehdä oikeasti töitä, siitä sai hyvän lähtölaukauksen tulevaan näyttöviikkoon. Hyvä testaus rutiinien oppimisesta - ja mukava oli huomata, että jotain jo osasinkin.

Mitä top-jaksoon tulee, niin ohjausta olisin voinut saada enemmän, samoin palautteen saaminen oli heikohkoa. Tosin olen itse oppijana hyvin aktiivinen, ja siitä sainkin positiivista palautetta. Itselleni havainnointi on selvästi paras tapa oppia, ja sen jälkeen käytäntöön oppien saattaminen. Pienessä ryhmässä ryhmän keskinäiset kemiat merkitsevät paljon, opiskelijana ryhmän aktiiviseksi toimijaksi pääseminen on haasteellista.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

11-15/25 nihkeyttä, armoa, suunnittelua, hassuutta, onnistumisia ja oppimista

Sairausloman jälkeisen viikon työssäoppiminen alkoi hyvin nihkeästi. Ikäänkuin olisin aloittanut kaiken alusta. Tietenkin sairastelu vaikutti ensimmäisien päivien jaksamiseen, sitkeä flunssa vaivasi vielä koko viikon. Joten ensimmäiset päivät menivät usvassa, rutiinien mieleen palauttamisessa.

Ehkä tämä sairastuminen antoi minun antaa itselleni armoa. Mielestäni minulla on korkea työmoraali, ja uuteen paikkaan mennessä minun pitää omasta mielestäni päästä heti johonkin "työn syrjään" kiinni, niin että olen hyödyksi. Mielestäni en ole tässä asiassa työssäoppimisen paikassa onnistunut, ja jotenkin olen aistinut samaa myös mielipidettä ryhmän hoitajissa. Fyysinen heikko olo tällä viikolla opetti minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Minun ei tarvitse osata tehdä heti kaikkea ja minulla on opiskelijana oikeus havainnoida ja saada myös ohjausta. Pidin siis tätä työssäoppimista työn tekemisenä, ja sitähän en todellakaan ole. Olen minulle aivan uudessa ympäristössä, täysin uusien asioiden äärellä - ja minulla on oikeus opetella.

Tein tälläviikolla valmiiksi kirjalliset suunnitelmat ohjatuista toiminnoista. Pakollisina meillä on kolme ohjattu toimintaa, joista yhden toivottiin olevan eettinen. Suunnitelmani oli lukea lapsille kirja rauhasta, pitää remonttityökalujen äärellä keskusteluhetki ja musiikkimaalaus. Näistä kaksi ensimmäistä oli tarkoitus pitää koko ryhmälle ennen lounasta, ja musiikkimaalaus 4 lapsen pienryhmissä. Tehtävissä minua arvelutti se, kuinka saan pidettyä ison ryhmän kasassa ja kohtalaisen hiljaisena, niin että saan ohjaukseni toimimaan. Keskustelin ohjaajani kanssa suunnitelmien puitteissa, ja hän opasti minua "olemaan varma", epävarmuuden lapset herkästi aistivat, ja käyttävät tilaisuutta hyväkseni. Tämä keskustelu sinällää hymyilytti minua sisäänpäin, sillä yksi liiankin vahva piirteeni on varmuus ja vakuuttavuus. Ehkä tulevien tilanteiden tarkka analysointi herätti ohjaajassani luulon omasta epävarmuudestani, tai toisaalta olen tulkinnut ohjaajassani hyvinkin paljon epävarmuutta.

Hyvä oli tämän viikon aikana huomata, että osa lapsista otti minuun normaalisti kontaktia ja uskalsivat tulla lähelle, pyrkiä syliin ja keskustelivat kanssani. Myös ohjaamistani eri tilanteissa lapset kuuntelivat. Yritin muistaa ohjaus- ja kieltotilanteissa perustella myös lapselle rajoittamisen, kysehän yleensä on turvallisuudesta. Mutta hyvältä tuntuu, kun lapsi luottaa minuun, hassuun opiskelijaan (niinkuin eräs lapsi minua nimeää).

Ohjattuna toimintona pidin perjantaina omien lelujen esittelyn. Suunnitelman mukaan minun olisi pitänyt lukea päivän teemaan kirjaa rauhasta, mutta tilanteiden muuttuessa ohjasin oman lelun esittelyn. Tilanteessa oli monta lapsille uutta tekijää: ohjaaja, tila, istumapaikat ja tapa laittaa lelut esille. Olin saanut ohjeeksi rauhoittaa aloitus lorulla: "Hassin, tassin tunnetko lassin?" - ja ohjaajani kertoi jälkeenpäin kauhistelleensa tapaani aloittaa loru itsekseni ilman lapsille annettua selkeää ohjetta: "nyt kädet pannaan näin". Aloitin ryhmän vielä hälistessä itse loruilemaan hiljalleen, ja ohjaajani yllätykseksi lapset lähtivätkin yksitellen loruun mukaan. Oppini tästä oli itselleni, ja toivottavasti ohjaajalle, ettei kaikkia asioita tarvitse tehdä samalla tavalla. Esittely sinällään oli välillä kaaosta, johtuen esittelytavasta ja kiireestä ennen ruokailua, myös oma ohjeistukseni lapsille oli epäselvä. Tähän vaikutti tietenkin oma valmistumattomuuteni sekä se, että tämä oli ensimmäinen itsenäinen ryhmän ohjaustilanne - ja tavalleni uskollisena aloitin tietenkin vaikeammasta, koko ryhmän hetkestä :) Mutta loppuun keksin rauhoittamiseen ihan oman tavan hiljentää ryhmä, leikimme patsaita ja vaihtelimme asentoja samalla siirtyen yksitellen syömään. Kaikenkaikkiaan saamani palaute oli, että sain tilanteen suoritettua alusta loppuun, pääsimme päämäärään enkä menettänyt hermoja. Ja tässä vaiheessa voin jo kertoa, että viimeinen suunnittelemani ohjaus musiikkimaalauksessa antoi minulle hyvin lastentarhantäti olon =)

Tätä viikkoa ahdisti myös näyttösuunnitelman tekeminen, sen sisäistäminen päiväkodin arkeen ja toimintoihin tuntui yllättävänkin vaikealta. Tämäkin on minulle uusi kokemus, kirjalliset työt ovat minulle yleensä mielenkiintoisia ja helposti sujuvia. Näyttösuunnitelman tekeminen on aiheuttanut koko ryhmässämme myrskyä, keskustelu facebook-ryhmässämme käy hyvin tunnepitoisena. Näytön kriteerit ovat perusopintoihin ja ensimmäiseen työssäoppimiseen liittyvinä liian teoreettisia, mielestäni niitä pitäisi avata enemmän käytännön läheisiksi. TOP-paikan näytönvastaanottaja pitää sitä sekamelskana, ja odottaa itse tarkempaa, päiväkohtaisempaa suunnitelmaa - sellaista, joita me emme aikuisopiskelijoina ohjaavien opettajien mukaan saa tehdä. Uskon näyttösuunnitelman aiheuttavan ahdistusta sekä opiskelijassa että työpaikan näytön vastaanottajassa. Kuitenkin viikon päätteeksi, lähtiessäni syyslomale, päätin jättää materiaalit kotiin ja nauttia mökkilomailusta ilman opintoihin liittyviä materiaaleja. Oppimista tämäkin, osata olla välillä oppimatta.